Olli Kangassalo
Yle
Akrobaatti Mikko Karhu toteutti unelmansa jo 19-vuotiaana, kun hän pääsi maineikkaan nykysirkusryhmän Race Horse Companyn jäseneksi. Esiintyjäryhmän mukana hän on kiertänyt ympäri maailman, mutta ammatinvalinnasta on pitänyt maksaa kova hinta.
Akrobaatti Mikko Karhu makaa pukuhuoneen lattialla tuskissaan. Toinen akrobaatti Odilon Pindat kokeilee kädellä hänen pulssiaan kaulasta ja kyselee vointia. Mikon naama on liidunvalkoinen.
– I feel fucking bad, kähisee Mikko lattialla.
Race Horse Company oli juuri vetänyt raisun Super Sunday-esityksen Edinburghin Fringe-festivaalin Underbelly Circus -teltassa täydelle katsomolle energisellä ja hauskalla meiningillä. Yleisö oli reagoinut innokkaasti.
Mikko oli tehnyt kaikki temppunsa, pomppinut trampoliinilla ja vipulaudalla huimia hyppyjä, tasapainoillut venäläisellä aisalla, kun muut pommittavat häntä palloilla. Hän on ollut sidottuna kelmuteipillä kuolemanpyörään pyörimässä kymmenen metrin korkeudessa.
Mistään ei olisi voinut arvata, että Mikkoa oli vaivannut jo kuukauden Saksan katusirkuskiertueesta lähtien pahasti kipuileva olkapään venähdys. IIlan esityksen myötä olo kuitenkin paheni.
Hetken näyttää siltä, että tilanne vaatii lääkäriä. Mutta muut Race Horse Companyn jäsenet eivät tunnu kiinnittävän maassa makaavaan valittajaan enempää huomiota. Tässä ammatissa vahingot ovat yleisiä. Pelin henki on toverillinen mutta tavallaan myös armoton.
Normimeninkiä?
Seuraavana päivänä Mikko oli taas sirkusteltan backstagella verryttelemässä esitystä varten aivan kuin mitään ei olisi edellisenä päivänä tapahtunutkaan. Hän oli laittanut olkapään kuntoon iholle levitettävällä kipulääkkeellä. Ja tietenkin hän on vihdoin saanut levättyä. Edellisen illan kiputila menikin ehkä eniten väsymyksen piikkiin.
Kello 20 oli vuorossa jälleen esityksen lavalaitteiden kuten kuolemanpyörän ja ihmiskatapultin kiireinen rakentaminen, mattojen levitys ja turvallisuustarkastukset. Ja sitten taas fyysisesti vaativa esitys suuren, lipuista maksaneen yleisön edessä. Esityksen jälkeen täytyy laitteet jälleen purkaa esiintymislavalta.
Se on normaalia raskasta sirkusammattilaisen rutiinia. Sentään ei tarvinnut matkustaa heti samana yönä autolla toiseen kaupunkiin.
“Jo seitsemännellä luokalla kirjoitin, että haluan tehdä sirkusta isona.”
Mikko liittyi Race Horse Companyyn vuonna 2011, juuri kun ryhmän maine oli Euroopassa ja Suomessa huipussaan aggressiivisen Petit Mal -esityksen ansiosta. Sitä seurasi sekopäinen Super Sunday. Reissareiden sirkustaide noteerattiin suurissa medioissa kuten The Guardian-lehdessä korkealle.
Mikko oli lapsena vilkas ja urheilullinen, ja kävi kaikki mahdolliset lajit läpi. Akrobatia kolahti. Ensimmäinen muistikuva sirkusinnostuksesta liittyy neljännen luokan puutyötunteihin.
– Venattiin tunnin alkua parkkipaikan vieressä. Siinä oli kaide ja lumikasa ja aloin näyttää takaperinvoltteja kavereille kaiteelta lumikasaan. Silloin mä en aina onnistunut. Mutta se oli ekoja merkkejä, että halusin tehdä jotain tietyllä tapaa akrobaattista.
Mikko nautti akrobatiasta. Ja siitäkin tuli hyvä mieli, kun tiesi että muut ei osaa niitä temppuja.
Tulevat työkaverit harrastussalilla
Mikko aloitti sirkusharjoittelun Turun Sirkus ry:ssä varhain. Sirkuksen salilla hän tapasi itseään muutaman vuotta vanhemmat Teemu Skönin, Rauli Dahlbergin ja Kalle Lehdon, joita ihaili.
– Ne oli aika villejä poikia silloin, ja yritin kovasti päästä mukaan treenaamaan. Ja varmaan niiltä olen oppinut paljon sekä hyvässä että pahassa, naurahtaa Mikko.
Mikko oli Turun Sirkus ry:ssä 7 vuotta, aloitti harrastajana ja myöhemmin ryhtyi ohjaamaan siellä tunteja. Teemu, Kalle ja Rauli aloittivat sirkusuran. Raulin, Kallen ja Petri Tuomisen perustamasta Race Horse Companysta tuli nopeasti menestys.
– Muistan kun mentiin Teemun kanssa katsomaan Kallen ja Raulin Petit Mal -esitys. Olin ehkä 16-vuotias. Se oli esitys, josta tuli kylmät väreet... Ja että vau: ihmisethän taputtaa tälle. Tommosta haluan tehdä, muistelee Mikko.
Muutama vuosi vierähti ja eräänä päivänä puhelin soi. Akrobaatti Rauli Dahlberg kyseli Mikolta, mitä hänen vanha oppipoikansa touhuaa.
– Vastasin että en mitään. Että oon lomalla. Rauli kysyi että pääsetkö huomenna Ranskaan.
Rauli Dahlbergin polvi oli murtunut, ja kuukauden päästä oli alkamassa suositun Petit Malin seuraava kiertue. Mikko nappasi passin sängyn alta, ja neljän viikon päästä hänet nähtiin jo Petit Malin esiintymislavoilla Euroopassa.
– Se oli kyllä pienelle pojalle iso hetki.
Heti huipulle
Mikko pääsi alansa huipulle ollessaan vasta 19-vuotias. Race Horse Companyn kiertueet veivät hänet heti ammattilaissarjaan maailmalle.
Vanhat tutut tulivat sanomaan Mikolle, ettei anna isoille lavoille pääsemisen nousta päähän.
– Se oli minusta outoa, koska olin ihan täysin oma itseni. Se oli päinvastoin mun unelma. Jotenkin ihmiset alkoi suhtautua muhun eri tavalla. Se oli outoa ja jopa vähän perseestä, koska mä olin ihan se sama tyyppi kuin ennenkin.
Menestyksen toinen puoli: asunnottomana Suomessa
Race Horse Companyn suosion huippuvuosina 2010-luvun puolessavälissä Mikko oleskeli usein asunnottomana Helsingissä. Mikko oli koditon ensimmäiset neljä vuotta reissareissa.
– Asuin vaan eri paikoissa kavereitten sohvilla. Mun piti tulla tänne Helsinkiin ja treenata keikkaa. Loppujen lopuksi olin niin paljon kiertueilla ulkomailla, ettei ollut mitään järkeä hommata Suomesta asuntoa, jossa en olisi ehtinyt olemaan.
Hurjina kiertuevuosina Mikolla oli kiinnitys myös prahalaiseen sirkukseen.
– Se Prahan kiinnitys Cirk la Putykassa oli tosi hyvä, koska sen kautta mä sain väliaikaisen asunnon. Prahassa pystyi tekemään töitä ja asumaan ilmaiseksi.
Super Sundayn treeniaikoina monet muutkin reissareista olivat ajoittain kodittomia. Ei haluttu hankkia asuntoa, koska Helsingissä asuminen on niin kallista.
– Me ollaan käytännössä asuttu meidän treenitilassa. Muistan että Pasilan varastolla oli yksi heteka, jossa nukuin kuukauden putkeen. VR:n makasiineilla Alppilassa oli kuukaudeksi vuokrattu treenisali. Nukuin joka yö trampoliinilla. Ehkä sekin vaikutti, että elin siinä ahtaassa sirkus- ja kaverikuplassa. Ei oikeesti ollut paikkaa mihin mennä.
Jatkuva yhdessäolo aiheutti riitoja
Race Horse Companyn kiireisinä alkuvuosina ryhmä treenasi yhdessä, nukkui usein samalla treenikämpällä ja juhli yhdessä. Ja kiertueilla tietenkin oltiin nokikkain samassa hotellihuonessa, autossa ja lavalla. Ilmankos siitä syntyi pikkuhiljaa railakasta eripuraa ja kaverin naamaan kyllästymistä.
Race Horse Companyn yksi perustajajäsen ja johtajahahmo Petri Tuominen lähti ryhmästä vuonna 2016. Nykyään Mikko on ryhmän hallituksen jäsen.
Mikko halua kiittää turkulaisia ystäviään, jotka ovat yövyttäneet häntä sohvalla asunnottomuuden vuosina.
– Kun tulin kiertueelta mulla ei ollut Helsingissä mitään, ja mä menin aina Turkuun, kotikaupunkiin. Siellä on kaikki mun ystävät. Mun ei ikinä tarvinnut huolehtia siitä, että jäisin siellä kadulle. Aina oli jatkot tai oli kaverin sohva vapaana.
– Tosi pitkään mä harrastin sitä, että tultuani työreissulta menin suoraan bilettämään pariksi viikoksi ja sitten nukkumaan kavereitten luo. Se ei ollut ehkä fiksua, mutta en sitä toisaalta nykypäivänä enää harrastakaan, sanoo Mikko.
Katso dokumenttia Mikon ja Race Horse Companyn kiertueista.
Asunnottomuusvaiheen pohjanoteeraus oli Mikon mielestä bussiaseman liukuportaiden alla vietetty yö.
– Mulla piti alkaa seuraavan aamun ysiltä treenit, ja päätin tulla iltaa aikaisemmin katsomaan, että jos täältä löytyis joku tuttu. Mutta eipä löytynyt, ja niin menin sitten vaan liukuportaiden alle. Vartijat tuli potkimaan, että mene tuohon penkille nukkumaan.
– Kyllä täälläkin alkoi sitten lopuksi ystäviä löytyä. Oon aina hyvällä mäihällä löytänyt jonkun paikan. Nuo on ihan yksittäisiä kertoja, että olen joutunut nukkumaan bussiasemalla.
Nykyään Mikolla on Helsingissä asunto.
Vartijat tuli potkimaan, että mene tuohon penkille nukkumaan.
Sirkustaiteilijat eivät tienaa hyvin. Sirkuksen tiedotuskeskuksen kyselyn mukaan (2018) 48% vastanneista kertoi tehneensä palkatonta työtä sirkusalalla. Esiintymisen ja luomisen himo on ollut niin suurta, että sen eteen on tehty uhrauksia. Sirkustaide on myös erittäin alhaisesti tuettua verrattuna sen saavuttamiin yleisömääriin. Nykysirkuksella on enemmän yleisöä kuin esimerkiksi voimakkaasti tuetulla oopperalla.
Race Horse Companyn perustajajäsen Rauli Dahlberg aikoo kehittää toimintaa siihen suuntaan, että harjoittelemisestakin maksetaan palkkaa. Enää ei tuottoja kaadeta pelkästään seuraavan shown laitteisiin ja kehittämiseen.
– Silloin kun on keikkaa, saa palkkaa. Ja silloin kun ei oo, pitää keksiä jotain muuta. Treeneistä ei makseta yleensä palkkaa. Ne on aika lailla omalla vastuulla. Silloin yritetään takoa, kun rauta on kuumaa. Kesäkaudella on paljon katukeikkaa, ja talvella teatterikeikkaa, kertoo Mikko.
Mikko on toiminut myös Helsingin alueella trampoliinin opettajana ja esitysteknikkona. Oopperassakin hän on esiintynyt akrobaattina.
Vanhemmat eivät hyväksy ammatinvalintaa
Kesällä Mikko esiintyi Turussa Race Horse Companyn Motosikai-katusirkusshown mukana. Takana oli jo Baltian kiertue ja edessä Saksan ja Hollannin esiintymisiä. Vauhdikas ja huumoripitoinen Motosikai-esitys sisältää sukset jalassa jongleerausta, vipulautahyppyjä, masokismia ja voimamiesshown. Pakettiauto toimii lavasteena, varastona ja pukukoppina sekä tietenkin kiertuebussina.
Race Horse Companyn muiden jäsenten perhe ja suku tuli paikalle katsomaan. Mikon tyttöystävä ja kaverit olivat saapuneet moikkaamaan, mutta vanhempia tai sukulaisia ei näkynyt yleisön joukossa, vaikka kyseessä oli Mikon kotikaupunki ja ainoa Turun keikka vähään aikaan.
Mikko on ylpeä ammatistaan, mutta ei halunnut kutsua vanhempiaan keikoille katsomaan.
Jos mun vanhemmilta kysyisi, niin musta olisi varmaan pitänyt tulla lääkäri tai joku normaali yhteiskunnan palanen.
Mikon mielestä hänen lähisukulaisensa eivät ymmärrä tai välitä esitysten sisällöistä tai akrobatiasta.
– Oon kerran kutsunut mun perheen katsomaan mun esitystä. Ja sen jälkeen mä en ole tehnyt sitä virhettä enää. He ei ehkä ymmärrä täysin, mitä me tehdään, ja siitä seuraa vähän outoja keskusteluja perheenjäsenten kanssa.
Uskovainen äiti paheksuu Mikon parodista roolia Jeesuksena Super Sunday -showssa.
– Ja hän ei ehkä ihan ymmärtänyt sitä huumoria siinä, eikä voi sanoa että hän nautti siitä esityksestä ihan samalla tavalla kuin normaalikatsoja.
Aluksi Mikko yritti selittää vanhemmilleen sirkusammattia.
– Kun liityin Race Horse Companyyn ja tulin Petit Mal -esitykseen, ja näytin heille esityksen dvd:n. Kun ne oli katsonut sen kahdestaan, ne tuli mulle sanomaan, että et sitten mitään fiksumpaa keksinyt, Mikko murahtaa.
Petit Mal oli nykysirkuksen sensaatio Suomessa ja kansainvälisesti vuonna 2008. Esityksen avulla Race Horse Company loi maineensa Suomen kansainvälisesti menestyneimpänä nykysirkusryhmänä. Ryhmä sai sirkustaiteen valtionpalkinnon vuonna 2016.
– Itse olin kyllä ylpeä pääsystäni Race Horse Companyyn. Se oli vähän niinkuin mun unelma.
Harva on alle kolmekymppisenä ehtinyt nähdä maailmaa niin paljon kuin Mikko, ja matkojen takia ainakin hän on tehnyt vaikutuksen isoisään.
– Mun isoisä keräilee kolikoita, ja aina kun käyn uudessa maassa, voin tuoda hänelle uuden kolikon ja setelin. Se on ehkä mulle semmonen asia, jota kautta voin tuoda tätä sirkusammattia heille positiivisessa valossa esille.
– Jos mun vanhemmilta kysyisi, niin musta olisi varmaan pitänyt tulla lääkäri tai joku normaali yhteiskunnan palanen, mutta mä oon paljon onnellisempi näin, sanoo Mikko.
Mikko Karhu ja muut akrobaatit kertovat ammattinsa vaaroista ja vahingoista.
Mikko Karhua haastateltiin useamman kerran 2019 Vaaran ammattilaiset -dokumentin kuvauksissa.
