Hyppää pääsisältöön

Kuvanveistäjä Kari Alosen intohimona
on kiven ja valon yhdistäminen

Kiviä hakkaamalla uransa aloittanut jyväskyläläinen kuvanveistäjä Kari Alonen haluaa edelleen työskennellä kiven kanssa. Viime vuosina hän on syventynyt siihen, miten yhdistää valo kiveen. Jyväskylän Pykälistöön syntyy vähitellen valoa ja kiveä yhdistävien teosten mielenkiintoinen puistokokonaisuus.

Kari Alosen tie taiteilijaksi on ollut monin tavoin kivinen. Keski-Suomen pohjoisosassa, Kinnulan Saarenkylässä isoäitinsä talossa kasvanut Alonen oli energinen lapsi. Äiti, kolmen pojan yksinhuoltajana, oli kovilla kun vilkkaat pojat tekivät kepposia. Enot ja isoäiti kasvattivat ankarin menetelmin.

- Vihtaa ja remmiä ei säästetty ja talliin lukittiin. Mutta me karattiin sontaruuman kautta ja kiivettiin hevostallin ylisille, muistelee Kari Alonen nyt hymyissä suin ankaraa lapsuuttaan.

Köyhyys oli Kari Alosen lapsuudessa 1950-luvulla hyvin konkreettista. Vaikka äiti teki monenlaisia töitä, hän joutui anomaan apua mm. Kotilieden kummikerholta, jotta pojille saatiin vaatteita. Koulussa veljeksiä kiusattiin, koska he olivat kunnan avun piirissä.

- Luovuus joutui koetukselle ja näyttämisen tarve kasvoi lapsuudessa, sanoo Alonen.

Vallattomat- näyttelyn julisteessa Urkki (Urho Kekkonen) vasemmalla, taiteilija keskellä väliinputoajana ja oikealla Manu (Mauno Koivisto).

Suomalaisen miehen uho tuli tutuksi jo lapsena

Kesäisin Kari Alonen toimi isoäitinsä apuna jo kymmenvuotiaana lossin pielessä sijaitsevassa kioskissa. Suomalaisten metsien miesten uho tuli tuolloin tutuksi.

- Lauantai-illan ohjelma aloitettiin munkinsyöntikilpailulla. Kilpailtiin siit,ä kuka pystyi syömään eniten munkkeja tai kananmunia. Sitten oli härkäinleikkejä, eli nostettiin hampailla pöydän kulmasta pöytää, Alonen muistelee.

- Joskus pöydälle lastattiin kaljakori ja katsottiin, kenen leukapelit kestää. Kyllä siinä hampaita katkesi ja pöydän nurkat oli hampaanjälkiä täynnä, naurahtaa Alonen.

Sisäinen palo löytää oma paikka

Ankara arki ja kova kasvuympäristö kypsyttivät Kari Alosen sisällä voimakkaan tunteen siitä, että täältä oli päästävä pois. Toisten nurkissa asuminen herätti unelman oman kodin ja paikan löytymisestä.

- Halusimme veljien kanssa rakentaa äidille talon ja lopulta me myös teimme sen, sanoo Kari Alonen ylpeänä.

Keskikoulun jälkeen Kari Alonen kävi kansankorkeakoulun, sillä taide kiinnosti häntä yhä enemmän. Silloin hän ei vielä tiennyt, että se veisi hänet myöhemmin mennessään.

Armeijan jälkeen hän hakeutui tekniselle alalle ja valmistui rakennusmestariksi. Opiskellessaan 1970-luvulla Teknisessä opistossa hän tapasi tulevan vaimonsa ja poikiensa äidin Pihtiputaan Elämäjärven työväentalon tansseissa.

Ensimmäiset kissaveistokset saivat liuskekivistä muodon ja voimaan.

Autotallissa virkamies muuttui taiteilijaksi

Kari Alonen päätyi myöhemmin ympäristöviranomaiseksi. Työtehtävät mm. vesivalovannassa olivat mielenkiintoisia, mutta taiteen ja innovaatioiden tekeminen kiinnosti yhä voimakkaammin.

Eräänä päivänä työmatkalta palannut työkaveri kertoi tuoneensa liuskekiviä ja sanoi että Alosenkin olisi mahdollista hakea niitä.

- Valtion Saabilla kahautettiin Pihtiputaalle ja peräkonttiin kärrättiin näitä liuskekiviä. Tein siihen aikaan näitä kuvanveistohommia autotallissa. Tutkin lasinsulatusta ja materiaalien yhdistämistä, Alonen kertoo.

Kari Alonen hakkasi autotallissa tuomiaan kiviä ja huomasi, että siinä syntyi mielenkiintoisia veistoksia.

- Niin syntyi tämä liuskekivistä tehty kissojen sarja, Alonen kuvailee ensimmäistä varsinaisen teossarjansa syntymistä.

Koska taiteentekeminen inspiroi yhä enemmän, hän anoi 1980- ja 1990 -luvuilla vuosilomien lisäksi kaikki muut mahdolliset vapaat, jotta voisi keskittyä taiteen tekemiseen.

- En ollut ihan tavallinen virkamies, ja kun taide lähti viemään niin vahvasti, oli tehtävä valintoja. Yhtenä päivänä vein avaimet ja irtisanouduin. Ajattelin, että ei ainakaan harmita kiikkutuolissa, hän toteaa naurahtaen.

Virkamiestaustaista taiteilijaa ei taiteilijapiireissä otettu ilolla vastaan. Niinpä Kari Alonen on kulkenut omia teitään ja karttanut kaikenlaisia julkisia yhteisnäyttelyitä.

Jyväskylässä Jyväsjärven rannalla sijaitsevassa Kajo-nimisessä veistoksessa valo heijastuu kiven sisältä

Valoa kiven sisällä ja vankilakierros

Elämässä kovia kokeneet vankilakaverit astuivat Kari Alosen elämään, kun lapsuuden aikainen ystävä Jukka Holm otti yhteyttä. Hän oli Sörkässä vanginvartijana ja toi tasaisin väliajoin vapautuvia vankeja Laukaaseen.

- Sanoin huvikseni, että tuo poikia katsomaan taidetta ateljeehen, mutta sitten jänistin. Totesin, että mielummin tekisin vankila-aiheisen näyttelyn, kertoo Kari Alonen.

Näyttely alkoi Naarajärven varavankilasta, jonka jälkeen näyttely kiersi taiteilijan kanssa pohjoismaisissa vankiloissa.

- Kielitaitoni on aika onneton, ja aina kun lähden ulkomaille, opettelen yhden lauseen englanniksi: ”Olen takametsien mies Suomesta”. Sillä lauseella olen pärjännyt. Toki nuorin poikani Lasse oli mukana tällä kiertueella tulkkina, kertoo Alonen.

Samuli ja Kari Alonen auttavat toisiaan töidensä raskaissa vaiheissa ja käyvät välillä kiivaita keskusteluita työmenetelmistä.

Taidetta tehdessä isä ja poika täydentävät toisiaan

Nykyään Kari Alonen työskentelee omissa työtiloissaan yhdessä poikansa muotoilija Samuli Alosen kanssa. Tämä valmistui aikoinaan Kuopion muotoiluakatemiasta. Samuli on nyt Jyväskylän Pykälistössä sijaitsevan mielenkiintoisen taidetyöpajan ja näyttelytiloja käsittävän pihapiirin nuorempi yrittäjä.

Isä ja poika auttavat toisiaan töidensä raskaissa vaiheissa ja käyvät välillä kiivaita keskusteluita työmenetelmistä. Kahden taiteilijan rinnakkain työskentely sujuu kuitenkin toisiaan kunnioittavassa ja ihailevassa hengessä.

Kari Alosella on ollut taiteentekemiseen vahva sisäinen palo, ja hän haluaa rohkaista ihmisiä tekemään elämässään rohkeita ratkaisuja.

- Haluan rohkaista ihmisiä tällaiselle polulle. Pitää kuulostella sitä omaa ääntä ja olla entistä herkempi. Tämä on kova maailma, entistä raadollisempi, mutta omaa ääntä kannattaa kuunnella, sanoo kuvanveistäjä Kari Alonen.