Hyppää pääsisältöön

Suurta taidetta vai tekotaiteellista paskaa? Totuus Terrence Malickin elokuvista

Terence Malickin elokuvan päähenkilö seisoo pellolla
Terrence Malickin A Hidden life -elokuvan päähenkilö Terence Malickin elokuvan päähenkilö seisoo pellolla Kuva: ©Fox Searchlight/Courtesy Everett Collection elokuvat,elokuvaohjaajat,Amerikkalaiset elokuvaohjaajat,Terrence Malick

Terrence Malick on legendaarinen ohjaaja, jonka uusi elokuva A Hidden life on hänen estetiikallaan mitattuna mestariteos. Mutta onko hän todellisuudessa elokuvahistorian suurin ajattelija vai huijari?

Pelto heiluu tuulen voimasta. Hiljainen mies harhailee maisemassa ees sun taas. Hänen kätensä koskee ruohon kortta hellästi, kuin puolivahingossa.

Kamera kelluu miehen ympärillä, lähellä hänen kasvojaan ja sitten taas kauempana. Kuulemme hänen ajatuksensa kuiskattuina kysymyksinä: Kuka olen? Mikä on minun tarkoitukseni?

Terrence Malickin elokuvat ovat täynnä tällaisia ruohoja hipovia hiljaisia kyselijämiehiä. Nämä elementit ovat osa hänen elokuviensa kieltä, jonka arvuuttelu on osa hänen mysteeriään.

Harva ohjaaja on tehnyt yhtä monta mestariteosta. Malickin täydellisiin elokuviin lukeutuvat ainakin Julma maa (1973), Onnellisten aika (1978), Veteen piirretty viiva (1998) ja ohjaajan magnum opus The Tree of Life (2011).

Malickin uusi elokuva A Hidden Life sai Suomen ensi-iltansa helmikuun alussa. Kolmituntinen eepos kertoo tositarinan itävaltalaisesta maanviljelijästä, joka kieltäytyi vannomasta uskollisuutta Adolf Hitlerille.

Erakkona, filosofina ja suurena taiteilijana pidetyn ohjaajan elokuvia hallitsee omaperäinen näkemys siitä, mitä elokuva voi olla. Siksi ne ovat osalle katsojia teennäistä taiteilua ja vavahduttavat toiset kyyneliin. On aika ottaa selvää siitä, onko kyseessä maailman paras vai yliarvostetuin elokuvantekijä.

Tuntematon ohjaaja

Legendan mukaan salaperäinen Terrence Malick ohjasi 1970-luvulla kaksi mestariteosta ja katosi sitten kuin tuhka tuuleen. Malickin ensimmäiset elokuvat osuivat otolliseen aikaan. Uuden Hollywoodin aikakaudella studiot etsivät epätoivoisesti tekijöitä, jotka osasivat puhutella sotien jälkeen syntynyttä sukupolvea. Julma maa (1973) ja Onnellisten aika (1978) istuivat pirtaan täydellisesti.

Teksasissa 1950-luvulla tapahtuneesta murhasarjasta kertova Julma maa esitettiin New Yorkin elokuvajuhlilla, missä sen saama huomio ohitti jopa Martin Scorsesen odotetun Sudenpesän (1973). Malick esiintyy elokuvassa myös itse, rikkaan miehen ovella käyvänä arkkitehtina.

Yllätysmenestyksen jälkeen tuottajat olivat valmiit sietämään ohjaajan hidasta, kallista ja kaikin puolin omintakeista työtapaa. Malickille annettiin vapaat kädet toteuttaa seuraava elokuvansa. Onnellisten aika on malliesimerkki tuotannosta, jossa kaikki menee pieleen.

Malick tajusi, ettei hän saisi aikaiseksi haluamaansa tarinaa. Kuin ihmeen kaupalla tuloksena oli loistelias elokuva.

Tämän 1910-luvulle ja teksasilaiselle farmille sijoittuvan kolmiodraaman tekeminen oli kaikkea muuta kuin onnellista. Leikatessaan elokuvaa Malick tajusi, ettei hän kuvaamastaan valtavasta filmimäärästä huolimatta saisi aikaiseksi tarinaa, jonka hän halusi kertoa.

Kuin ihmeen kaupalla lopputuloksena oli kuitenkin loistelias elokuva. Auringonlaskun valossa kuvatut korjuutyöt näyttivät taianomaisilta. Niiden on sanottu syntyneen siksi, että kuvaukset saatiin usein käyntiin vasta myöhään illalla.

Elokuva voitti Cannesin elokuvajuhlilla parhaan ohjaajan palkinnon ja seuraavana keväänä parhaan kuvauksen Oscarin. Tätä nykyä sitä pidetään yhtenä parhaista amerikkalaisista elokuvista.

Katoamistemppu

Menestysten jälkeen kesti 20 vuotta ennen kuin Malick ohjasi jälleen. Tarina Terrence Malickin katoamisesta on liioiteltu. Oikeasti ohjaaja lähinnä muutti pois Hollywoodista ja vältteli julkisuutta.

Välillä Malick asui Pariisissa. Hänet siellä tavannut Julman maan tähti Martin Sheen kertoi ohjaajan matkustaneen 1980-luvun alussa Nepaliin ja kokeneen siellä jonkinlaisen valaistumisen.

Ohjaaja ei kuitenkaan paennut elokuvien tekemistä. Hän työskenteli jatkuvasti käsikirjoitusten kimpussa.

Tärkein kesken jääneistä elokuvista oli nimeltään Q. Malickin siihen suunnittelemasta Maan esihistoriaa käsittelevästä osasta tuli sittemmin osa hänen pääteostaan The Tree of Lifea.

Nick Nolte ja muita sotilaita heinäpellossa, elokuvasta Veteen piirretty viiva.
Nick Nolte Terrence Malickin elokuvassa Veteen piirretty viiva. Nick Nolte ja muita sotilaita heinäpellossa, elokuvasta Veteen piirretty viiva. Kuva: Copyright (c) 1998 Shutterstock. No use without permission. toinen maailmansota,Terrence Malick,sotaelokuvat,Nick Nolte

Katoamisen ympärille syntyneestä hullunmyllystä oli valtava hyöty Malickille, kun hän aloitti kolmannen elokuvansa Veteen piirretty viiva (1998) tekemisen. Kaikki Hollywoodin tähdet halusivat olla osa Malickin paluuta. Sotaelokuva vilisee tähtiä, joista osa leikattiin elokuvasta pois kokonaan, kuten Mickey Rourke.

Veteen piirretty viiva sai peräti viisi Oscar-ehdokkuutta. Malickin epäonneksi toinen samana vuonna ilmestynyt sotaelokuva Pelastakaa sotamies Ryan vei Oscarit hänen nenänsä edestä.

Elokuvien sietämätön tapahtumattomuus ja teennäinen elämäntuska tekevät niistä myös puuduttavia.

Veteen piirretyn viivan ja toisen historiallisen spektaakkelin The New World (2005) jälkeen Malick sekä pienensi että suurensi mittakaavaansa. Hänen yhtä aikaa eeppisin ja henkilökohtaisin elokuvansa The Tree of Life rinnastaa maailman synnyn ja kehityksen yhden ihmisen elämään.

Maailman hienoin näytönsäästäjä

Klassinen musiikki ja sininen taivas. Puun lehtien läpi siivilöityvä valo. Elämää hohtavat vauvan varpaat. Terrence Malickin elokuvat ovat visuaalisesti upeita, kuin Hollywood-elokuvan budjetilla tehtyjä näytönsäästäjiä.

Elokuvien sietämätön tapahtumattomuus ja teennäinen elämäntuska tekevät niistä myös puuduttavia. Ne kiertävät kiertämistään tarinoidensa ytimen ympärillä.

Oma kokemukseni Malickin elokuvista oli pitkään edellä kuvatun kaltainen. Pidin Julmasta maasta ja Veteen piirretystä viivasta, koska ne haastoivat ajattelemaan itse.

Sitten näin The Tree of Lifen. Kävin katsomassa sen berliiniläisessä elokuvateatterissa kesken muuttopäivän. Kaiken kiireen keskellä raukea kuvavirta rentoutti tosi hyvin, mutta elokuvan jälkeen olo oli tyhjä. Se ei antanut minulle mitään kotiin vietäväksi.

Luulin pitkään The Tree of Lifea huomattavasti pidemmäksi elokuvaksi kuin se onkaan. Malickin elokuvien yhteydessä pitäisikin olla säätiedotuksen kaltainen lisätieto. Kesto: kaksi tuntia, tuntuu yli kolmelta.

Viime vuosina yleistyneissä julkisissa esiintymisissään Malick on kertonut, että hän ei halua lukita elokuvaansa käsikirjoituksella. Hän etsii jotain spontaania ja aitoa. Siksi hänen elokuviensa näyttelijät eivät saa näytellä. Heidän kuuluu elää hahmonsa elämää.

Esimerkiksi A Hidden Life -elokuvan päänäyttelijät elivät ja työskentelivät kuvauksissa kuin 1940-luvun maanviljelijät. Elokuvan pääosaa esittävä August Diehl on kertonut nukahtaneensa kuvauksissa puun juurelle ja heränneensä siihen, että kamera oli lähes kiinni hänen kasvoissaan.

Rakentaessaan elokuviensa kohtauksia Malick vähät välittää ovatko henkilöiden vaatteet ja teot kuvasta toiseen samat. Hän tavoittelee jotain sellaista, joka hallitsee henkilöiden elämää päivästä toiseen.

Loputtomat kuiskitut litaniat kysyvät: Kuka minä olen? Miksi olen täällä? Miksi on kärsimystä? Voinko olla onnellinen?

Malickin ymmärtämistä ei auta se, että hänen turboahdettuihin kollaaseihinsa mahtuu paljon ontuvia kuvia. Sellaisia kuin pakoon loikkiva jänis vaaran merkkinä. Tai The Tree of Lifen kohtaus, jossa kirkkaan valon kyllästämä äiti ilmestyy siunaamaan poikansa avioliiton.

Virolaisen elokuvan suuri lupaus Veiko Õunpuu ärsyyntyi The Tree of Lifesta niin paljon, että kommentoi sitä monin tavoin elokuvassaan Free Range (2013). Elokuvan lopun taivaallisessa valossa hitaasti laukkaavat valkeat orit ovat kettuilua Malickin elokuvien imelälle sentimentaalisuudelle.

Ohjaaja kyselyiässä (eli miksi ne koskettelevat ruohoja?)

Pellolla tai betoniviidakossa haahuilevat yksinäiset miehet, jotka pohtivat elämää, kuolemaa ja ihmisen luonnetta ovat Terrence Malickin tyylin moottori. Ääniraitojen loputon litania suuria viisauksia turhauttaa helposti, koska ne eivät tunnu kovin älykkäiltä.

Ennen elokuvia ohjaaja valmisteli väitöskirjaa Søren Kierkegaardin, Martin Heideggerin ja Ludwig Wittgensteinin filosofioista. 1960-luvulla hän käänsi Heideggeria ja tapasi tämän Saksan-matkallaan. Sittemmin Oxford ja akateeminen ura saivat jäädä, mutta elämän suuret kysymykset Malick pakkasi mukaansa.

Hänen elokuvansa eivät puhu meille järjen äänellä. Ne kuvaavat puhdasta tunnetta.

The Tree of Lifesta alkaen elokuvien henkilöt ovat kyselleet elämänsä mieltä itseltään (ja meiltä) ääneen. Loputtomat kuiskitut litaniat kysyvät: Kuka minä olen? Miksi olen täällä? Miksi on kärsimystä? Voinko olla onnellinen?

Tekotavaltaan spontaaneimmat Malick-elokuvat To the Wonder (2012), Knight of Cups (2015) ja Song to Song (2017) ovat esimerkki siitä, miten elokuva voi olla lähinnä alusta ohjaajan kysymyksille.

Keskimmäisessä elokuvassa rikas Hollywood-käsikirjoittaja Rick (Christian Bale) taivaltaa elämänsä halki kiehnäten kauniiden naisten kanssa ja ruikuttaen katsojalle elämänsä tyhjyyttä. Katsojan harteille jää yrittää löytää myötätuntoa etuoikeutettua henkilöä kohtaan, joka ei vain kykene muuttumaan.

Se, mikä näyttää ongelmalta on kuitenkin myös Malickin voima. Hänen elokuvansa eivät puhu meille järjen äänellä. Ne kuvaavat puhdasta tunnetta. Sitä, miltä tuntuu olla sotilas jatkuvassa kuolemanvaarassa. Miten täydeltä tuntuu rakastua ja miten tyhjältä menettää rakkaus. Miltä tuntuu, kun ei onnistu muuttumaan vaikka haluaisi.

Brad Pitt katsoo lähikuvassa poikansa varpaita, elokuvassa The Tree of Life.
Brad Pitt Terrence Malickin elokuvassa The Tree of Life Brad Pitt katsoo lähikuvassa poikansa varpaita, elokuvassa The Tree of Life. Kuva: Copyright (c) 2011 Shutterstock. No use without permission. Brad Pitt,Terrence Malick,elokuvat,The Tree of Life

Siinä missä valtaosa maailman elokuvista kuittaa ihmisen tunne-elämän näyttelijöiden vakioeleillä, Malick alleviivaa sitä, että ihmisessä todella on henkinen puoli.

Siksi hänen elokuvissa kosketellaan niin paljon erilaisia ruohoja, puita tai seiniä. Malick haluaa katsojan muistavan, miltä se tuntuu, sillä sen tuntiessaan ajatukset ovat läsnä hetkessä eivätkä jossain muualla.

Malickin oppien mukaan suurempi yhteys löytyy elämän virrasta, joka puolestaan on löydettävissä juuri luonnosta tai jälkikasvusta. Kosmoksesta. Yhdestä suuresta sielusta.

Hiljainen sankari

Kirkkomaalari viimeistelee yksityiskohtaa Radegundin kirkon ikkunaholvissa. Hän kertoo, ettei voi maalata rehellisesti, koska seurakuntalaiset haluavat kuvitella olevansa hyviä ihmisiä.

He eivät kestä ajatusta siitä, että toisena aikana olisivat kuuluneet niihin, jotka tuomitsivat Jeesuksen ristille.

Kohtaus on Malickin uusimmasta elokuvasta A Hidden Life, joka sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla viime toukokuussa. Erakon mainetta uhmaten ohjaaja oli itse paikalla.

Hieman yllättäen A Hidden life on myös raivokkaan uskonnollinen

A Hidden Life kertoo itävaltalaisesta Franz Jägerstätteristä, joka kieltäytyi vannomasta uskollisuutta Hitlerille. Kolmetuntinen elokuva kuvaa miehen painia omatuntonsa kanssa, kun armeija, kotikylän väki, katolinen kirkko ja oma perhe yrittävät saada hänet pyörtämään päätöksensä.

Tarina on kuin elokuvaversio kuuluisasta “be this guy” -valokuvasta, jossa kymmenien natsitervehdystä tekevien saksalaisten keskellä seisoo yksi mies elettäkään tekemättä.

Elokuvassa näytetään, mitä tuollaisesta toiminnasta Hitlerin valtakunnassa seurasi. Se pakottaa miettimään, miten pitkälle itse olisi valmis menemään, jos pelkkä allekirjoitus tai tyhjät sanat pelastaisivat oman hengen ja perheen maineen.

Malickin estetiikalla mitattuna A Hidden Life on mestariteos. Tutut elementit ovat läsnä ja täydessä tasapainossa. Jylhät alppimaisemat, huojuvat pellot ja kelluva kamera, joka seuraa henkilöiden tanssimaista liikettä. Ääniraidan monologit on poimittu Franzin ja hänen vaimonsa kirjeenvaihdosta.

Elokuva on Malickin ehein. Hieman yllättäen se on myös lähes raivokkaan uskonnollinen.

Aistien katedraalissa

A Hidden Life on elokuvataidetta mahtavimmillaan ja pyhimmillään.” Variety-lehden vertaus on osuva jo siksi että Jägerstätter julistettiin pyhimykseksi vuonna 2007. Malickin teoksia aina värittänyt hengellinen pohdinta on uudessa elokuvassa esillä peittelemättömämmin kuin koskaan.

– Jokin päivä maalaan aidon Kristuksen, kirkkomaalari julistaa elokuvassa.

Moni taiteilija kääntyy vanhoilla päivillään pohtimaan suhdettaan uskontoon. Esimerkiksi Malickin ikätoveri Martin Scorsese käsitteli omaansa elokuvassa Hiljaisuus (2016), joka kertoi Japanissa 1600-luvulla työskennelleiden jesuiittojen kärsimyksistä.

Kuva Terrence Malickista lierihattu päässään.
Terrence Malick 1990-luvun lopulla Kuva Terrence Malickista lierihattu päässään. Kuva: /All Over Press Terrence Malick,KulttuuriCocktail

Nähtyään Hiljaisuuden Malick lähetti Scorseselle kirjeen. Hän kysyi: “Mitä Kristus haluaa meiltä?”

Malickin aiemmissa elokuvissa hengellinen pohdinta on ollut osa niissä esiintyvien henkilöiden maailmankuvaa. Onnellisten ajassa uskotaan yksilön vapauteen, Veteen piirretyssä viivassa kaiken ykseyteen ja The Tree of Lifessa elämän liekkiin.

Viimeksi mainitusta alkaen elokuvissa on puhuteltu ja etsitty kristittyjen jumalaa. Samalla niihin on ilmestynyt naiivin konservatiivisia piirteitä, kuten pelastavia madonnamaisia naisia tai paheellisuutta ilmaisevia tatuointeja, lävistyksiä ja vapaata seksiä. Ennen Song to Songia (2017) Malickin elokuvien seksikohtauksissa oltiin kiltisti pukeissa.

Malick ei kuitenkaan suhtaudu uskontoihin varauksetta. Ihmisen sisäinen hengellisyys tuntuu olevan Malickille ainoa uskonto, jota ei käytetä väärin. Esimerkiksi The New World -elokuvassa kristinuskoa käytetään oikeuttamaan brutaali väkivalta uuden mantereen alkuperäisasukkaita kohtaan.

Malickin elokuvat pyytävät meitä ottamaan katsomiseen mukaan omat tunteemme, koska ilman omaa panosta ne tuntuvat tyhjiltä mustilta aukoilta.

Myös A Hidden Life suhtautuu järjestäytyneeseen uskontoon epäillen. Radegundin kylässä Jumalan pelkoa suurempi on vain Hitlerin pelko ja katolisen kirkon papit innokkaimpia myötäilijöitä.

Kirkkomaalarin julistus aidon Kristuksen maalaamisesta on ennustus. Malickin seuraava elokuva The Last Planet kertoo Jeesuksen elämästä. Sen pääosassa nähdään Géza Röhrig (mm. Son of Saul 2015) ja Saatanan eri versioina Mark Rylance (mm. Iso kiltti jätti, 2016).

Jälkisanat

Katsottuani lyhyen ajan sisällä kaikki Terrence Malickin elokuvat istun sohvalla ja luen kirjaa lapselle. Karhuäidistä ja sen poikasesta kertovan teoksen kansi on imelä ja nimi vielä pahempi: Minä tykkään sinusta – Kaunis kertomus rakkaudesta.

Sisäsivuilla karhuäiti kertoo lapselleen tunteistaan tätä kohtaan alleviivaavan konkreettisin havainnoin, jotka tuovat mieleen Malickin elokuvien kuiskivat puhujat.

– Olet aina sydämessäni, koska näen silmissäsi suuren rakkauden, joka katsoo minuun, karhuäiti sanoo.

Huomaan silmieni kostuvan.

Tajuan, että tässä on myös Terrence Malickin elokuvien suurin anti. Ne operoivat aivan eri keinoilla kuin muut elokuvat, koska ne tavoittelevat kokonaan erilaista kokemusta.

Ne nostavat pintaan itsestäänselviä tunteita, jotka arjessa tukahdutamme. Ne kutsuvat pohtimaan esittämiään yleisluontoisia kysymyksiä, koska sellaiset liittyvät aina jollakin tavalla siihen missä olemme elämässä.

Ne pyytävät meitä ottamaan katsomiseen mukaan omat tunteemme, koska ilman omaa panosta ne tuntuvat tyhjiltä mustilta aukoilta.

Elokuvillaan Malick kurottaa kohti meitä, jotka olemme hänelle osa yhtä suurta sielua.

Kommentit