Hyppää pääsisältöön

Näyttelijä Kati Outinen roudaa, ohjaa ja kulkee omia polkujaan – “Olen aina sopivan ikäinen ja näköinen”

Kati Outinen ja Anne Flinkkilä
Kati Outinen ja Anne Flinkkilä Kuva: Harri Hinkka Flinkkilä & Tastula

Moneen kertaan palkittu elokuvatähti Kati Outinen on saanut tunnustusta, mutta kohdannut urallaan myös ulkonäköpaineita ja ikäsyrjintää. “Kun yritin pyytää samaa palkkaa työstä kuin miehet, minun annettiin ymmärtää, että kärsin mielenterveysongelmista.“

Tarkkiksen kiroileva Lissu, kaupan kassa Ilona, tulitikkutehtaan Iiris, Pelastusarmeijan aatteellinen Irma, siinä naisia, joista näyttelijä Kati Outinen on tehnyt kuolemattomia.

Kati on Suomen kansainvälisesti tunnetuimpia näyttelijöitä, mutta tie tähtiin ei ole aina ollut ruusuinen.

- Kun Aki Kaurismäen elokuvat alkoivat saada kansainvälistä huomiota, hänelle ehdotettiin, että pitäisi vaihtaa naispääosan esittäjää. Ettei tulisi sellaista kuvaa, että kaikki suomalaisnaiset ovat tuon näköisiä.

Vaikka Kati pystyy nyt, 58-vuotiaana, nauramaan ulkonäköasioille, ei rumaksi tai rujoksi haukkuminen nuorempana tuntunut kovin vitsikkäältä.

- Onneksi minulla oli hyvä suojamuuri, ihmisiä ja työyhteisö, jossa arvostettiin sitä mitä teen, ei sitä miltä näytän. Olisin kyllä ollut aika murusina ilman niitä hyväksyviä ihmisiä ympärillä.

Mutta nyt asiat ovat toisin. Kati on ottanut työelämän omiin käsiinsä ja ryhtynyt tekemään omia juttujaan.

Muistisairaudesta kertova monologinäytelmä Niin kauas kuin omat siivet kantaa on ollut menestys. Kati on esittänyt muistisairaan Allin tarinaa sadoissa palvelutaloissa ja hoitokodeissa.

Uusin työ on taiteilija Helene Schjerfbeckin elämästä kertova Minä maalaan teidät kaikki.

- Nyt olen aina sopivan ikäinen ja näköinen.

Ujo työnarkomaani

Katilla on rämäkkä nauru ja hänet huomataan, mutta pohjimmiltaan hän sanoo olevansa ujo ihminen. Se on perusristiriita, joka on monen esiintyvän taiteilijan ominaisuus. Miten sen kanssa pärjää?

- En ole erakoitunut, vaan olen koko ajan tilanteissa, joissa joudun kohtaamaan tai voittamaan ujouden. Ujous unohtuu, kun keskittyy toiseen ihmiseen eikä itseensä. Se on minulle yksi syy tehdä teatteria ja elokuvia, että kohtaan ihmisiä.

Kati oli 17-vuotias, kun hän singahti tähteyteen suoraan Oulunkylän koulun näytelmäkerhosta.

Täältä tullaan elämä -elokuvan tarkkiksen Lissu ei ollut siloposkinen perhetyttö, vaan nuori, joka kommunikoi lähes pelkillä kirosanoilla ja jonka elämä oli jokapäiväistä olemassaolon taistelua.

- Kyllä se läsnäolo oli mukana jo silloin. Kun näyttelen, suljen pois kaiken muun, hengitän itseni läsnäolevaksi jotenkin vaistomaisesti.

Lähipiiri on kutsunut Katia työnarkomaaniksi ja perfektionistiksi. Oletko sellainen?

- No ihan varmasti. Kyllä minulla on koko ajan iso opetteleminen, että olisin vähän rennompi kaveri.

Annuli ja muita tärkeitä ihmisiä

Helene Schjerfbeckin laajassa tuotannossa on yksi maalaus, jolla on Katille erityinen merkitys. Kuka on Annuli?

- Annuli oli minun isoäitini, äidin äiti. Annuli osui pikkutyttönä samaan pihapiiriin, jossa Helene Schjerfbeck oli Hyvinkäällä ja päätyi malliksi tauluun nimeltä Annuli lukee. Tuli sellainen olo, että wau olen semmoisen ihmisen sukulainen, joka on tuntenut Schjerfbeckin.

Helene Schjerfbeckin maalaus Annuli lukee.
Helene Schjerfbeckin maalaus Annuli lukee. Helene Schjerfbeckin maalaus Annuli lukee. Kuva: Kansallisgalleria, Hannu Aaltonen Helene Schjerfbeck,Annuli lukee

Helene maalasi omakuvia, Katin mukaan osittain varmasti siksikin, että malli oli aina paikalla. Mutta millaiset kasvot Katin mielestä ovat kiinnostavat?

- Aki Kaurismäki sanoi minulle, että kasvoni ovat elokuvissa ilmaisuvoimaiset, koska ne ovat epäsymmetriset. Ehkä se on se särmä, joka tekee mielenkiintoiseksi.

Kati sanoo, että hänen naishahmonsa Kaurismäen elokuvissa ovat jääneet mieleen erityisesti siksi, että naisilla on oma tarinansa, oma elämänsä.

- Niiden naisten vahvuus on vaatimattomuus ja sisukkuus. He ovat aktiivisia toimijoita. Pelastusarmeijan Irma esimerkiksi, hänellä on aate ja hän haluaa pelastaa ihmisiä. Siksi hän toimii ja jakaa soppaa. Tulitikkutehtaan Iiriksellä on hellyttävän naiivi unelma, hän lukee lääkärisarjoja ja odottaa prinssiä. Kaikilla on tahtotila.

Surun tuttu, niin sanoi Katille hänen toinen isoäitinsä, isän äiti. Mitä se tarkoittaa?

- Suru on sellainen tunne, johon minun on helppo mennä sisään. Ja joskus nuorena pidin sellaisia itsesääli-iltoja. Oikein ryvin siellä surullisessa olotilassa ja jotenkin puhdistauduin.

Kun kateus iski

Mies vailla menneisyyttä -elokuvan Pelastusarmeijan Irman rooli toi Katille Cannesin elokuvajuhlien parhaan naispääosan esittäjän palkinnon. Voisi luulla, että Katia olisi kotimaassa juhlittu suurena sankarittarena, joka saa sormia napsauttamalla valita tulevat työtehtävänsä, mutta toisin kävi.

- En tiedä, mitä tapahtui, mutta se palkinto toimi jotenkin oudon käänteisesti. Kun yritin pyytää samaa palkkaa työstä kuin miehet, minun annettiin ymmärtää, että kärsin mielenterveysongelmista. Ja ihan suoraan sanottiin, että mikä luulet olevasi, tuollaisia mahtuu 13 tusinaan.

Kati sanoo, että hänet on helppo ohittaa, hän ei lähde kilpailemaan. Katin filosofia on sellainen, että jos ei hyväksytä sellaisena kuin on, hän lähtee pois, väistyy.

Kati toimi kymmenen vuotta Teatterikorkeakoulun professorina ja viihtyi työssään. Mutta sen pestin jälkeen tuli arki ja tuli ikäsyrjintä. Katista oli tullut keski-ikäinen nainen, joille ei enää töitä tarjottu.

- Menin työkkäriin ja minulle ehdotettiin töitä joulupukin muorina. Kuvittele! Olisin ollut tosi huono muori, sanonut lapsille vaan, että älkää ostako mitään.

Viisikymppiseen Katiin iski uupumus. Ei ollut töitä, oli näköalatonta, jatkuvuus katosi. Se oli käännekohta ja niinpä Katista tuli Outiskati, yhden naisen työryhmä, joka kirjoittaa, ohjaa, näyttelee, puvustaa, roudaa, ottaa riskit ja korjaa voitot.

- Se oli helppoa, vaikeaa ja pelottavaa. Pelotti, että muistaako minua kukaan. Mutta innostuin ja palasin tavallaan siihen koulun näytelmäkerhon aikaan kun kaikki tehtiin itse.

Muistisairaan omaisena

Kun Kati puhuu esityksessään muistisairaan Allin suulla, taustalla ovat vahvat omat kokemukset. Katin isä sairasti Alzheimeria ja Kati pääsi muutaman kerran isän kanssa puhumaan siitä, miltä muistisairaus oikein tuntuu.

- Isä kertoi ahdistuksestaan ja erityisesti siitä, miten häneen suhtaudutaan. Ikään kuin hänen älykkyytensä olisi kadonnut ja hänelle puhutaan kuin lapselle. Olen paljon miettinyt sitä, mitä ihmisestä jää jäljelle, kun sanat katoavat. Kosketus, huumori ja elämästä nauttiminen eivät katoa, vaikka muisti katoaa.

Kati kertoo, että etenkin muistisairaiden ja heidän omaistensa kohtaaminen on ollut mielettömän hienoa. Olet tehnyt meidät näkyväksi, hänelle sanotaan.

- En pelkää muistisairautta, vaikka sitä suvussa onkin. Jos se tulee, se tulee.

Kati on nyt menettänyt molemmat vanhempansa ja sanoo sen olleen yllättävänkin rankkaa. Äidin puhelinnumeroa hän ei pysty puhelimestaan poistamaan. Mutta silti, sukupolvet jatkuvat ja tänä päivänä Kati on kahden lapsen isoäiti eli mumma.

- Lastenlasten kanssa voi olla supersankari tai vaikka punatakkinen susi, joka pelkää pantteria. Saa leikkiä. Oi kun se on ihanaa.

Flinkkilä & Tastula Yle Areena.