"Elokuvan katseleminen jälkikäteen tuntuu kamalalta." Einari on Yksittäistapaus-lyhytelokuvien yksi "pahiksista". Elias Salonen, joka saatetaan tuntea AIKUISET-komediasarjan maailman parhaimpana ystävänä, kirjoittaa kokemuksestaan ahdistelijan roolissa.
Kesällä 2018 pääsin näyttelemään kahteen keskenään hyvin erilaiseen produktioon. Komediasarja AIKUISET kuvattiin reilun kuukauden aikana, jossa näyttelin helposti samaistuttavaa ja sympaattista idealistia, sarjan päähenkilön parasta kaveria Arttua. Tyttöbileet-lyhytelokuva taas kuvattiin kahdessa päivässä, jossa esittämäni Einari on ahdistava ja pahaa enteilevän painostava hahmo.
Molemmat produktiot olivat näyttelijäntyöllisesti kiinnostavia haasteita hyvin erilaisten hahmojen esittämisen kannalta. Kummastakin työstä tuli minulle henkilökohtaisesti hyvin tärkeitä, hieman eri syistä. Yksittäistapaus-lyhytelokuvakokonaisuuteen kuuluva Tyttöbileet tuntui enemmän yhteiskunnalliselta teolta, kuin mikään muu työni sitä ennen.
Ennen varsinaisia kuvauspäiviä meillä oli yhdet harjoitukset, joissa kävimme yhdessä työryhmän kanssa läpi käsikirjoitusta ja keskustelimme lyhytelokuvasta nousevista teemoista. Oli tärkeää, että tapasimme ja tutustuimme vastanäyttelijöihin, jotta luottamus toisiin lähti rakentumaan jo ennen kuvauksia.
Pitkälti ohjaaja Inari Niemen ansiosta kuvauksissa vallitsi lämmin sekä turvallinen ilmapiiri, vaikka näyteltävä kohtauksemme, jossa kiipeämme puuhun ja huutelemme ikkunassa seisoville tytöille, olikin ahdistava. Mitä ahdistavampaa kohtausta tehdään, sitä tärkeämpää on pitää tunnelma kuvauksissa kevyenä.
Näyttelemisen keskellä en tullut edes ajatelleeksi, miten kamalilta jotkin yksittäiset repliikit kuulostivat.
Kohtauksessa oli jätetty improvisoimiselle paljon varaa, joka on minulle yleensäkin helppoa ja luontevaa. Kohtaus jouduttiin ottamaan muutaman kerran uudestaan, sillä meitä näyttelijöitä nauratti liikaa älyttömimmät improvisoidut repliikit.
Näyttelemisen keskellä en tullut edes ajatelleeksi, miten kamalilta jotkin yksittäiset repliikit kuulostivat. Elokuvan katseleminen tuntuu jälkeenpäin pahemmalta verrattuna siihen, miten helppoa Einarin näytteleminen oli. Tuntuu oudolta kuulla ääneni sanomassa hahmon ällöttäviä repliikkejä. Toisaalta se kertonee myös siitä, että lyhytelokuva on onnistunut. Näytellessä ollaan sisällä roolihahmossa ja tämän kautta suojassa sen takana, joten repliikkien sanominen ei tunnu kuvaushetkellä pahalta. Repliikkejä ei sano näyttelijä, vaan se hahmo, jota kulloinkin esitetään.
Tyttöbileet-lyhytelokuvan huutelut ovat valitettavan tuttuja, olisi tekopyhää ja sokeaa väittää toisin. Arvelen, että moni pystyy tunnistamaan lyhytelokuvassa näyttelemäni Einarin kaltaisen hahmon.
Olemme ehkä joskus tavanneet, kuulleet tai tunteneet hänen kaltaisensa nuoren, epävarman miehen, joka on kasvanut maailmassa, jossa hänen painostavaan käytökseensä ei olla puututtu. Yhteiskunta kannustaa miehiä olemaan röyhkeitä ja päällekäyviä, jopa siihen pisteeseen saakka, että jonkun toisen rajoja rikotaan.
Inari Niemi puhuu tarkasti ja tunnistettavasti ohjaamastaan lyhytelokuvasta: “Minulle Tyttöbileiden keskeisin teema on teinityttöjen oikeus olla samalla lailla seksuaalisia ja hakusessa kuin pojat ilman, että heitä siitä rangaistaan tai häpäistään. -- Minä en näe Tyttöbileissä saalistajia tai uhreja. Näen tyttöjä, joita ajaa sekä epävarmuus että kokeilunhalu, ja vallan, joka ei ole yksiselitteisesti kummallakaan puolella ikkunaa. Näen tilanteen, joka eskaloituu ja jossa tytöt olisi helppo häpäistä aikuisen toimesta. Mutta niin ei tehdä. Koska heidän bileet, heidän kropat, heidän oikeus kokeilla, mokata ja silti tuntea itsensä oikeanlaisiksi.”
Olen samaa mieltä siinä, että kyseisen lyhytelokuvan tapauksessa asiat eivät ole mustavalkoisia. Einarin aikeetkaan eivät ole puhtaasti pahoja, vaan hänen käyttäytymistään muovaa ja ohjaa tyypillinen patriarkaalinen ajattelumalli, jossa nainen passiivisesti kuuluu ja alistuu miehen haluille ja on aina valmis toteuttamaan tämän toiveita sekä fantasioita.
Naiset on läpi esittävien taiteiden historian esitetty miehen halujen kohteena. Tyttöbileet onnistuu kuvaamaan naispuoliset henkilönsä monipuolisesti uteliaina, herkkinä sekä itsenäisinä toimijoina, joilla on loppujen lopuksi päätäntävalta siitä, mitä heidän tarinassaan tapahtuu.
Elokuvalla on suurenmoinen voima valottaa meille jonkun toisen maailmaa ja antaa konkreettisen näkökulman ja mahdollisuuden asettua hetkeksi tämän todellisuuteen. Lyhytelokuvat luovat nimensäkin mukaan pienten yksittäistapausten myötä suurempaa kuvaa siitä, missä kaikkialla vallan väärinkäyttöä tapahtuu, niin rakenteissa kuin arkipäiväisissä tilanteissakin. Yksikään lyhytelokuvissa ilmenevä epäkohta ei ikävä kyllä tule minullekaan yllätyksenä, mutta niiden konkretisoituminen valkokankaalla on silti riipaisevaa katseltavaa.
Jokainen meistä tietää tai tuntee jonkun, joka on joutunut kokemaan tai kohtaamaan epäasiallista käytöstä, mutta emme kovinkaan usein puhu niistä, jotka tähän syyllistyvät.
Niin kuin lyhytelokuvakokonaisuus osoittaa: naisten kokema syrjintä, häirintä ja väkivalta ovat valtavan laaja yhteiskunnallinen ongelma, johon meidän kaikkien tulisi puuttua. Tuntuu, että jokainen meistä tietää tai tuntee jonkun, joka on joutunut kokemaan tai kohtaamaan epäasiallista käytöstä, mutta emme kovinkaan usein puhu niistä, jotka tähän syyllistyvät. Asiasta pitäisi yleisesti puhua suoremmin ja moniäänisemmin. Haluan eritoten painottaa, että juuri miesten tulisi osallistua keskusteluun aktiivisemmin.
Tähän asti keskustelua käyvät ja ylläpitävät pääosin kaikki muut paitsi miehet. Olen itsekin valkoisena miehenä yhteiskunnassamme äärimmäisen etuoikeutetussa asemassa. Yksittäistapauksen myötä olen syvemmin ymmärtänyt mahdollisuuteni, mutta myös ennen kaikkea velvollisuuteni vaikuttaa ja puuttua esimerkiksi epäasialliseen käytökseen.
Ymmärrän, ettei ole helppoa tunnistaa itsessään ja omassa käytöksessään jotain väärää, mutta se on väistämätöntä ja vähintä, mitä voimme tehdä. Kipeältä tuntuva itsereflektointi on kuitenkin hyvin pientä verrattuna siihen kärsimykseen, mitä vallan väärinkäyttö on vuosien saatossa aiheuttanut.
Moni on tunnistanut itsensä ja kertonut, että elokuvissa on onnistuttu näyttämään asioita, joista on vaikea puhua.
Oman kokemukseni mukaan vanhempien sukupolvien kanssa on vaikeampi käydä keskustelua sukupuolten välisestä epätasa-arvosta. Olen kokenut, ettei asian vakavuutta ymmärretä, uhreja ei kuunnella tai uskota ja kokemuksia häirinnästä ylipäätään mitätöidään. On vanhempien ihmisten aliarvioimista ajatella, etteivätkö aiemmat käyttäytymismallit sekä ajattelu voisi muuttua.
Elämä on kuitenkin monelta osin jatkuvaa oppimista ja yhteiskuntamme muuttuu, kunhan vain olemme empaattisia ja teemme epäkohtien eteen töitä. Toivonkin, että mahdollisimman monen ikäiset saavat mahdollisuuden katsoa Yksittäistapauksen lyhytelokuvat, sillä uskon, että niiden näkeminen viimeistään pakottaa kohtaamaan ongelman sen laajuudessaan ja vakavuudessaan. Tämänkin takia on tärkeää, että lyhytelokuvat löytyvät Yle Areenasta vapaasti katsottavissa.
Näyttelijänä pohdin usein, millä erilaisilla tavoilla voisin ammatissani olla myös yhteiskunnallinen vaikuttaja. Yksittäistapaus-lyhytelokuvakokonaisuus vastaakin kysymykseen täydellisesti.
Olen todella ylpeä siitä, että saan olla osa tätä elokuvatapausta. Lyhytelokuvat eivät ole ainoastaan tasa-arvoa edistävänä tekona tärkeä. Ne ovat myös taiteellisesti kunnianhimoinen ja ennennäkemätön kokonaisuus. Yksittäistapaus onnistuu näyttämään isoja rakenteellisia ongelmia havainnollistavasti, helposti ymmärrettävästi ja paikoittain jopa hauskasti.
Kaikki palaute, jota korviini on Tyttöbileistä ja Yksittäistapauksesta kantautunut, on ollut pelkästään positiivista. Reaktiot ovat olleet liikuttuneita. Moni on tunnistanut itsensä ja kertonut, että elokuvissa on onnistuttu näyttämään asioita, joista on vaikea puhua. Olen kuunnellut lyhytelokuvista saamaani palautetta surullisena, mutten yllättyneenä. Uskon ja toivon, että nämä lyhytelokuvat edesauttavat käynnissä olevaa muutosta kohti maailmaa, joka voi olla sorrosta ja väkivallasta vapaa, ja joka on aidosti tasa-arvoinen.
Yksittäistapaukset eivät ainoastaan jää elämään valkokankaalle, vaan ne seuraavat meitä elokuvateatterin hämärästä todelliseen elämään ja jatkavat kulkua vierellämme läheistemme kertomuksissa ja kokemuksissa. “Se on vain elokuvaa”, on sanonta, jonka kuulee joskus sanottavan piinaavia kauhuelokuvia katsottaessa. Yksittäistapauksen kohdalla tähän lohduttavaan lausahdukseen ei valitettavasti voi turvautua.
Elias Salonen,
näyttelijä
Tyttöbileet Yle Areenassa. Tyttöbileet on osa lyhytelokuvakokonaisuutta, johon kuuluu 11 elokuvaa. Elokuvat tuovat esiin naisiin kohdistuvaa näkymätöntä vallankäyttöä niin yksityiselämässä kuin yhteiskunnassa. Lyhytelokuvat ovat fiktiota, mutta käsikirjoitukset ovat lähtöisin kirjoittajien omista tosielämän havainnoista.
