Hyppää pääsisältöön

Bachia vereslihalla mutta puhuttelevasti

Thomas Zehetmair levytti Johann Sebastian Bachin sooloviulusonaatit ja -partitat ensimmäisen kerran vuonna 1983, nuorena miehenä, huikean uransa alussa. Nyt hän on palannut saman ohjelmiston pariin, mutta soittaa barokkiviulua, ja on villimpi ja vapaampi kuin osasi nuorena olla.

Bach: Sei Solo / Zehetmair
Bach: Sei Solo / Zehetmair Uudet levyt

Itse asiassa Zehetmair soittaa levyllä kahta barokkiviulua. Partitojen selväpiirteiset tanssit hän muotoilee varhaisella, napakkasointisella viululla, mutta sonaattien polyfonisiin haasteisiin hän vastaa myöhäisemmällä viululla, jonka pehmeä resonanssi helpottaa moniotteiden soivuutta. Luulen kyllä, että Zehetmair voisi levyttää vaikka pärekorilla.

Jo ensimmäistä levytystään hän työsti puhuvan musiikin mestarin Nikolaus Harnoncourtin kanssa, mutta uudella levyllä kolmen vuosikymmenen kokemus nostaa ilmaisuvoiman toiseen potenssiin. Karaktäärit ja tanssilajit saavat lisäarvoa, kun Zehetmair jatkuvasti kysyy, vastaa, toteaa ja julistaa.

Viulistinen ilmeikkyys on kuitenkin vain keino ilmaista nerokkaan eksentrisiä ajatuksia. Monessa kohdassa Zehetmair soittaa toisin kuin yleensä. Chaconnen ja fuugien arpeggioista hän ei muotoile monumentaalisesti kohoavia tasopintoja, vaan ujuttaa niihin aivan omanlaisiaan koristeita, ja mikäs siinä, koska Bach jätti niihin käsikirjoituksessaan soolotilaa. H-molli-partitan doublet ovat tempoiltaan ja tulkinnoiltaan äärimmäisiä, ja sekin on hyvä, koska muuten ne jäisivät nimensä mukaisesti tupliksi.

Bachin moniäänisyyttä Zehetmair toteuttaa vapaasti mutta sointuisasti, nauttien siitä jännitteestä, jonka Bach rakensi polyfonisen ideaalin ja viulun rajoitusten välille.

Zehetmair on teknisesti äärimmäisen taitava myös barokkiviulistina, mutta tavallaan hänen soittonsa on sekä rytmisesti että soinnillisesti roskaista - täynnä rahinoita, pysähtelyjä, hälyääniä ja oikkuja. Yleensä roskaisuus häiritsee minua, mutta nyt en välitä siitä pätkän vertaa, niin voimakkaasti Zehetmairin vereslihainen vapaus vie mukanaan, ja niin tuoreelta musiikki tuntuu. Viktoria Mullova rakentaa barokkiviulullaan Bachista paljon kiiltävämpiä ja korkeampia monumentteja, mutta Zehetmairin soittoon verrattuna ne tuntuvat kylmiltä ja epähenkilökohtaisilta. Zehetmairin aiemmalla levytyksellä voi kuulla paljon samoja hyveitä kuin uudella versiolla, mutta kenties juuri modernin viulun kontekstiin kuuluva siisteys tekee soitosta takakireää.

Kaikkiaan Thomas Zehetmair on siis tehnyt uransa kruunuksi merkittävän Bach-tulkinnan. En kuitenkaan voi sanoa, että Zehetmairin tulkinta olisi parempi tai paras, koska se asettuu omaan avaruuteensa eikä tunnetulle janalle.

J.S. Bach: Sooloviulusonaatit ja -partitat. - Thomas Zehetmair. (ECM New Series, 2551/52)

Kuuntele Uudet levyt 25.2.2020, toimittajana Kare Eskola.

  • Pieni mutta taidokas kokoonpano korostaa vokaalipolyfonian herkkyyttä

    Levyarvostelu

    New York Polyphony on renessanssin vokaalipolyfoniaan erikoistunut mieskvartetti, joka pystyy esittämään neliäänistä, korkeaakin satsia musiikin vaatimalla kirkkaudella ja yhtenäisyydellä. Maailmanluokan osaaminen on tarpeen, koska paastonajan levyllään yhtye esittää Francisco de Peñalosan ja Pedro de Escobarin tunteikasta mutta äärimmäisen herkkää polyfoniaa.

  • Kotoisan hallittu perheduo

    Levyarvostelu

    Sopraano Vilja Riutamaa ja kitaristi Matti Riutamaa ovat sisaruksia musikaalisesta perheestä. Nuorilla taiteilijoilla on toki itsenäiset urat, mutta yhteinen Duo Hermanchito lienee heille tärkeä projekti, ja kuulostaa siltä kuin sisarukset viettäisivät yhteistä iltaa rakkaimman musiikkinsa parissa, sanattoman yhteisymmärryksen vallitessa, mutta korkealla ammattitaidolla.

  • Jablonski ymmärtää Skrjabinin masurkat

    Levyarvostelu

    Frédéric Chopin on kaikkien pianosäveltäjien esikuva, mutta hänen merkittävä masurkkatuotantonsa ei saanut juurikaan jatkajia. Syynä lienee lajityypin etnisyys - myös taidemusiikiksi tyylitellyn masurkan on säilytettävä yhteys puolalaisiin juuriin. Aleksandr Skrjabin sentään sävelsi CD-levyllisen masurkkoja, ja Ondinen uutuudella ruotsalainen pianisti Peter Jablonski tekee kauniisti kunniaa lajityypin perinteelle.

  • Kahdeksan tuntia sivistynyttä ITE-musiikkia?

    Levyarvostelu

    Kaikhosru Shapurji Sorabji oli brittiläinen säveltäjä, pianisti, kriitikko ja erakkoeksentrikko, joka 1900-luvun alkupuolella työsti valtavan määrän pianomusiikkia post-myöhäisromanttiseen mutta moninaiseen tyyliin. Monia Sorabjin teoksia on pidetty mahdottomina soittaa, ei vain teknisesti vaan myös keston takia. Esimerkiksi Dies irae -teemaan perustuva muunnelmateos Sequentia cyclica on joidenkin mielestä Sorabjin paras, mutta kestää yli kahdeksan tuntia. Ahkera Sorabji-urakoitsija Jonathan Powell on nyt saattanut senkin levylle, joten entistä laajempi perehtyminen Sorabjin taiteeseen on nyt mahdollista. Mutta onko se suositeltavaa?

Lue myös - yle.fi:stä poimittua