Hyppää pääsisältöön

Bachia vereslihalla mutta puhuttelevasti

Thomas Zehetmair levytti Johann Sebastian Bachin sooloviulusonaatit ja -partitat ensimmäisen kerran vuonna 1983, nuorena miehenä, huikean uransa alussa. Nyt hän on palannut saman ohjelmiston pariin, mutta soittaa barokkiviulua, ja on villimpi ja vapaampi kuin osasi nuorena olla.

Bach: Sei Solo / Zehetmair
Bach: Sei Solo / Zehetmair Uudet levyt

Itse asiassa Zehetmair soittaa levyllä kahta barokkiviulua. Partitojen selväpiirteiset tanssit hän muotoilee varhaisella, napakkasointisella viululla, mutta sonaattien polyfonisiin haasteisiin hän vastaa myöhäisemmällä viululla, jonka pehmeä resonanssi helpottaa moniotteiden soivuutta. Luulen kyllä, että Zehetmair voisi levyttää vaikka pärekorilla.

Jo ensimmäistä levytystään hän työsti puhuvan musiikin mestarin Nikolaus Harnoncourtin kanssa, mutta uudella levyllä kolmen vuosikymmenen kokemus nostaa ilmaisuvoiman toiseen potenssiin. Karaktäärit ja tanssilajit saavat lisäarvoa, kun Zehetmair jatkuvasti kysyy, vastaa, toteaa ja julistaa.

Viulistinen ilmeikkyys on kuitenkin vain keino ilmaista nerokkaan eksentrisiä ajatuksia. Monessa kohdassa Zehetmair soittaa toisin kuin yleensä. Chaconnen ja fuugien arpeggioista hän ei muotoile monumentaalisesti kohoavia tasopintoja, vaan ujuttaa niihin aivan omanlaisiaan koristeita, ja mikäs siinä, koska Bach jätti niihin käsikirjoituksessaan soolotilaa. H-molli-partitan doublet ovat tempoiltaan ja tulkinnoiltaan äärimmäisiä, ja sekin on hyvä, koska muuten ne jäisivät nimensä mukaisesti tupliksi.

Bachin moniäänisyyttä Zehetmair toteuttaa vapaasti mutta sointuisasti, nauttien siitä jännitteestä, jonka Bach rakensi polyfonisen ideaalin ja viulun rajoitusten välille.

Zehetmair on teknisesti äärimmäisen taitava myös barokkiviulistina, mutta tavallaan hänen soittonsa on sekä rytmisesti että soinnillisesti roskaista - täynnä rahinoita, pysähtelyjä, hälyääniä ja oikkuja. Yleensä roskaisuus häiritsee minua, mutta nyt en välitä siitä pätkän vertaa, niin voimakkaasti Zehetmairin vereslihainen vapaus vie mukanaan, ja niin tuoreelta musiikki tuntuu. Viktoria Mullova rakentaa barokkiviulullaan Bachista paljon kiiltävämpiä ja korkeampia monumentteja, mutta Zehetmairin soittoon verrattuna ne tuntuvat kylmiltä ja epähenkilökohtaisilta. Zehetmairin aiemmalla levytyksellä voi kuulla paljon samoja hyveitä kuin uudella versiolla, mutta kenties juuri modernin viulun kontekstiin kuuluva siisteys tekee soitosta takakireää.

Kaikkiaan Thomas Zehetmair on siis tehnyt uransa kruunuksi merkittävän Bach-tulkinnan. En kuitenkaan voi sanoa, että Zehetmairin tulkinta olisi parempi tai paras, koska se asettuu omaan avaruuteensa eikä tunnetulle janalle.

J.S. Bach: Sooloviulusonaatit ja -partitat. - Thomas Zehetmair. (ECM New Series, 2551/52)

Kuuntele Uudet levyt 25.2.2020, toimittajana Kare Eskola.

  • Silvestrov vastustaa sotaa hiljaisella hellyydellä

    Levyarvostelu

    Ukrainalainen seniorisäveltäjä Valentin Silvestrov on tällä hetkellä soitetumpi kuin koskaan, mutta syy on murheellinen: sota. Ukrainan sodan takia myös ECM-yhtiö on nyt julkaissut kuuden vuoden takaisen levytyksen Silvestrovin teoksesta Maidan 2014. Levy vastustaa sotaa ja puolustaa Ukrainaa hiljaisen hellällä, pienimuotoisella musiikilla. Siksi se tuntuu totuudelta keskellä uhkia, toiveita ja propagandaa.

  • Bram van Sambeek ratkoo fagotti-Bachia pätevästi

    Levyarvostelu

    Fagotisti Bram van Sambeek soitti itsestään ilmiön edellisellä Orbi-levyllään, jolla hän versioi hevi-klassikoita varsin erikoisen yhtyeen kera. Tuoreella Bach-julkaisulla van Sambeek palaa yksinään taidemusiikin helmoihin, mutta meno vähintään yhtä kiihkeää, tanssillista ja omapäistäkin. Soolopuhaltajien sammumattomaan Bach-janoon on nimittäin tarjolla peräti kolme erilaista mutta pätevää ratkaisua.

  • Bachin soolosellosarjat paljastavat käyrätorvesta uusia puolia - muttei toisinpäin

    Levyarvostelu

    Jukka Harju piipahtelee RSO:n soolokäyrätorven paikalta solistin ja kamarimuusikon tehtävissä säännöllisesti, mutta harvoin hän joutuu luottamaan osaamiseensa niin yksin kuin Alban uutuuslevyllä, jolla Harju soittaa kolme Johann Sebastian Bachin soolosellosarjaa. Ikonisen ja kevyesti moniäänisen sello-ohjelmiston versiointi vaatii sekä taiteellisten että soittoteknisten ratkaisujen löytämistä käyrätorven mukavuusalueen ulkopuolelta - mutta Jukka Harjun tapauksessa siitä seuraa hyviä asioita ainakin käyrätorvelle jos ei Bachille.

  • Onko Martinaitytėn sointipintaminimalismi saanut sokerikuorrutuksen?

    Levyarvostelu

    Viime vuonna lumouduin taas yhdestä levy-yhtiö Ondinen poimimasta baltialaisesta säveltäjästä. Žibuoklė Martinaitytėn orkesteriteosten hitaat, plastiset ja sointipintavetoiset prosessit tuntuivat raikkailta ja mielekkäiltä siinä trendikkäässä musiikkivirrassa, jota kutsun diatoniseksi mystiseksi minimalismiksi. Nyt Ondine on julkaissut seuraavan annoksen tätä amerikkalaistunutta liettualaissäveltäjää, ja kun sinfoniaorkesteri on typistynyt jousiksi, rikkaat sointipinnat ovat paikoin typistyneet sokerikuorrutukseksi.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua