Hyppää pääsisältöön

Pirjo Honkasalon Betoniyötä hehkutetaan kansainvälisessä suursarjassa – “Tein sen, koska olin kyllästynyt olemaan nöyrä”

Elokuvaohjaaja Pirjo Honkasalo katsoo kameraan.
Elokuvaohjaaja Pirjo Honkasalo katsoo kameraan. Kuva: Ville Tanttu / Bufo / Antti Ollikainen Pirjo Honkasalo,KulttuuriCocktail

Pirjo Honkasalon ansiot elokuvaohjaajana tunnustetaan laajasti maailmalla. Tuorein esimerkki on Betoniyön (2013) noteeraaminen kansainvälisessä dokumenttisarjassa Women Make Film, jota esitetään Teemalla ja Femillä osana Naisten maaliskuuta. Honkasalo kertoo Ylen haastattelussa, miksi Betoniyön julma tarina vaati ympärilleen kauniit mustavalkoiset kuvat.

Brittiläinen Mark Cousins on tehnyt 14-osaisen jättisarjan Women Make Film – uusi matka elokuvaan, joka katsoo elokuvan historiaa naisten tekemien elokuvien läpi. Ensimmäinen jakso käsittelee elokuvan aloittamista ja tunnelmaa. Yhtenä esimerkkinä mainitaan Pirjo Honkasalon Betoniyö .

Cousinsin mukaan elokuva on “tunnelman ja sävyjen mestariteos”, jonka vivahteet ulottuvat unenomaisesta väkivaltaiseen. Honkasalo on Cousinsille tärkeä myös dokumentaristina:

Skip Twitter post

Betoniyö kiertää edelleen maailmalla. Kun kysyn Honkasalolta, mitä hän ajattelee elokuvastaan vuonna 2020, sähköpostivastaus on tällainen:

En koskaan katso elokuviani ensi-illan jälkeen. Elokuvanteko on kuin rakentaisi veneen toisille ihmisille, katsot laiturilla, kun purjehtivat pois.

Kun Betoniyö tuli ensi-iltaan vuonna 2013, haastattelin Honkasaloa radioon:

Teemu Laaksonen: Betoniyö perustuu puolisosi Pirkko Saision romaaniin vuodelta 1981. Miksi halusit tehdä tämän elokuvan?

Pirjo Honkasalo: Luin romaanin, kun se ilmestyi ja se aukeaa elokuvaksi tosi helposti. Siitä varmaan johtuu, että muutkin ohjaajat ovat sitä kyselleet, mutta minä olen pantannut sitä itselleni. Minun piti tehdä kirjasta elokuva jo 10 vuotta sitten. Olimme tehneet käsikirjoituksen ja olin valinnut kaikki näyttelijät, mutta sitten tuli niin houkuttelevia tarjouksia tehdä pitkiä dokumenttielokuvia, että teinkin niitä.

ITO – Kilvoittelijan päiväkirja (2010) on edellinen dokumenttielokuvani. Sen jälkeen tuli tunne, että on pakko siirtyä fiktion puolelle.

Miksi?

Aiemmin jokaisen pitkän dokumenttielokuvan kohdalla oli ollut tunne, että haluan vielä tehdä dokumenttielokuvaa eri tavalla, rikkoa sen rajoja. Nyt sitä tunnetta ei enää ollut. Toinen syy oli se, että dokumenttielokuvan ohjaajan tehtävänä on olla hyvin nöyrä, koska hän pyytää tavallisia ihmisiä antamaan itsestään. Olin kyllästynyt olemaan nöyrä.

Elokuvanteko on kuin rakentaisi veneen toisille ihmisille. Katsot laiturilla, kun purjehtivat pois.

Kun kirjasta tehdään elokuva, mikä siirtyy valkokankaalle ja mikä ei?

Meillä on Saision kanssa sellainen prosessi, että minä en puutu kirjoittamiseen, vaikka olenkin tehnyt varsinaisen elokuvakäsikirjoituksen ja kuvasuunnitelman yhdessä kuvaaja Peter Flinckenbergin kanssa. Kuvauksissa minulla on täysi vapaus, paitsi että en saa muuttaa dialogia. Eivätkä näyttelijätkään saa.

Ja se on ihan hyvä, koska Saisio kirjoittaa loistavaa dialogia. Kaikilla kirjan henkilöillä on oma puhetapansa ja sanastonsa, joka tuntuu arkirealistiselta mutta on tyyliteltyä. Näyttelijä ei pysty improvisoimaan puhetta samaan tyylilajiin.

Sanoit niin & näin -lehden haastattelussa, että Saision dialogi on hyvää, koska se on “dialektisessa suhteessa ihmisen tunteeseen: kumpikaan ei kuvita toistaan”. Kerro lisää!

Saisiolla on kyky tajuta, että ihmiset yleensä sanovat jotain ihan muuta kuin mikä sen puheen sisältö kirjaimellisesti on. Ihmiset peittävät, pakoilevat tai valehtelevat. Jos dialogi kirjoitetaan kertomaan suoraan se, mitä sanotaan, näyttelijästä tulee tarpeeton.

Betoniyö on pääosin mustavalkoinen. Miksi?

Pyrin ajattomuuteen. Mustavalkoisuus siirtää elokuvan omaan aikaansa. Kuvissa näkyy esimerkiksi iPhone, jolloin tajuat, että eletään nykyaikaa, mutta se ei ole keskeinen tunnelma, jota koet katsoessasi.

Elokuvassa korostuu valon ja varjon leikki sekä valon heijastukset. Kuinka paljon ajattelet elokuvaa nimenomaan valona?

Ajattelen elokuvaa hyvin paljon valona. Se johtuu varmaan siitä, että olen alunperin koulutukseltani kuvaaja. Olen kuvannut dokumenttielokuvani itse. Minulla oli hyvin selkeä näkemys, miten valo käyttäytyy tässä elokuvassa.

Teimme kuvaaja Flinckenbergin ja valaisija Jani Lehtisen kanssa huolelliset koekuvaukset, koska kuvauspäiviä oli vain 21. Kun kuvaukset alkoivat, tiesimme täsmälleen mitä haemme.

Mitä te haitte?

Sitä mitä kankaalla näkyy.

Betoniyö, Johannes Brotherus, Pirjo Honkasalo
Johannes Brotherus näyttelee Simoa. Betoniyö, Johannes Brotherus, Pirjo Honkasalo Kuva: Katja Hagelstam Pirjo Honkasalo,Betoniyö

Betoniyössä katsellaan ikkunasta ja peilaillaan erilaisilta pinnoilta. Liittyykö se päähenkilö Simon identiteetin etsintään?

Peilaileminen tulee kirjasta. Saisio kirjoittaa aika hienosti, että kun Simo katsoo peiliin, hän näkee pojan, jolla ei ole naamaa. Hän ymmärtää, että naama pitää ansaita, sitä ei saa lahjaksi. Elokuva kertoo siitä, miten Simo ansaitsee itselleen kasvot.

Heijastuksia ja peilejä on käytetty elokuvan historiassa paljon, ja aina ne näyttävät hyvältä. Kertooko ‘hyvältä näyttäminen’ myös siitä, että kuva tavoittaa jotain olennaista?

Hyvältä näyttäminen ei ole mikään itseisarvo. Myös pahalta näyttäminen voi olla kaunista. Mutta tässä elokuvassa on aika julma tarina, joten kuvan kauneus pitää yllä ajatusta, että on olemassa toinenkin mahdollisuus. Maailma, jossa on enemmän valoa kuin mitä pojalle juuri nyt näyttäytyy. On tärkeää, että julmuus näytetään kauneuden sisällä.

On tärkeää, että julmuus näytetään kauneuden sisällä.

Kun leikkausvaiheessa katsot kuvattuja kuvia, mistä tiedät, mikä kuva on oikea käsillä olevaan kohtaan?

Pyrin tietämään se jo ennen kuin kuva kuvataan. Betoniyössä kuvattiin erittäin vähän mitään ylimääräistä.

Kuvaan myös dokumenttielokuvissa hyvin vähän. Katselen maailmaa paljon kameran läpi, mutta harvoin painan nappia. Olen ehkä ainoa ohjaaja, jonka perässä tuottaja juoksee ja huutaa, että “kuvaa nyt jotain!”

Pyrin tajuamaan jo kuvatessa, mitä olen kuvaamassa. En varmistele kuvaamalla kaikkea liikkuvaa. Enkä pyri kattamaan koko tilannetta, kaikkea mitä tapahtuu. Koska olen valikoiva, minulla jää vähän enemmän aikaa tehdä kuvat paremmin, miettiä esimerkiksi valoa. On jännittävää tyylitellä vauhdissa.

Dokumenttielokuvaa kuvatessa harjoitetaan kahta lajia. Ensinnäkin ääretöntä kärsivällisyyttä. Jos tiedät, mitä haluat, odotat ja odotat, kunnes se näyttäytyy. Sitten hyökkäät kuin kissa. Silloin on oltava äärettömän nopea.

Dokumenttielokuva rakentuu samalla, kun sitä kuvataan. Sitä ei voi suunnitella samalla tavalla kuin fiktiota. Pitää olla sisäinen kompassi, jonka avulla tunnistaa näkemästään, mikä kuuluu tähän elokuvaan.

Millaista oli tehdä Betoniyötä ja olla kuvaamatta itse?

En ole koskaan kuvannut fiktiivisiä elokuviani itse, koska elokuvan aparaatti on massiivinen ja pelottava. Siinä on niin monta piuhanvetäjää ja pörisevää savukonetta, että näyttelijät jäävät helposti sen kaiken roinan jalkoihin. Jonkun pitää suojella näyttelijöitä koneistolta.

Ohjaajan pitää suojella näyttelijöitä elokuvan pelottavalta koneistolta.

Jutteletko kuvauksissa paljon näyttelijöille?

Joo, kyllä juttelen. Lähden kuitenkin siitä, että se mikä on kaikkein kiinnostavinta näyttelijäntyössä, sitä ei voi ohjata. Tehtäväni on luoda tilanne, jossa näyttelijä voi voittaa pelkonsa, jota kameran edessä aina on. Pelon voitettuaan he voivat ilmaista jotakin, jota en ole osannut edes odottaa. Se on ohjaajan suurin tehtävä.

Tästä moni näyttelijä ei varmaan tykkää, mutta katson, että fiktiivinenkin elokuva on dokumentaatio siinä esiintyvistä näyttelijöistä, vaikka he olisivat ammattilaisia. Kaikkihan me kannamme historiaamme kasvoillamme, ainakin ennen kasvoleikkauksia. Niillä saadaan historia pilattua.

Pyrin valitsemaan sellaiset näyttelijät, että minun ei tarvitse peittää ihmistä roolia varten. On vähän mysteeri, miksi haluat katsoa jotain ihmistä. Esimerkiksi valitessani Johannes Brotheruksen pojan rooliin soitin hänelle pitkän sinfonian ja sanoin: istu ja kuuntele. Sitten vain katselin häntä ja ajattelin, että kuinka kauan jaksan tehdä sitä. Johannes poikkesi täysin kaikista muista. Olisin katsonut häntä vaikka kuinka kauan.

Niin Betoniyössä kuin monissa muissakin elokuvissasi on pitkiä kuvia. Mitä hitaus tuo elokuvan kuvaan?

Hitaus muuttaa kuvan sisältöä. Katsojalla on mahdollisuus heijastaa näkemäänsä omiin ajatuksiinsa, muistoihinsa ja tunnemaailmaansa ja poimia elokuvasta asioita oman halunsa mukaisesti. Hitaus luo katsojalle vapautta rakentaa maailmaa minun antamissani raameissa. Se ei pakota ihmistä tuntemaan yhdellä tavalla. Eri ihmiset voivat tulla teatterista ulos aika erilaisen elokuvan kanssa, ja se sopii minulle oikein hyvin. En halua terrorisoida katsojia.

Jo mainitussa niin & näin -lehden haastattelussa sanoit, että nykyään myös dokumenttielokuvan rahoittamiseksi voi joutua pitchaamaan eli myymään ideaa kertomalla nopeasti sen ytimen. Miten olisit pitchannut esimerkiksi Melancholian 3 huonetta -elokuvan (2004)?

Minähän en yleensä suostu pitchaamaan. Jos Melancholian 3 huonetta pitchaisi, se kuulostaisi tältä: Elokuvassa on kolme jaksoa, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Siinä ei ole päähenkilöä eikä tapahdu mitään. Olkaa hyvä, ja rahoittakaa.

Mitä pitchaaminen tekee elokuvien sisällölle?

Se on hyvin amerikkalainen ajattelutapa. Kaikella on kiire, kaiken pitää olla kontrastista ja nopeasti tajuttavaa. Pitchauksen vaarallisuus on siinä, että se suosii tietyntyyppisiä aiheita. Kuten äsken kuulit, on olemassa elokuvia, joita ei voi pitchata. Kun ei ole mitään suurta, dramaattista tapahtumaa, jonka voisi nopeasti huitaista ulos.

Elokuvassa ei ole päähenkilöä eikä tapahdu mitään. Olkaa hyvä, ja rahoittakaa.

Kun nuoret tekijät haluavat kauheasti rahoittaa elokuviaan, ja se on tietysti vaikeaa, on suuri kiusaus ruveta valitsemaan aiheita, jotka pystyy pitchaamaan.

Mikä on paras tänä vuonna [2013] näkemäsi elokuva?

Kun tekee elokuvaa, lähes karttaa elokuvien katsomista. Ei ole tarvetta katsoa. Siksi on vaikea sanoa mitään.

Voitko mainita jonkin sinuun elokuvantekijänä erityisesti vaikuttaneen elokuvan aiemmilta vuosilta?

Itse asiassa katsoin kuukausi sitten Marguerite Duras’n käsikirjoitukseen perustuvan Hiroshima, rakastettuni (1959). Se oli paljon parempi kuin muistin. Hyvin omalaatuinen elokuva.

Minulla on ollut Fellini-kausi ja Tarkovski-kausi. Viscontista pidän erittäin paljon ja Bressonista. Dokumenttielokuvan puolella olen pitänyt erittäin paljon Sergei Loznitsan Blokadasta (2005). Se on hirveän hieno elokuva, joka kuvaa Leningradin piiritystä.

Maku vaihtelee, mutta myös pysyy. Bresson on niin paljas ja pelkistetty, että se ei kulu.

Pirjo Honkasalon Betoniyö (2013) on osa Ylen Naisten maaliskuuta.

Kommentit