Hyppää pääsisältöön

Avaruusromua: Sehän on vain robotti!

Robotti (Pepper) käsitelty kuva
Robotti (Pepper) käsitelty kuva robotit

Olin jo melkein aikuinen, seitsemäntoistavuotias, kun Suomen Yleisradio esitti televisiossa meillä ensi kertaa erään elokuvan, joka oli aidosti ja oudolla tavalla pelottava.

Elokuva tapahtui amerikkalaisessa pikkukaupungissa, jossa ihmiset alkoivat selittämättömästi muuttua omituisiksi. He alkoivat tuntua vierailta.

Tutut ihmiset ja perheenjäsenet näyttivät siltä kuin aiemminkin, mutta olivat oudolla tavalla vieraita. Pian kehenkään ei voinut enää luottaa, kukaan ei välttämättä ollut sitä miltä näytti. Maailma muuttui päivä päivältä yhä pelottavammaksi.

Elokuva oli Don Siegelin Invasion of the Body Snatchers, Varastetut ihmiset, mustavalkoinen klassikko vuodelta 1956.

Tuo elokuva jäi ikuisesti mieleeni. Sen outo tunnelma ja pelottaviksi muuttuneet ihmiset jäivät kummittelemaan nuoreen alitajuntaani. Tuon elokuvan jälkeen ymmärsin hyvin niitä kanssaihmisiäni, jotka kertoivat pelkäävänsä klovneja tai vatsasta puhujien nukkeja. Niissä oli jotakin selittämättömällä tavalla kauhistuttavaa.

Ja tuon elokuvan jälkeen ymmärsin myös, mitä tarkoitettiin kun robottien ja tekoälyn yhteydessä alettiin puhua oudosta laaksosta.

Tuon käsitteen esitti ensi kertaa japanilainen robotiikan tutkija Masahito Mori jo vuona 1970, mutta se tuli yleisempään käyttöön vasta robotiikan kehittyessä ja tiettyjen ongelmien ilmaantuessa lähinnä vasta 2000-luvulla.

Englanninkielisissä teksteissä alkoi esiintyä käsite The Uncanny Valley, jolle ei aluksi ollut vakiintunutta suomenkielistä ilmaisua, mutta joka ennen pitkää kääntyi oudoksi laaksoksi. Jossakin käytettiin myös nimitystä kammotuslaakso.

Tuo laakson käsite tulee taulukosta, jonka käyrään ilmaantuu outo kuoppa tai laakso tietyssä kohdassa. Ja kyse on taulukosta, joka kuvaa ihmisen suhtautumista robottiin. Ihmisen suhtautumista yhä enemmän ihmisen kaltaiseksi muuttuvaan robottiin.

Masahito Mori väitti, että kun roboteista tehdään ulkonäöltään ja liikkeiltään ihmistä muistuttavia, me suhtaudumme niihin myönteisemmin, tuttavallisemmin ja empaattisemmin. Tämä on aivan ymmärrettävää: hauskan näköistä, ihmistä jäljitelevää, mutta kieltämättä konemaista robottia on helppo lähestyä. Sehän on vain robotti. Sehän on melkein kuin joku lelu.

Mutta kun robotti kehittyy yhä enemmän ihmistä muistuttavaksi, tapahtuu outo ilmiö: robotti alkaa tuntua pelottavalta. Se alkaa tuntua oudolta ja epäilyttävältä. Jollakin hyvin voimakkaalla tavalla luonnottomalta. Jopa uhkaavalta. Tämä on se, mitä Masahito Mori tarkoitti oudolla laaksolla.

Oudossa laaksossa ollaan silloin, kun hyvin ihmisen kaltainen robotti alkaa meistä vaikuttaa oudolta, vieraalta ja jollakin selittämättömällä tavalla luonnottomalta. Ja sitähän se sananmukaisesti onkin, se on luonnoton, se on epäluonnollinen, se on kone. Mutta miksi me alamme yhtäkkiä pelätä sitä? Miksi se alkaa tuntua meistä uhkaavalta?

"Koneet ovat tulleet monella tavalla ihmisyyden tontille", kirjoittaa Jussi Marttinen kirjassaan Robofobia. Hän kuvailee, kuinka tönkösti liikkuvista alkeellisen näköisistä roboteista on kehittynyt sulavaliikkeisiä ja ihmisen näköisiä androideja, joista osa jopa kykenee tuottamaan ilmeitä ja simuloimaan tunteita, samalla ylittäen sen kriittisen kynnyksen, joka on aina erottanut ihmisen koneista.

"Robotit, tekoäly ja muut ihmistä matkivat teknologiat herättävät ihmisissä epämukavia tunteita, jotka ovat vaikeasti selitettävissä ja tunnistettavissa." Näin kirjoittaa Jussi Marttinen, ja jatkaa, että yhteiskunta antaa tälle robottipelolle helpon ja valmiin selityksen: robotteja tulee pelätä joko työttömyyden tai maailmanlopun takia - kumpi uhkakuva sitten sopikaan itselle paremmin. Mutta näiden uhkakuvien takana on myös toinen taso: robotteja pelätään myös muista syistä.

Kirjassa Marttinen kertoo tarinan vuodelta 1970, Osakan maailmannäyttelystä Japanista. Tuolloin siellä esiteltiin ihmisen näköinen robotti. Sillä oli kasvoissaan 29 keinotekoista lihasparia, joiden avulla se pystyi hymyilemään hyvin ihmismäisesti. Ja niin se teki, kun lukuisat näyttelyvieraat sitä katselivat. Se hymyili ystävällisesti.

Robotin suunnittelija kertoi hymyilyn olevan tarkka juttu: sen nopeuden piti olla juuri oikea. Kasvojen piirteiden piti muuttua hymyksi juuri tietyllä nopeudella. Jos hymyilyn nopeus pudotettiin puoleen, robotin hymy näytti ihmisistä kaamealta ja pelottavalta.

Jos teknologia matkii jo nyt niin hyvin ihmistä kuin se tekee, mitä tapahtuu tulevaisuudessa? Tätä pohtii Jussi Marttinen kirjassaan Robofobia ja toteaa, että vireillä on aktiivinen keskustelu ihmisyyden rajoista sekä robottien ja tekoälyn etiikasta.

Hän sanoo, että robofobian uudet tuulet ovat muuttaneet myös suhtautumista vanhoihin teknologioihin. Hän toteaa, että vaikka robotit ovat jo pitkään tehneet töitä tehtaiden seinien sisäpuolella ja tekoäly on tullut erottamattomammaksi osaksi arkipäivän tietotekniikkaa, me olemme heränneet robottipelkoomme vasta nyt, kun robotit ja tekoäly ovat alkaneet lähestyä ihmisyyttä.

Outo välinäytös: kolmikko The Geordie Approach, kaksi norjalaista ja yksi geordie eli Pohjois-Englannin itärannikon asukas, sieltä jostakin Newcastlen seuduilta. Ja aika vapaastihan tässä mennään:

"Robottien liike on perinteisesti ollut kömpelöä, mistä on tullut niiden tunnusomainen luonne populaarikulttuurissa", kirjoittaa Jussi Marttinen, ja sanoo, että tämä aikakausi alkaa kuitenkin lähestyä loppuaan.

Hän kertoo robotiikkayritys Boston Dynamicsin vuonna 2005 esittelemästä nelijalkaisesta, koiraa muistuttavasta BigDog-robotista. Robottikoiraa esitellyt video sai sosiaalisessa mediassa aikaan monenmoisia pelkoreaktioita. Tuollainen robottikoira voisi väärin käytettynä olla todella vaarallinen, ajattelivat monet. Jos olet esimerkiksi nähnyt Black Mirror -sarjan jakson nimeltä Metalhead, tiedät, mitä tarkoitan.

Ja vuoden 2005 jälkeen on tapahtunut paljon. Boston Dynamics on vuosien mittaan esitellyt yhä taitavampia ja pelottavampia robotteja. Netissä on levinnyt videoita, joissa yhtiön kehittämä, ihmistä muistuttava Atlas-robotti liikkuu lumisessa metsässä, hyppii onnistuneesti puulaatikolta toiselle, tekee kuperkeikkoja, kääntyilee, nostelee pahvilaatikoita hyllylle, kaiken kaikkiaan toimii ja liikkuu hyvin ihmismäisesti.

Tuoreemmilla videoilla Atlas esittelee parkour-taitojaan:

Eräällä videolla esitellään myös leikkiauton kokoinen robottiauto Sandflea, joka pystyy hyppäämään maasta kymmenmetrisen talon katolle ja jatkamaan matkaansa.

Videolla esiintyy myös koiran kaltainen robotti SpotMini, joka osaa muun muassa avata suljettuja ovia ja kiivetä portaita. Ja valmistaja kehuu robotin olevan myös hiljaisin tähänastisista roboteista. Monien mielestä nämä ominaisuudet tekevät robotista aivan erityisen pelottavan.

Nykyään SpotMini on pelkkä Spot:

"Ihminen on aikojen saatossa kehittynyt loistavaksi kasvojen ja ihmisen liikkeen tunnistajaksi. Mikroeleiden, kehonkielen ja muiden ihmisen pienten nyanssien tulkitseminen sujuu meiltä luonnostaan", kirjoittaa Jussi Marttinen kirjassaan Robofobia, ja jatkaa että kun niissä havaitaan jotain poikkeavaa, meille syntyy alitajuinen tunne siitä, että jokin ei ole nyt kohdallaan.

Ja kun tällainen tunne syntyy, nuo havaitut poikkeamat tekevät tarkkailun kohteesta epäluotettavan ja häiritsevän. Kaikki ei ole kohdallaan. Tässä on nyt jotakin outoa. Tiedätte tunteen, ainakin elokuvista.

Outo välinäytös, osa 2: Inclusion Principle Bradfordissa 2016:

Kirjassaan Jussi Marttinen pohtii niin kutsutun oudon laakson problematiikkaa, sitä miksi ja millä tavoin me pelkäämme robotteja ja tekoälyä. Mikä roboteissa ja tekoälyssä pelottaa? Voiko tuolle pelolle tehdä jotakin? Kuinka me voimme välttää oudon laakson?

Eräs ratkaisu asiaan on tehdä tulevaisuuden roboteista vähemmän ihmismäisiä. Oletko nähnyt esimerkiksi Pepper-robottia? Se on ihmismäinen, mutta selkeästi robotti. Se on ikään kuin karikatyyri ihmistä muistuttavasta robotista. Se ei yritäkään hämätä meitä luulemaan sitä ihmiseksi. Se on muovinen, lelumainen robotti, joka ei pelota, vaikka sillä onkin ihmishahmoisia piirteitä. Se on pikemminkin huvittava pikkutyyppi, joka käyttäytyy kuten robotin tuleekin. Se ei aina ymmärrä, se vastaa liikuttavalla tavalla väärin ja on hetkittäin tyhmä kuin saapas. Eihän sellaista robottia voi pelätä.

Mutta vilkaisu YouTuben Boston Dynamics -videoihin muistuttaa taas asian toisesta puolesta. Entä jos vastaan kävelisi kymmeniä kaksijalkaisia Atlas-robotteja, nelijalkaisia Spot-koiria tai pyörillä kulkevia Handle-robotteja? Ja entä jos niiden kaikkien tehtävä olisi esimerkiksi ottaa sinut kiinni tai tuhota sinut?

Kyllä robotit voivat edelleen pelottaa, silloinkin kun ne eivät ulkonäöltään täysin muistuta ihmistä. On selvää, että se niin kutsuttu outo laakso -ilmiö syntyy helpoimmin ja voimakkaimmin kun kyseessä on mahdollisimman paljon ulkoisesti ihmistä muistuttava robotti, mutta kuten sanottu, pelko voi syntyä myös oudon laakson laitamilla tai sen ulkopuolella.

Kirjassaan Robofobia Jussi Marttinen muistuttaa meitä, että humanoidirobotit eivät välttämättä kehity tulevaisuudessa ihmisen näköisiksi, vaan joksikin nopeammiksi ja tehokkaammiksi.

Outo loppunäytös:
Tomas Weiss & Nuur: Polaris:

AVARUUSROMUA 8.3.2020 - OHJELMAN MUSIIKKI:
ALEKSI feat. TAPANI RINNE & KONSTA MIKKONEN: Taste & Mercy (The Evening, ennakkojulkaisu)
INCLUSION PRINCIPLE: Live at the Nether Edge Social Club, Sheffield PT 1 - osa - (Arkiv Series)
THE GEORDIE APPROACH: South - osa - (Shields)
TOMAS WEISS & NUUR: Geomorph (Polaris)
AESTRATA: Memories II (Echoes of Memories)
KLAUS WIESE & TOMAS WEISS: Hypnosis - osa - (Hypnosis)

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri