Hyppää pääsisältöön

Laura Frimanin kolumni: En toivoisi kantahämäläistä puolisoa edes pahimmalle vihamiehelleni

Toimittaja Laura Frimann
Toimittaja Laura Frimann Kuva: Joonas Josefsson KulttuuriCocktail,Laura Friman

Oma periaatteeni elämässä on: älä pariudu helsinkiläisen kanssa. Välttelen kohtaloani miltei neljäkymmentä vuotta, mutta sitten pahin tapahtuu: rakastun kuin rakastunkin helsinkiläiseen.

Kuhaparka. Tökin kalanpalaa syntymäpäiväillallisellani. Se on jäinen, sinnepäin leikattu ja puutteellisesti paistunut.

”Tää on ihan raaka”, kuiskaan pöydän yli poikaystävälleni. Hän iskee veitsensä kokeilevasti kalaan ja vahvistaa näkemykseni.

”Palautetaan se”, hän ilmoittaa ja alkaa saman tien vinkkailla tarjoilijaa paikalle.

”Ei ei ei ei ei ei ei ei ei”, suhisen paniikissa ja vispaan käsiäni kieltävästi.

”Kyllä mä sen voin syödä. Ei se ole homeessa tai mitään! Ihan hyvä se on!” Poikaystävä katsoo minua tyrmistyneenä.

”Sehän on ihan syömäkelvoton. Mikä sua vaivaa?”

”Häme”, muistutan mumisten ja tuijotan pöytäliinaa.

Taustojen yhteentörmäys ei nimittäin vaadi lapsuutta Lapualla ja Papualla.

Kaksikulttuurinen liitto on termi, jota käytetään eri kansallisuuksia edustavien ihmisten parisuhteesta. Käsitys on kapea ja tarpeettoman kansallisvaltiokeskeinen

Toisinaan olen melko varma siitä, että minulla on enemmän yhteistä luulajalaisen kuin helsinkiläisen kanssa. Taustojen yhteentörmäys ei nimittäin vaadi lapsuutta Lapualla ja Papualla. Joskus sata kilometriä on tarpeeksi.

Periaatteeni elämässä on ollut: älä pariudu helsinkiläisen kanssa. Helsinki ei ole minulle eksoottinen: olen kotoisin Hämeenlinnasta, mitäänsanomattomasta radanvarsitaajamasta vain tunnin junamatkan päässä. Vaikka työ on imaissut minutkin aikuisiällä pääkaupunkiin, asenteeni kaupungin kantaväestöön on aina ollut avoimen skeptinen.

Helsinkiläiset elävät myötäsyntyisen itsevarmuuden kanssa. Se on yhtä aikaa sekä kadehtittavaa että raivostuttavaa.

Suomalaiset jakautuvat nimittäin simppelisti kahteen kastiin: helsinkiläisiin ja ei-helsinkiläisiin. Helsinki on Suomen napa, ja helsinkiläiset tietävät sen.

He elävät myötäsyntyisen itsevarmuuden kanssa, jollaisesta voi nauttia ainoastaan, jos on syntynyt ja kasvanut maan ainoassa metropolissa. Se on yhtä aikaa kadehdittavaa ja raivostuttavaa. Helsinkiläisellä on etulyöntiasema kaikessa. Hänen ei ole koskaan tarvinnut yrittää.

Välttelen kohtaloani miltei neljäkymmentä vuotta, mutta sitten pahin tapahtuu: rakastun kuin rakastunkin helsinkiläiseen.

Poikaystäväni on pyörinyt koko elämänsä muutaman neliökilometrin säteellä, ja niin ovat hänen luokkatoverinsakin. On muutettu korkeintaan Koreaan tai Brysseliin. Helsinkiläisen katse on suunnattu ulkomaille, kun me muut arvomme tohkeissamme Jyväskylän ja Tampereen välillä.

Jokainen maakunnissa kasvanut tietää, että veto ja viehätys ovat toisaalla.Vain luuserit jäävät.

Toisaalta juuri tämä näkyy myös poikaystäväni suomalaisen elämänpiirin suppeudessa. Eräänä viikonloppuna ajamme viikonlopuksi lemmenlomalle Keski-Suomeen. Ainakin yritämme, kunnes ohitamme liittymän ja löydämme itsemme Mikkelistä. Ei hätää, vakuutan pimeässä illassa puolisolleni – jos emme menekään Panulle ja Heinille Jyväskylään, voimme varmasti yöpyä Velin ja Elinan luona Mikkelissä. ”Miten sä voit tuntea jonkun jokaisesta Suomen kaupungista ja mä en mistään ketään”, poikaystäväni puuskahtaa ihmeissään.

Tämä on ilmiselvää, koska kaikki muut paitsi helsinkiläiset jättävät kotikaupungin taakseen. Jokainen maakunnissa kasvanut tietää, että veto ja viehätys ovat toisaalla. Vain luuserit jäävät. Siksi minun tuttavani on siroteltu pitkin Suomen karttaa. Se on rikkaus, josta helsinkiläinen harvemmin nauttii.

Ja kun luetutan kumppanilleni Juhani Branderin esseekokoelmaa toksisesta maskuliinisuudesta, hän tunnistaa laajemmat rakenteet, mutta ei mikrotason kokemusta: jossain varmasti on tuollaisia kamalia, myyttisiä äijiä, mutta missä? Mieheni sinetöi hyvänyöntoivotusviestinsä parhaiden futiskaveriensa kanssa sydänemojilla ja soittaa äidilleen tilittääkseen alakuloisuudestaan.

”Onko tää aika helsinkiläistä", hän huomaa jollakin kerralla, eikä minun tarvitse edes avata suutani. Teatraalinen silmienpyöräytykseni kertoo kaiken olennaisen.

Kokemukseni ei ole ainoa laatuaan. Helsingin Sanomat kysyi taannoin lukijoilta, miten kulttuurierot vaikuttavat parisuhteessa. Hesarin haastattelema psykoterapeutti Katriina Järvinen on penkonut aihetta professori Laura Kolben kanssa kirjassa Sopivia ja sopimattomia – Lempi, luokka ja suomalainen parisuhde. Teoksen nimi paljastaa, että yhteiskuntaluokan vaikutus on merkittävä, mutta taustatekijäsoppaan mahtuvat myös maantieteelliset erot.

Järvinen kertoo hämäläisestä hämmennyksestään pääkaupunkiseutulaisen puolison kanssa: kun hän tahtoisi lukita minkä tahansa arkisen päätöksen, puoliso toppuuttelee, että katsellaan.

Olen sekä henkisesti että fyysisesti niin hidas hämäläinen, että tuskastuttaa. Häpeän kaikkea tekemääni aamusta iltaan, ja vähän yölläkin.

Näin käy minulle helsinkiläisen kumppanini kanssa jatkuvasti. Vaikka kyse on varmasti myös persoonallisuuseroista, näen takana juuremme: kun kasvaa yhden elokuvateatterin ja yhden McDonald'sin kaupungissa, suunnitelmat ovat selkeitä ja ehdottomia: ensi viikolla leffaan ja perjantaina kello seitsemältä pirtelölle.

Jos varttuu mahdollisuuksia vilisevässä runsaudensarvessa, vapauden ja valinnanvaran tunne on tyystin toinen. Pitäisikö lähteä sunnuntaikävelylle Tallinnaan?

Jos helsinkiläinen itsevarmuus ja takakireyden puute riepovat minua, ei käy kateeksi kumppaniakaan: en itsekään toivoisi kantahämäläistä puolisoa edes pahimmalle vihamiehelleni. Olen sekä henkisesti että fyysisesti niin hidas, että tuskastuttaa. Häpeän kaikkea tekemääni aamusta iltaan, ja vähän yölläkin.

Ennen kaikkea haluan poikkeuksetta hämätä haastavat tunteet tiehensä. Jos parisuhteen pulmakohdasta olisi ilmiselvästi paras puhua ääneen, ehdotan hädissäni, että alettaisiin tehdä ruokaa.

Hämeenlinnassa hankalat tunteet ratkaistaan homottelemalla linjatuomaria Rinkelinmäen jäähallissa tai hakkaamalla viaton kanssajonottaja nakkikioskilla.

Jos kumppanini pakottaa minut sittenkin pureutumaan kanssaan kivuliaaseen aiheeseen, kuuntelen mykkänä ja katselen läheistäni kuin tv-terapeuttia: missä tällaista on opetettu? Itse nostan taas käteni pystyyn riidan keskellä. Me kantahämäläiset nyt olemme tällaisia!

”Sä et voi aina mennä ton selityksen taakse”, poikaystäväni huutaa.

Hän on oikeassa vain osittain. Vaikka perheet ja suvut ovat luonnollisesti kaikkialla erilaisia, väitän että tunnetaitojen välittäminen on toisissa maakunnissa korkeammassa arvossa kuin toisissa. Hämeenlinnassa hankalat tunteet ratkaistaan homottelemalla linjatuomaria Rinkelinmäen jäähallissa tai hakkaamalla viaton kanssajonottaja nakkikioskilla.

Tässä tunneilmastossa olen raapinut kokoon kompetenssini minkään asteisiin vuorovaikutustaitoihin. Toisin sanoen: lopputulos ei ole häävi, mutta ymmärrettävä.

Ei ole helppoa helsinkiläisilläkään.

Kommentit