Nykykulttuurissa psykiatrisia diagnooseja esiintyy tiuhaan ja niitä käytetään monin tavoin. Diagnooseista on tullut itseymmärryksen välineitä ja osa nykyistä ihmiskuvaa. Toimittaja, väitöskirjatutkija Jani Tanskanen avaa ilmiötä uudessa radiosarjassaan Diagnoosit keskuudessamme. Yle jututti tekijää.
Mitä tarkoitat sillä, että psykiatrisia diagnooseja vilisee nykykulttuurissa?
Alunperin diagnoosi on lääketieteellinen taudinmäärite, ja sen asettaa potilaalle lääkäri. Nyt diagnooseja kuitenkin tuntuvat viljelevän kaikki – ja kaikista.
Esimerkiksi kirjailijat kirjoittavat diagnooseistaan ja suosittu animaatiosarja aloitetaan diagnosoimalla sen päähenkilö. Niin Tove Janssonin muumihahmoille kuin Donald Trumpillekin tavataan asettaa psykiatrisia diagnooseja.
Ihmiset myös itse diagnosoivat mielellään itseään ja monet tahtovat tulla diagnosoiduiksi.
Miksi ihmiset tahtovat tulla diagnosoiduiksi?
Psykiatrisella diagnoosilla saatetaan selittää ihmisen kokemaa kärsimystä. Se on hyvin ymmärrettävää, sillä kärsimys voi usein paeta sanoja.
Psykiatris-diagnostinen kieli tarjoaa sanaston kärsimyksen käsittelemiseen, ja diagnoosilla voidaan myös tehdä omaa käyttäytymistä ymmärrettävämmäksi esimerkiksi läheisten silmissä.
Taustalla on myös isoja yhteiskunnallisia muutoksia ja esimerkiksi lääketeollisuuden tavoitteita.
Monien tutkijoiden mukaan lääketeollisuuden piirissä on kehitetty erilaisia diagnoosinimikkeitä ja edistetty diagnoosien tunnettuutta, jotta voitaisiin lisätä psyykenlääkkeiden myyntiä ja kysyntää.
Juttu jatkuu Areena-klipin jälkeen.
Ylen tv-ohjelmassa Jenny+ kysyttiin vuonna 2018: Kun joka toinen meistä voisi saada mielelleen diagnoosin, onko käsitys normaalista jo liian kapea?
Voisiko kärsimystä kielentää jotenkin muuten kuin psykiatris-diagnostisesti?
Kärsimyksestä on mahdollista puhua esimerkiksi yhteiskunnallisten, moraalisten, uskonnollisten tai eksistentiaalisten kysymysten kautta.
Tällaisista "kärsimyksen kielistä" puhuu tanskalainen kulttuuripsykologi Svend Brinkmann. Hänen mukaansa on kuitenkin tavanomaisinta käsitellä kärsimystä juuri psykiatris-diagnostisella kielellä. Se puolestaan kapeuttaa maailmassa olemisen tapojamme.
Miten kärsimystä sitten voisi jäsentää vaikkapa yhteiskunnallisten kysymysten kautta?
Psykiatris-diagnostinen kieli saattaa usein sivuuttaa inhimillisen kärsimyksen taustalla olevat yhteiskunnalliset tekijät.
Ajatellaanpa vaikka ihmistä, joka alkaa voida pahoin työelämän paineiden tähden. Tämän ihmisen läheinen on kuollut, mutta töissä ei anneta mahdollisuutta keventää työtaakkaa. Tuo ihminen saa helposti psykiatrisen diagnoosin, mutta työyhteisöä ja sen kulttuuria ei välttämättä yritetä muuttaa millään tavalla.
Olisi syytä huomioida myös niitä yhteiskunnallisia ulottuvuuksia, jotka johtavat monenlaiseen kärsimykseen.
Aiheuttaako mielenterveyden ongelma aina kärsimystä?
Tämä on vaikea kysymys, ja olen pohtinyt sitä myös opiskelijoideni kanssa Jyväskylän yliopistossa.
Jotkut ovat sitä mieltä, että kärsimisestä puhuminen korostaa mielen pulmien kielteisiä puolia.
Toiset puolestaan ajattelevat, että mielenterveyden ongelma ei oikeastaan ole ongelma, jos siihen ei liity minkäänlaista kärsimystä tai elämää ja arkea vaikeuttavaa ulottuvuutta. Ilman kärsimystä kyse voisi olla pikemminkin ominaisuudesta kuin ongelmasta tai häiriöstä.
Kysymykseen on mahdollista vastata myös vastakysymyksellä: Onko mielenterveyden ongelma välttämättä se tekijä, joka aiheuttaa kärsimystä? Mitä jos kärsimys johtuukin siitä, miten ympäristö suhtautuu ihmiseen?
Juttu jatkuu Areena-klipin jälkeen.
Ylen Kulttuuriykkösessä kysyttiin vuonna 2019: Miten psykologian diagnostiikka vuotaa julkiseen käyttöön, kulttuuriin ja taiteeseen?
Miksi puhutaan mielenterveyden ongelmista eikä esimerkiksi mielenterveysominaisuuksista tai -piirteistä?
Ennen puhuttiin vain mielisairauksista. Sittemmin erilaisten häiriöiden ja ongelmien kenttää on laajennettu.
Yksien mielestä on kyse siitä, että erilaisia mielenterveyden ongelmia tunnistetaan paremmin kuin ennen. Toisten mielestä on kehittynyt kokonaan uudenlaisia mielenterveyden ongelmia ja kolmansien mukaan olemme liiankin herkkiä diagnosoimaan kaikenlaista käyttäytymistä häiriöiksi.
Esimerkiksi se, että tietynlainen ujous nähdään nykyään mielenterveyshäiriöksi, on herättänyt voimakasta kritiikkiä. Tässä mielessä joskus voisi olla hyvä puhua ihan vain luonteenpiirteistä, eikä välttämättä mielenterveyden asioista ylipäätään.
Mitä mielenterveydellä tarkoitetaan?
Mielenterveys viittaa psyykkiseen terveyteen, henkiseen hyvinvointiin ja mielen tasapainoon. Mutta mitä sitten ovat psyykkinen terveys, henkinen hyvinvointi ja mielen tasapaino? Mitä mieli ylipäätään on? Keillä on valta määritellä nämä seikat?
Nämä ovat vaikeita kysymyksiä. Ne korostavat sitä, mistä filosofi, akateemikko Oiva Ketonen kirjoitti jo 1980-luvun alussa: mielenterveyden ja mielenterveyden ongelmien määrittelyssä on kyse siitä, mitä missäkin yhteisössä ja yhteiskunnassa pidetään tavoiteltavana.
Kyse on siis arvoista ja siitä, miten vedämme normaaliksi ja epänormaaliksi katsotun käyttäytymisen rajaa. Kyse ei ole vain neurobiologisesti todennettavista seikoista, vaan myös siitä, miten yhteisö suhtautuu tietynlaiseen käyttäytymiseen.
Näistä määrittelyyn liittyvistä ongelmista nähdään myös, että kielellä on valtava rooli todellisuuden jäsentämisessä. Tulisiko meidän käyttää sanan "mielenterveys" sijaan jotain ihan muuta sanaa? Mikä se voisi olla?
Entä tulisiko meidän puhua mielenterveyden ongelmista, mielenterveyshäiriöistä, mielensairauksista, mielisairauksista, mielen pulmista, elämän ongelmista vai jostain ihan muusta? Näitä kysymyksiä on hyvä pohtia.
Millaisen kuunteluohjeen antaisit radiosarjaasi Diagnoosit keskuudessamme varten?
Ajattele itse – ja yhdessä muiden kanssa.
Kuuntele uusi radiosarja Diagnoosit keskuudessamme.
