Hyppää pääsisältöön

Rouvalin Sibeliuksessa on laveaa rosoa

Santtu-Matias Rouvali on hoitanut uraansa ripein ottein, ja ilmeisesti aikomuksena on läpäistä nopeasti myös suomalaisen kapellimestarin keskeinen initiaatioriitti, Sibelius-syklin levyttäminen. Göteborgin sinfoniaorkesterin ja Alpha-yhtiön kanssa tehtävä sarja on edistynyt jo toiseen levyyn ja toiseen sinfoniaan, mutta tulkinnoissa ei ole merkkiäkään hätäilystä.

Sibelius / Rouvali / Göteborg SO
Sibelius / Rouvali / Göteborg SO Uudet levyt

Sibelius-sarjan avauslevyn ensimmäinen sinfonia sai tässä ohjelmassa kiitosta laveista tempoista ja yksityiskohtaisesta sointinautiskelusta. Tuoreen kakkoslevyn toisessa sinfoniassa hyveet ovat ennallaan, mikä ei tarkoita toistoa vaan kypsää yleisnäkemystä. Rouvali uskaltaa nauttia Sibeliuksen sattumanvaraisistakin sointiväreistä, ja uskaltaa myös säätää niitä persoonallisesti. Jo kakkossinfonian käyrätorvisisääntulon säröllä maustettu muhkeus on keskimääräistä vetoavampaa. Samoin hitaan osan herkkään pizzicato-alkuun Rouvali on lisännyt aavistuksen räminää ja jättänyt rekisterivaihdokset tasoittelematta, mikä luo hipsutteluun intensiteettiä.

Rouvalin kunniaksi on sanottava, että hänen kädenjälkensä kansallissäveltäjään pysyy hienovaraisena - kyse on enimmäkseen sointujen balansoimisesta, vaskien sävyistä, puhallinkoristeiden painotuksista, fraaseerauksen yksityiskohdista ja sen sellaisesta. Pidän myös siitä, ettei Rouvali sointitasapainoa säätämällä yritä siistiä kohtia, jotka Sibeliuksen jäljiltä soivat kaoottisesti. Esimerkiksi toisen osan outojen kehittelyjen alkukantainen roso on jäljellä, toisin kuin pedantimpien kollegojen mittatarkoissa tulkinnoissa.

Rouvalin tempojen yleinen laveus sopii kakkossinfonian ääriosien sointihekumaan, mutta on siitä haittaakin. Päätösosan loppunousun Rouvali aloittaa niin laiskoissa tunnelmissa, ettei orkesterissa kukaan pitkään aikaan tiedä, mihin ykkönen pitää soittaa, joten keskeiset synkoopitkin lässähtävät. Sinfonian huippukohdan jännitettä menetetään, kun Rouvali keskittyy sointiin muttei rytmiin.

Sama ongelma kuuluu muissakin kiihdytyksissä, mutta kenties kyseessä on tuotantoratkaisu - joskus levytyksessä kannattaa panostaa hehkuun ja imuun eikä metsästää loputtomasti sitä virheetöntä ottoa, ja hehkua ja imua Rouvali kyllä saa Göteborgin orkesterista irti. Sibelius-kulttuurin lievä ohuus kuuluu ainoastaan siinä, miten yli-innokkaasti jouset prässäävät vivacisimo-osan hitaassa väliosassa ja finaalin rahamelodioissa.

Levyn rikas äänitys on oivallisesti sopusoinnussa Rouvalin kokonaisnäkemyksen kanssa, ja Rouvali on jopa oppinut olemaan laulamatta mukana, mikä varmasti ilahduttaa äänittäjiä. Kokonaisuus onkin mitä parhain yhdistelmä Sibelius-perinnettä, persoonallisia yksityiskohtia ja sointinautintoa. Odotan innolla, miten Rouvalin näkemys jatkossa kehittyy, kun luvassa on haastavampia ja oudompia sinfonioita.

Jean Sibelius: Sinfonia nro 2 D-duuri; Kuningas Kristian II. - Göteborgin SO/Santtu-Matias Rouvali. (Alpha Classics, ALPHA574)

Kuuntele Uudet levyt 10.3.2020, toimittajana Kare Eskola.

  • Stabat mater täynnä tunnetta

    Levyarvostelu

    Giovanni Battista Pergolesin Stabat Mater on yksi barokin tunnetuimpia kappaleita, nuorena kuolleen säveltäjän koskettava joutsenlaulu. Vuosien varrella olen kuullut Pergolesin Stabat materista alati koskettavampia levytyksiä, kun muusikot ovat yhä paremmin ymmärtäneet barokin intonaation, tyylin ja affektiivisuuden saloja, ja Ensemble Resonanzin uutuus menee taas kärkeen. Näin murheissaan ei äiti ole aiemmin seissyt poikansa ristin juurella.

  • Viulutähti Kopatchinskaja lumoaa lausujanakin

    Levyarvostelu

    Arnold Schönbergin melodraama Pierrot lunaire on hänen esitetyimpiä teoksiaan, mutta itse olen aina vierastanut sen vaatimaa puhelaulua. Ammattilaulajan esittämänä siihen kertyy hienoa äänenmuodostusta, joka on liian kaukana puheesta; näyttelijä puolestaan ei pysy musiikin kyydissä niin hyvin, että pystyisi reagoimaan musiikin tapahtumiin ja karaktääreihin. Uuden levyn perusteella ylivertainen ratkaisu tähän ongelmaan on viulistitähti Patricia Kopatchinskaja, jonka rohkeus, musikaalisuus ja taituruus takaavat parhaan Pierrot lunaire -elämyksen ikinä.

  • Kujeilevat kapriisit

    Levyarvostelu

    Paholaisen viuluniekka Niccolo Paganini omisti kuuluisat kaksikymmentäneljä kapriisiaan "agli artisti" eli taiteilijoille. Sittemmin niitä on kuitenkin käytetty lähinnä viulutekniikan hiomiseen ja mittaamiseen, mikä on rapauttanut niiden arvoa. Onneksi viulistit ovat nykyään alkaneet levyttää kapriiseja siinä vaiheessa, kun opinnoista ja kilpailuista on tarpeeksi aikaa - pirullisiin vaikeuksiin nimittäin kätkeytyy nokkelaa musiikkia, joka paljastaa paitsi taidot myös ominaisuudet taiteilijana. Niin käy myös Alina Ibragimovan kujeilevalla kapriisilevytyksellä.

  • Rohkea osallisuus kuuluu Valkeajoen harmonikka-Lindbergissä

    Levyarvostelu

    Kolmisen vuotta sitten kuulin konsertissa, kuinka Janne Valkeajoki soitti harmonikalle sovittamaansa Magnus Lindbergin musiikkia. Esityksen intensiteetti ja luontevuus tekivät vaikutuksen jo silloin, ja nyt Valkeajoen esikoislevyllä ne vielä korostuvat. Maamme paras nuori harmonikansoittaja ja kapellimestarinakin pätevä Janne Valkeajoki selvästi haluaa ja osaa soittaa Magnus Lindbergiä.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua