Santtu-Matias Rouvali on hoitanut uraansa ripein ottein, ja ilmeisesti aikomuksena on läpäistä nopeasti myös suomalaisen kapellimestarin keskeinen initiaatioriitti, Sibelius-syklin levyttäminen. Göteborgin sinfoniaorkesterin ja Alpha-yhtiön kanssa tehtävä sarja on edistynyt jo toiseen levyyn ja toiseen sinfoniaan, mutta tulkinnoissa ei ole merkkiäkään hätäilystä.
Sibelius-sarjan avauslevyn ensimmäinen sinfonia sai tässä ohjelmassa kiitosta laveista tempoista ja yksityiskohtaisesta sointinautiskelusta. Tuoreen kakkoslevyn toisessa sinfoniassa hyveet ovat ennallaan, mikä ei tarkoita toistoa vaan kypsää yleisnäkemystä. Rouvali uskaltaa nauttia Sibeliuksen sattumanvaraisistakin sointiväreistä, ja uskaltaa myös säätää niitä persoonallisesti. Jo kakkossinfonian käyrätorvisisääntulon säröllä maustettu muhkeus on keskimääräistä vetoavampaa. Samoin hitaan osan herkkään pizzicato-alkuun Rouvali on lisännyt aavistuksen räminää ja jättänyt rekisterivaihdokset tasoittelematta, mikä luo hipsutteluun intensiteettiä.
Rouvalin kunniaksi on sanottava, että hänen kädenjälkensä kansallissäveltäjään pysyy hienovaraisena - kyse on enimmäkseen sointujen balansoimisesta, vaskien sävyistä, puhallinkoristeiden painotuksista, fraaseerauksen yksityiskohdista ja sen sellaisesta. Pidän myös siitä, ettei Rouvali sointitasapainoa säätämällä yritä siistiä kohtia, jotka Sibeliuksen jäljiltä soivat kaoottisesti. Esimerkiksi toisen osan outojen kehittelyjen alkukantainen roso on jäljellä, toisin kuin pedantimpien kollegojen mittatarkoissa tulkinnoissa.
Rouvalin tempojen yleinen laveus sopii kakkossinfonian ääriosien sointihekumaan, mutta on siitä haittaakin. Päätösosan loppunousun Rouvali aloittaa niin laiskoissa tunnelmissa, ettei orkesterissa kukaan pitkään aikaan tiedä, mihin ykkönen pitää soittaa, joten keskeiset synkoopitkin lässähtävät. Sinfonian huippukohdan jännitettä menetetään, kun Rouvali keskittyy sointiin muttei rytmiin.
Sama ongelma kuuluu muissakin kiihdytyksissä, mutta kenties kyseessä on tuotantoratkaisu - joskus levytyksessä kannattaa panostaa hehkuun ja imuun eikä metsästää loputtomasti sitä virheetöntä ottoa, ja hehkua ja imua Rouvali kyllä saa Göteborgin orkesterista irti. Sibelius-kulttuurin lievä ohuus kuuluu ainoastaan siinä, miten yli-innokkaasti jouset prässäävät vivacisimo-osan hitaassa väliosassa ja finaalin rahamelodioissa.
Levyn rikas äänitys on oivallisesti sopusoinnussa Rouvalin kokonaisnäkemyksen kanssa, ja Rouvali on jopa oppinut olemaan laulamatta mukana, mikä varmasti ilahduttaa äänittäjiä. Kokonaisuus onkin mitä parhain yhdistelmä Sibelius-perinnettä, persoonallisia yksityiskohtia ja sointinautintoa. Odotan innolla, miten Rouvalin näkemys jatkossa kehittyy, kun luvassa on haastavampia ja oudompia sinfonioita.
Jean Sibelius: Sinfonia nro 2 D-duuri; Kuningas Kristian II. - Göteborgin SO/Santtu-Matias Rouvali. (Alpha Classics, ALPHA574)
Kuuntele Uudet levyt 10.3.2020, toimittajana Kare Eskola.