Thomas Mannin legendaarinen novelli Kuolema Venetsiassa (1912) on taas ajankohtainen. Siinä Venetsiaan iskee kulkutauti. Teosta lukiessa tuntuu siltä kuin Mann kirjoittaisi nykyajasta – sillä erolla, että koronan tilalla on kolera. Tuomas Karemo luki novellin ja peilasi sitä koronaviruksen herättämiin kyynisiin ja itsetuhoisiin ajatuksiinsa.
1. Ah, Venetsia!
Tiedän monen suomalaisen elävän juuri nyt neljän ankean seinän sisällä – seuranaan kolottava viinahammas, työmurheet ja perseeseen ammuttu puoliso.
Tästä "tiedosta" huolimatta olen varma, että kotielämäni on ankeampaa kuin muilla koronaviruskohtalotovereillani. Näpräilen muniani tunnista toiseen ja katselen ikkunasta ulos.
Jos muilla on asiat minua huonommin, niin oikeastaan aivan sama – kohtahan tässä kuollaan!
Näen vain ääripäät, harmaan sävyt loistavat poissaolollaan. Havaintojeni mukaan näin kokee moni muukin. Koronaa joko "hysterisoidaan liikaa" tai sitten järkytytään siitä, ettei "tilannetta oteta riittävän vakavasti".
Thomas Mannin (1875–1955) novelli Kuolema Venetsiassa käsittelee tällaista mustavalkoista ja itsetunto-ongelmaista maailmankuvaa.
Kertomuksen päähenkilö on elämänsä ehtoopuolelle ehtinyt kirjailija nimeltään Gustav von Aschenbach, joka matkustaa Venetsiaan.
Mann asettaa väsähtäneen ja luovuttaneen hahmonsa jatkuvasti vastakkain elämäniloa uhkuvien ihmisten kanssa. Novellin alussa Aschenbach kohtaa lipeäkielisen laivahenkilökuntaan kuuluvan miehen, joka huudahtaa:
"Ah, Venetsia! Ihana kaupunki! Se vetää vastustamattomasti puoleensa jokaista sivistynyttä ihmistä, niin menneen historiansa kuin nykyhetken houkutustensa takia!"
Koen suurta yhteyttä Aschenbachiin.
Olin vastaavanlaisen mainospuheen kohteena vielä reilu viikko sitten. Istuin Helsingin Allas Sea Poolin sekasaunassa ja kuuntelin amerikkalaisturistin superlatiivein ladattua hehkutusta Helsingistä.
Vaikka olin allapäin pahaenteisistä koronauutisista, aloin eläytyä turistin tykitykseen – tärähtelin innosta kuin positiivisuusvalmentaja.
Kun korona alkoi näkyä toden teolla arjessamme viime viikon lopulla, mielikuvani energisestä kaupungista mureni lopullisesti.
Myös Aschenbach aistii Venetsiaan saavuttuaan, ettei "ihanassa kaupungissa" ole asiat niin hyvin kuin hänen annetaan ymmärtää. Terveysviranomaisten vene ilmestyy ohimennen rantaan.
"Kaikkialle alkoi levitä unenomainen outous, maailman omituinen vääristyminen, joka ehkä loppuisi jos hän hetkeksi peittäisi silmänsä ja sitten uudelleen katsoisi ympärilleen."
2. Käsidesi ja hiljaisuus
Kuolema Venetsiassa kuvaa monen muun teeman ohella epidemia-aikaa.
1910-luvulle viitteenomaisesti sijoittuvassa novellissa Venetsiaan iskee kolera. Koleran ensimmäinen pandemia alkoi 1800-luvun alussa, ja se sai alkunsa todennäköisesti Intiasta. Intiaan viitataan myös novellissa.
Aschenbachin epäilys kulkutaudista – ja sen salailusta – herää hajujen perusteella:
"Hän tunsi ilmassa omalaatuisen hajun, jonka hän nyt tajusi aistineensa jo useamman päivän ajan, vaikka ei ollut tiedostanut sitä – äitelän lääkkeentuoksun, joka toi mieleen kurjuuden ja haavat ja puutteellisen puhtauden."
En tiedä, miltä 100 vuotta sitten koleraa varten käytetty desinfiointiaine on haissut. Sen sijaan käsidesin lemahdus on tullut viime aikoina verrattain tutuksi. Haju tuo mieleen lapsuuteni naapurin, joka joi Dry Vodkaa ja röyhtäili.
Käsidesin käyttäminen julkisissa tiloissa näyttää performanssilta, jolla käsiään yhteen hierova pyrkii osoittamaan olevansa vastuullinen ihminen.
Mutta mieluummin käsidesiperformanssi kuin sen puuttuminen. Ettekö välitä mistään, teki mieleni huutaa taannoin ravintolassa, josta ei löytynyt käsidesiä.
Myös oven avaaminen on alkanut muistuttaa performanssia. Moni suosii kyynärpäätekniikkaa tönäistäkseen kaupan oven auki. Pieni potkaisu polvella on myös suosiossa.
Kauppaan päästyään samainen kyynärpäätaktikko tosin hipelöi hedelmiä. Mannin kertomuksessa päähenkilön kohtaloksi koituvat mansikat, joita tämä ei voi vastustaa.
Eniten korona-aika kuitenkin tuntuu korvissa – Helsinki on hiljainen kuin juhannuspäivänä. Vieraita kieliä ei juurikaan kuule keskustan kulmilla käydessä.
Myös Aschenbach alkaa huolestua äänten vähetessä. Hän ei kuule eräänä päivänä enää eloisaa puheensorinaa ympärillään. Ihmisryhmät siirtyvät seisoskelemaan vaiteliaina Venetsian silloille ja aukioille.
"Hänestä alkoi tuntua, että vaikka sesonki oli pian parhaimmillaan, ei hotellin asukkaiden määrä noussut vaan pikemminkin laski, ja eritoten tuntui saksan kieli hänen ympäriltään vaikenevan ja vähenevän, niin että ruokasalissa ja rannalla hänen korviinsa kantautui lopulta vain vieraita äänteitä."
3. Epidemia muuttaa sanojen merkityksiä
Aschenbach kuulee toisteltavan samoja repliikkejä minne tahansa hän meneekin: "Ehkäisevä toimenpide, hyvä herra." "Poliisin määräys, jolle ei voi mitään."
Korona-ajan puheenparteen kuuluvat puolestaan "riskiryhmä", "karanteeni" ja "etätyö".
Aiemmin riskiryhmä toi mieleeni keski-ikäisen miehen olutmahan, nyt nuoren diabeetikon tai kotinsa vankina olevan vanhuksen.
Koronatietojen etsiminen Kiinasta ja Venäjältä on kuin suoraan Mannin kuvauksesta, jossa Aschenbach yrittää saada selvyyttä lukemalla sanomalehtiä hotellin aulassa:
"Sairastuneiden, kuolleidenkin lukumäärän väitettiin kohoavan kahteenkymmeneen, neljäänkymmeneen, jopa toiselle sadalle, ja heti sen jälkeen saatettiin kiistää koko kulkutaudin esiintyminen tai ainakin todeta, että sairaustapaukset olivat olleet yksittäisiä tai muualta kulkeutuneita. Varmuutta ei voinut saada mistään."
Venetsian viranomaisten mukaan kaupungin terveysolot eivät ole koskaan olleet paremmat. Aschenbach joutuu luottamaan kaduilla tekemiinsä havaintoihin.
Hän näkee, miten laiturin ja hautausmaasaaren välinen liikenne kiihtyy. Kaikessa hiljaisuudessa yleisen sairaalan eristysparakit täyttyvät.
Myös koronaa ja siihen asennoitumista joutuu tulkitsemaan – tai paremminkin tulkitsemaan tulkitsemista.
Mitä pahemmalta tilanne alkaa vaikuttaa, sitä enemmän sosiaalisessa mediassa näkee hauskoja aiheeseen liittyviä havaintoja ja vessapaperimeemejä. Vaikka huumori on keino käsitellä vaikeita asioita, on silti silmiinpistävää, miten paljon korona synnyttää vitsejä.
Aihetta käsitteleviä vakavampiakin keskusteluja sävyttää ristiriitaisuus. Hallituksen toimenpiteitä pidetään joko ylilyöntinä tai alireagointina.
En ole kuullut kertaakaan "ihan ok", "perus" tai "kultainen keskitie", kun ihmiset keskustelevat koronasta ja siihen puuttumisesta poliittisin keinoin.
4. Korona ja kyynisyys
Epidemia on lisännyt ainakin minussa "aivan vitun sama" -tyyppistä ajattelutapaa. Huonoina hetkinä toivon sairastuvani koronaan ja kuolevani. Pääsisin pois ennen todellista katastrofia.
Koen myös sairasta mielihyvää, kun tapahtumia perutaan – korona paljastaa, kuinka turhia suurin osa taidehäppeningeistä ja niiden eteen tehtävästä työstä todellisuudessa on. Ylipäänsä tekemästämme työstä.
Kun ihmiset sanovat näinä päivinä murehtivansa töitään, he pelkäävät koronan paljastavan, kuinka merkityksetöntä heidän työnsä todellisuudessa on.
Minun tai sinun työtäsi ei oikeasti tarvita – ellet sitten ole kokki tai sairaanhoitaja. Tarvitsemme vain ruokaa ja sairaaloita.
Myös Thomas Mann veistelee kyynisiä lastuja novellissaan: "Ihminenhän rakastaa ja kunnioittaa toista ihmistä niin kauan kuin ei pysty häntä arvostelemaan, ja kaipaus on puutteellisen tuntemisen tulosta."
Hänen Venetsian kaduilla harhaileva päähenkilönsä alkaa vaipua pisteliäisiin aatoksiin, kun kolera tekee tuhojaan. Aschenbach nauttii siitä, millaiseen kaaokseen maailma on joutumassa.
"Intohimoon, yhtä vähän kuin rikokseenkaan, ei näet sovi arjen turvallinen järjestys ja hyvinvointi, ja kaikkinainen porvarillisen elämänjärjestyksen höltyminen, kaikki maailmaa kohdanneet koettelemukset ja sekasorto ovat sille ilman muuta mieleen, koska se voi jotenkin epämääräisesti toivoa itsekin jollain lailla hyötyvänsä tilanteesta."
Aschenbach kokee "synkkää tyytyväisyyttä" siitä, miten viranomaiset yrittävät peitellä totuutta. Häntä miellyttää kaupungin vaarallinen salaisuus.
Tunnen jotain samaa kävellessäni Helsingin hiljaisilla kaduilla. Kävelyt eivät tunnu vain kävelyiltä, vaan puolisalaisilta retkiltä, joilla vakoilen ihmisiä.
Aschenbachin tavoin haaveilen törmääväni terveysviranomaiseen, jolle voisin esittää tyhmiä kysymyksiä ja "pakottaa tuon vaikenemaan sitoutuneen syyllistymään suoranaisiin valheisiin."
Toivon kuitenkin, ettei koronaa käytetä samalla tavalla julmasti hyödyksi kuin fiktiivisessä Venetsiassa.
Mann kuvaa, miten koleran seurauksena kaupungissa lisääntyvät ryöstelyiden lisäksi myös murhat:
"Sillä jo kahdesti oli ilmennyt, että muka kulkutautiin kuollut uhri olikin sukulaisten toimesta myrkyn avulla raivattu pois tieltä."
5. Kaipaan teitä!
Novellin alussa Aschenbach näkee miehen, joka vaikuttaa energiseltä ja nuorekkaalta. Mies paljastuukin vanhukseksi.
"Poskien himmeä karmiininpuna oli ihomaalia, värikkään nauhan koristaman olkihatun alta pilkottava ruskea tukka oli peruukki, jänteisen kaulan iho roikkui löysänä, tekoviikset ja leukaparta olivat värjätyt, kellertävä, täysi hammasrivi, jota mies nauraessaan näytteli, olikin halpa proteesi, ja kädet, joita etusormien sinettisormukset koristivat, olivat vanhuksen kädet."
Olen alkanut kokea maailman samalla tavalla. Kiehtova ja vauhdikas seikkailujen planeetta onkin koronan myötä muuttumassa – ainakin tässä vaiheessa – suureksi sairastuvaksi.
Toisaalta ihmiset ympärilläni ovat osoittaneet, kuinka hienossa paikassa saan elää. Moni ystäväni kysyy näinä päivinä, tarvitsenko apua, miten voin tai kaipaanko juttuseuraa. Kaipaan.
Thomas Mannin mukaan kaipaus on puutteellisen tuntemisen tulosta.
Minulle kaipaus on juuri nyt sitä, että haluaisin nähdä ystäviäni ja mennä saunomaan heidän kanssaan. Yleiseen saunaan.
Kirjoituksen sitaatit ovat Oili Suomisen Kuolema Venetsiassa -suomennoksesta vuodelta 1985.
EDIT: Muutettu otsikkoa ja korjattu sanavalintoja
