Hyppää pääsisältöön

Tarvitaanko nyt onnellisia loppuja?

Kulttuuritoimittaja Anna Tulusto
Kulttuuritoimittaja Anna Tulusto Kuva: Raili Tuikka / Yle Anna Tulusto

“Lähettäkää minulle kirjoja, jotka päättyvät hyvin.” Olen hyräillyt viime päivinä turkkilaisen runoilijan Nâzim Hikmetin 1940-luvulla kirjoittamaa runoa. Runosta on nimittäin sävelletty laulu, jota itsekin sain laulaa keikoilla 1990-luvun puolivälissä.

Luin runon ensi kertaa jo teini-ikäisenä, kun vanhempani tökkäsivät käteeni Hikmetin kokoelman Punainen omena. Runot on suomentanut Brita Polttila. Runo, jossa toivotaan hyvin päättyviä kirjoja ja jossa ”ihmiset jonottavat runoilijoitten kirjoja, joissa rakastavaiset tapaavat eikä kukaan menehdy” teki nuoreen minuun valtavan vaikutuksen.

Juuri nyt emme käy keikoilla, eikä meidän kannata tungeksia jonoissa, mutta voimme lukea kirjoja. Etsiä omasta hyllystä lempikirjan tai lukematta jääneen teoksen, ostaa kirjan kirjakaupasta tai divarista, tilata sen verkosta tai lukea digitaalisesti. Vaikka sellaisen kirjan, joka päättyy hyvin.

En saa viedä lukijalta lopun nautintoa, mutta lipeän nyt periaatteesta

En ole lukijana kaivannut vain onnellisia tarinoita ja onnellisia loppuja. En valikoi luettavaksi vain hyvän mielen kirjoja. Kirjallisuus saa järkyttää minua ja vääntää ajattelun tiukoille. Mutta yhtäkkiä huomaan, että nyt taidan tarvita aikaisempaa enemmän niin sanottuja onnellisia loppuja.

Kirjojen loppujen paljastamisessa on riskinsä. Ajattelen kirjallisuustoimittajana, että en saa viedä lukijalta lopun nautintoa, mutta lipeän nyt periaatteesta.

Luin kuluneella viikolla nuortenromaanin, joka päättyi hyvin. Elina Kilkun romaani Ihana tyttö kertoo 15-vuotiaasta pikkukaupungin tytöstä, joka pääsee mukaan teatteriryhmään ja ajautuu seksisuhteeseen nelikymppisen ohjaajamiehen kanssa. Romaanissa käsitellään vaihtoehtoisia loppuja niin kirjan tarinan sisällä tehtävässä musiikkinäytelmässä kuin itse kirjassakin. Ihanan tytön tarina loppuu hyvin. Se sai minut kyyneliin ja huokaamaan helpotuksesta.

Philip Teirin romaanin Neitsytpolku lopussa eräs kirjan henkilökin on kyynelissä. “Itketkö sinä? William kysyi. Minä olen vain niin iloinen, Paula vastasi.

Romaanissa on käyty läpi uusperheen muodostamisen vaikeitakin vaiheita. Lopussa helpottaa.

En näinä turvallisuuden tunnetta ravistelevina päivinäkään taida tarvita 1800-lukulaisia onnellisia loppuja

Kirjailijat Sinikka Vuola ja Tommi Melender ovat kirjoittaneet yhdessä - tekee mieli sanoa - mahtavan esseekirjan Maailmojen loput, jossa he vuoropuhelun muodossa käsittelevät kirjallisuuden loppuja. Vuola ja Melender kirjoittavat omista mieltymyksistään, analysoivat tarkasti lopettamisen problematiikkaa kirjailijan näkökulmasta ja esittelevät yleisiä romaanin lopetuksen tapoja, myös huonoja.

Maailmojen loput -kirjaa lukiessa huomaa, että Melender ei pidä ainakaan perinteisistä onnellisista lopuista. Hän myös avaa niiden historiaa: “Ajatus siitä, että lukija on palkittava uurastuksestaan onnellisella tai kohottavalla lopulla, kumpuaa 1800-lukulaisen romaanin teollisesta logiikasta.” Teollinen logiikka tarkoittaa sitä, että 1800-luvun romaanit oli tapana julkaista jatkokertomuksina ja onnellisella lopulla palkittiin odottava lukija. Melender pohtii, että mitä tiiviimmin romaani “kirjoittaa itsensä umpeen, mitä eheämmäksi se maailmansa pakottaa, sitä vieraantuneemmaksi tunnen oloni sen seurassa”.

Vuolakin on avoimien loppujen ystävä. “Ollakseen huikea lopun pitäisi aueta eri suuntiin ja sitten mahdollistaa useita, ehkä keskenään ristiriitaisiakin tulkintalinjoja.” Hän kirjoittaa, ettei ajattele loppuja lopetuksiksi, vaan uusiksi aluiksi. “Itse asiassa romaanin viimeinen lause on lukijan ensimmäinen lause.”

Tässä onkin avain. Vuolan ja Melenderin ajatuksia lukiessa huomasin, että minäkään en näinä turvallisuuden tunnetta ravistelevina päivinäkään taida tarvita 1800-lukulaisia onnellisia loppuja, vaan uuden alun mahdollisuuksia. Mutta juuri nyt ehkä myös vakuuttelua siitä, että asiat voivat selvitä.

Luen työkseni. Poimin työhuoneeni kirjahyllystä viimeisen vuoden aikana työssä käsittelemieni kirjojen huojentavia loppuja.

Elina Hirvosen Punainen myrsky on irakilaisen pakolaisperheen tarina. Romaanin aikajänne on pitkä: 1950-luvun lopusta nykyaikaan. Romaanissa on dramaattisia tapahtumia, mutta se päättyy sanoihin: “Tulen aamulla katsomaan teitä. Kaikki on hyvin. Älä pelkää.Marisha Rasi-Koskisen nuortenromaani Auringon pimeä puoli kertoo totalitaristisen yhteiskuntajärjestelmän kehittymisestä ja ajassa liikkumisen mahdollisuudesta, mutta myös hämmentävyydestä. Romaanin lopussa sanotaan: “Ehkä se on alku. Minun nimeni on Emilia enkä minä pelkää pimeää.Pajtim Statovcin Bolla kuvaa serbi- ja albaanimiehen kiellettyä suhdetta ja sodan jälkiä ihmisessä. Romaani loppuu näin: “En tunne ikävää, enkä pelkää mitään, ja elämä on lakannut olemasta katastrofin odottamista; sellaisen viestin, joka saapuessaan tuhoaa kaiken minkä on ehtinyt siihen mennessä rakentaa. Se on paljon sanottu.”

Huojennuksia ja uusien alkujen mahdollisuuksia.

Mutta ovat viimeiset sanat myös tärkeitä

Huomaan, että sana pelko ja tunne sen päättymisestä toistuu pienessä otoksessani. Se ei ehkä ole nyt vain pelkästään sattumaa - alitajunta myllertää. Tiedän myös, että kirjan loppu ei ole vain sen viimeiset sanat. Tommi Melender myös muistuttaa hauskasti Maailmojen loput -teoksessa, että viimeiset sanat eivät ole niin painavia kuin kuvittelemme. “Ne ovat viimeisiä sanoja vain siksi, että niiden jälkeen ei tule enää muita sanoja.”

Mutta ovat viimeiset sanat myös tärkeitä. “Kyllä tämä maa ja kansakunta tästä selviää”, “vaikka olot ovat poikkeukselliset, tästäkin tilanteesta tullaan selviämään”, “me selviämme tästä yhdessä”, näin ovat ministerimme pääministeri Sanna Marinin johdolla päättäneet puheenvuorojaan viime päivinä. Palleassa tuntuu helpotuksen huokaus.

Koronavirus ei muuta minua lukijaksi, joka odottaa kirjalta vain onnellista loppua, mutta olen tyytyväinen, että voin juuri nyt saada sekä henkisen että fyysisen huojennuksen tunteen paitsi pääministerin puheesta, myös kirjallisuudesta. Sillä “kerran myös meidän tuskallinen rohkea tarinamme päättyy hyvin”, niin kuin nuorena lukemassani runossa sanotaan.

Kirjoita kommenttikenttään kirjoja, jotka päättyvät hyvin - uusia, vanhoja, kotimaisia, ulkomaisia, kaikkia!

Kommentit
  • Koko yö Avaruusromua!

    Kahdeksan tunnin matka avaruudessa.

    Avaruusromun viimeinen lähetys saa 30-vuotisjuhlan kunniaksi seurakseen Avaruusromun pitkän ja hiljaisen yön, joka tarjoaa avaruusromullista musiikkia aamuun asti. Tämä tarkoittaa yhteensä kahdeksan tunnin matkaa avaruudessa. "Luvassa on Avaruusromun tyyliin pitkää musiikkia ja hitaita ajatuksia. Tai pitkiä ajatuksia ja hidasta musiikkia, miten vain", sanoo ohjelman toimittaja Jukka Mikkola.

  • “Unet ovat kuin uimista pimeässä vedessä” - Auli Särkiön runoteos sukeltaa alitajuntaan ja kuvaa ihmistä osana luontoa

    Auli Särkiön Vedenpeitto kisaa Tanssiva karhu -palkinnosta.

    Auli Särkiön Vedenpeitto on minimalistinen runokokoelma vedestä ja unien näkemisestä. Niukan ilmaisun löytymisessä apuna toimi vanha matkapuhelin, jonka pienelle ruudulle hän näppäili muistiinpanoja kesäisillä uintiretkillä. Vedenpeitto on ehdolla Yleisradion Tanssiva karhu -runopalkinnon saajaksi.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri