Muusikko Marzi Nymanin ja näyttelijä Hanna Vahtikarin yhteiseen elämään ja lapsiperhearkeen on mahtunut myötä- ja vastamäkeä, mutta yksi asia on ja pysyy. Tässä suhteessa ei toiselta tarvitse peitellä omia heikkouksiaan. Ehkä se on sitä rakkautta.
Kun muusikko Marzi Nyman nousee lavalle, häntä pelottaa yhä, kaikkien vuosien jälkeenkin. Mitä yleisö tai kollegat ajattelevat, jos hän paljastaa itsestään ”sielunsa hauraimpien sopukoiden salaisuudet”?
Mutta senkin Nyman tietää, että ihmisen pahin torppaaja on usein ihminen itse. Jos fokus juuttuu omaan egoon ja omiin pelkoihin eikä bändin keskinäiseen kommunikaatioon, musiikin mystinen flow katoaa kuin tuhka tuuleen.
Rohkea ei olekaan ehkä se, joka pelkää vaan se, joka uskaltaa mennä pelkoa kohti.
Huonon äidin häpeä
Seitsemän vuotta sitten muusikko Marzi Nymanin ja Hanna Vahtikarin perheeseen syntyi esikoislapsi. Lapsi syntyi keisarinleikkauksella ja pieni nyytti pääsi kenguruhoitoon isän paidan alle, kun äiti toipui leikkauksesta heräämössä.
Isä meni onnesta sekaisin ja rakastui ensi hetkestä alkaen uuteen tulokkaaseen. Isästä tuli emo heti syntymän hetkellä. Äiti Hanna katsoi vastarakastuneita vierestä, aavistuksen ulkopuolisena ja tuskaili mielessään sen sijaan, miksi imetys ei heti onnistunut.
Hannalla oli ”hirvittävät odotukset” siitä miten olla hyvä äiti. Oman äidin ja suvun naisten antamat esimerkit nostivat riman korkealle. Eikä yhteiskunta ja äitiydestä käyty keskustelu vähentänyt onnistumisen paineita ja kovia vaatimuksia, joita uusi identiteetti tuntui edellyttävän. Hanna oli hämmentynyt.
Hanna, kuten monet nuoret äidit, oli suunnitellut ja miettinyt paljon äitiyttä etukäteen. Mutta, kun lapsi syntyi, kaikki hyvin suunniteltu menikin uusiksi.
”Fokus ei ollut siinä, miten lapsi pärjää, vaan miten minä tässä nyt epäonnistun äidin roolissa.” Sisäinen ääni moitti ja mitätöi, itsesyytökset olivat kovat. Oma ego ja sen synnyttämät pelot veivät kaiken energian. Mitä jos joku näkisi, kuinka huono äiti hän oli?
Aggressio nostaa esiin kauhun
Näistä äitiyden kielletyistä tunteista Hanna kirjoitti ja ohjasi näytelmän Kuin raivo äiti, joka sai ensi-iltansa viime keväänä Helsingissä. Näytelmä pohtii huumorin ja naurun pehmentävän linssin läpi äidin aggressiota, jota oma lapsi äidissä synnyttää. Aiheena se on yhä tabu, josta harva uskaltaa puhua ääneen, koska häpeä ”oman epäonnistumisen” paljastumisesta sulkee suut.
Näytelmän äidin on vaikea myöntää aggressiivisia tunteitaan, joita arki lapsen kanssa hänessä aika ajoin herättää. Äidin pinna palaa äkkiä. Kun lapsi kiukuttelee ja pistää hanttiin kurahousuja puettaessa, äiti pukee hänet vaikka väkisin.
”Ensimmäinen väkisinpukeminen” herättää äidissä kauhua ja häpeää. Tällainenko minä olenkin, kuin raivo äiti?
Mistä on raivot äidit tehty?
Oman raivon tunnistaminen ja tunnustaminen vei Hannan tutkimusmatkalle omaan itseen. Hän alkaa pohtia, mistä raivon tunteet tulevat. Hän jäljittää omasta tarinastaan raivon tunnepariksi ja sisareksi surun ja alkaa käydä läpi kaikkia niitä elämänsä suruja, joita ei koskaan ole surrut vaan pannut sivuun tai sulkenut pois mielestään.
Hänen omassa lapsuudessaan ajan henki on ollut, ”äläs nyt, tyttö, elämöi vaan tee pistotöitä tai piirrä vaikka papukaija”. Mutta Hanna ei osaa piirtää. Rivien välistä hän ymmärtää, ettei aggressio ole tytölle sallittu tunne, vaan tunne, joka pitää lukita pimeään kaappiin.
Myös Marzi tunnistaa itsessään raivon ja aggression lapsiperheen arjessa, mutta perheenisän ajoittaista raivoa ei kulttuuri hyssyttele samalla tavalla. Ehkä siksi Marzi uskookin, että isä, joka uskaltaa raivota mutta myös pyytää ääneen anteeksi, on jopa parempi isä, koska lapsi oppii, että aggressio on tunne tunteiden joukossa ja siitä pitää uskaltaa puhua myös päivänvalossa.
Ja ehdottomasti ennen kuin aggression tunne muuttuu väkivallan teoiksi tai toisen vahingoittamiseksi.
Flinkkilä & Tastula Yle Areena.
