Tuomas Nevanlinna: Poikkeustilan julistaminen on äärimmäistä vallankäyttöä, mutta ratkaiseva hetki koittaa kun se lakkautetaan

Maailman johtajien julistaessa koronaviruspoikkeustilan tapahtuu seuraavaa: Vanha järjestys hajotetaan, jotta se voisi pelastua, ja laki rikotaan sen itsensä pönkittämiseksi. Suurin uhka liittyy siihen, mitä tapahtuu poikkeustilan jälkeen. Mutta myös perustavalla tavalla uusi alku on mahdollinen, kirjoittaa filosofi Tuomas Nevanlinna esseessään.

Kirjailija Erno Paasilinna totesi joskus siihen tapaan, että väkivaltaa ei koskaan ole enempää kuin sitä kerrallaan mahtuu yhteen paikkaan.¹ Sellissä kidutetaan yhtä ihmistä. Joukkokidutuksissa kidutetaan aina yhtä ihmistä kerrallaan. Miljoona kuolemaa on miljoona kertaa yksi kuolema.

Paasilinna sivuuttaa tässä, kenties tietoisesti, eron onnettomuuden ja katastrofin välillä.

Onnettomuus on aina rajallinen. Se koskee yksilöä tai yksilöiden joukkoa. Onnettomuus ei ravisuta järjestystä. Onnettomuus päinvastoin saa sen toimimaan, antaa sille tilaisuuden näyttää kyntensä. Ambulanssi ja palokunta kiitävät paikalle, perustetaan komitea, tekninen vika jäljitetään, syylliset viedään oikeuden eteen ja tuomitaan joko oikeusistuimessa tai mediassa.

Vaikka onnettomuus saattaa aiheuttaa menetyksiä ja vahinkoja, jotka suistavat oman tai läheisten elämän raiteiltaan, se pysyy yksityisenä asiana.

Katastrofi uhkaa järjestystä itseään.

Onnettomuudesta voidaan toki systeemitasolla oppia jotakin. Ainakin järjestelmän on välitettävä tällainen vaikutelma: onnettoman tapauksen pohjalta karttunut tieto on nyt kirjattu järjestyksen suureen manuaaliin. Tämä lisää järjestelmän hallitsemiskyvyn nauttimaa luottamusta.

Katastrofi taas koskee järjestystä itseään. Sikäli se on aina globaali, vaikka ei maapallonlaajuinen olisikaan. Se koskee asianomaista järjestystä kokonaisuudessaan, sen koko laajuutta. Se koettelee järjestyksen symbolista valtaa: kansalaisten uskoa sen kykyyn hallita, toimia heidän elämäänsä ohjaavana kehyksenä. Siksi katastrofi myös horjuttaa sitä kieltä, jolla järjestys puhuu itsestään ja oikeuttaa itseään. Katastrofi on kirjaimellisesti mittaamaton, sillä se kajoaa itse mittaan.

Poikkeustila on päätös

Käsitteellinen erottelu onnettomuuden ja katastrofin välillä on sinänsä helppo tehdä. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että olisi yksiselitteistä, mikä tapahtuma tulisi luokitella onnettomuudeksi ja mikä katastrofiksi. Päinvastoin: tästä päätetään aina tapauskohtaisesti.

Perusoletus toki on, että kyseessä on onnettomuus. Mekaanista mittapuuta onnettomuuden ja katastrofin erottamiselle ei kuitenkaan ole. Esimerkiksi se, että vahinko on kohdistunut vain yhteen ihmiseen, ei vielä takaa, että tapaus voitaisiin muitta mutkitta rajata onnettomuudeksi. Korona toi tämän hyvin esiin. Jossakin oli joku – yksi yksilö – jossa virus diagnosoitiin ensimmäistä kertaa. Kun lääkärit tulivat siihen tulokseen, että kyseessä on uudentyyppinen, helposti leviävä, mutta silti hengenvaarallinen koronavirus, sairastuneita ei vielä ollut millään mittarilla paljon.

Alkuvaiheessa koronaa pidettiin mahdollisimman pitkään onnettomuutena. Eikös sitä ole vain siellä Kiinassa? Se on niin kaukanakin. Niillä on niitä elukkatoreja siellä. Kärsikööt seuraukset itse.

Sitten tuli tartuntoja Kiinan ulkopuolella. Kuolleisuusprosentit eivät olleet suuria. Pelkkä kausi-influenssan muunnelma, eikö?

Terveyspoliittisesti on sovittu, että kausi-influenssat kuuluvat onnettomuuksien piiriin. Siis Paasilinnan aforismin pätevyysalueeseen: jokavuotista influenssaa ei ole enemmän kuin sitä kerrallaan mahtuu yhteen ihmiseen. Terveydenhuolto rullaa ja sairastuneita yksilöitä hoidetaan parhaan mukaan. Jossain vaiheessa kausi menee ohi. Sitä ennen jotkut kuolevat, mutta se on elämän kiertokulkua.

Koronakriisin fetisistit ja hysteerikot

Ne, jotka kiertävät karanteeniohjeita ja moittivat hallitusta ja mediaa liioittelusta, tulkitsevat epidemiaa yhä onnettomuuskehyksen läpi. Tämä ei ole katastrofi, ainoastaan hieman erilainen kausiflunssa. Onnettomuus yksille, arkea toisille. Massiiviset toimet olisivat silkkaa hysteriaa. Ne vain tuovat näkyviin sen, mitä kausi-influenssakuolemienkin minimoimiseksi voitaisiin tehdä, mutta mikä ei pälkähtäisi kenenkään päähän.

Ei ole kauaakaan siitä, kun tämä asenne oli kautta maailman vielä hyvin yleinen. Monet epidemiologitkin liittyivät kuoroon.

Vastapainoksi voimistuivat äänet, joiden mukaan siihenastiset puheet ja toimet kielivät silkasta silmien sulkemisesta ja "vahvan johtajuuden" puutteesta.

Suomessa tunnettiin nämä samat rintamalinjat. Sitten maahan julistettiin poikkeustila valmiuslain nojalla. Hysteriasta mekastavien määrä oli viikkojen mittaan kenties vähentynyt, mutta jäljelle jääneiden äänenpainot kohosivat.

Väkevämpää johtajuutta vaatineiden äänet hiljenivät vain hetkeksi. Pian voimistuivat epäilyt, että toimet ovat sittenkin liian lepsupeppuisia. Katsokaa, mitä tuossa valtiossa tehdään, mutta ei meillä, tuollakin on sotilaiden valvoma ulkonaliikkumiskielto, päiväkodit on suljettava, päättäjät eivät ymmärrä tilanteen vakavuutta…

Hysteerikko kaipaa avukseen Mestaria.

Näistä kahdesta reaktiosta tulee mieleeni kaksi Sigmund Freudin termiä: fetisismi ja hysteria. Fetisismin motto kuuluu: "Tiedän aivan hyvin, mutta kuitenkin..." Ihminen tietää jonkin sietämättömän asiantilan olevan totta ("tiedän aivan hyvin...), mutta tarrautuu johonkin jäänteeseen, esineeseen tai mielikuvaan, jonka turvin hän voi kieltää sen ("mutta kuitenkin...").

Tämäntyyppistä kaavaa noudattelee esimerkiksi hyvin tyypillinen reaktio ilmastonmuutokseen: tiedän aivan hyvin, että se on totta ja että uhka on vielä suurempi, mutta kuitenkin... Lapissa on lunta, eihän se näy arjessa, mikäänhän ei ole muuttunut, elämä jatkuu normaalisti, väärä hälytys.

Parjattu ilmastohysteria, ja vastaavasti koronahysteria, on ehdottomasti fetisismiä parempi vaihtoehto. Hysteria on aivan eri asia kuin paniikki. Hysteerikko saa vaihtelevia oireita, joita hän ei kiellä. Hän suorastaan anoo hoitoon: kertokaa minulle mikä minua vaivaa! Tiedostamaton pyyntö kuuluu: "Kertokaa minulle, kuka minä oikeasti olen! Mikä on minun paikkani, mitä muut minusta haluavat, mitä merkitsen toisille?"

Hysteerikko kaipaa avukseen Mestaria, joka tietäisi vastaukset näihin kysymyksiin, mutta samalla epäilee jokaista mestariehdokasta ja haluaa testata hänet ennen kuin uskoo itsensä tämän käsiin. Vaikka vain johtaja voisi ratkaista ongelmat, hän ei koskaan ole tarpeeksi vahva, hänen toimensa ovat riittämättömiä.

Mitä ne tietysti ovatkin. Mutta niin kauan kuin johtajia riesanamme on, heidän ei pidä olla "vahvempia", vaan parempia.

Poikkeustilan paradoksit

Suomi ei ole valmiustiloineen yksin. Useimmissa, ellei kaikissa, valtioissa, joissa tartuntakierre on lähtenyt käyntiin, on ryhdytty joihinkin poikkeustoimiin.

Poikkeustila julistetaan reaktiona katastrofin uhkaan. Kuitenkin voidaan sanoa, että vasta se synnyttää katastrofin. Näin on ainakin kahdessa mielessä.

Ensinnäkin poikkeustilan julistaminen synnyttää katastrofin käsitteellisesti. Niin kauan kuin korkein valta ei rekisteröi asiaintilaa katastrofiksi, se pysyy onnettomuutena tai uhkana muiden joukossa.

Toiseksi poikkeustila synnyttää katastrofin konkreettisessa mielessä. Hätä uhkaa, poikkeustila toteuttaa – juuri se lakkauttaa vanhan, normaalin järjestyksen. Sen avulla ihmisten normaalielämää vaikeutetaan tietoisesti ja kansalaisten vapauksia ja oikeuksia rajoitetaan. Poikkeustoimenpiteiden seurauksena syntyy koko joukko harmeja, joita ilman niitä ei olisi.

Poikkeustila on sallittua laittomuutta ja vallan harjoittamaa rikollisuutta.

Poikkeustilan juridinen luonne ja sen oikeutus on puhuttanut filosofeja paljon antiikista lähtien. Eikä ihme, kyseessä on ristiriitainen ilmiö. Poikkeustila julistetaan katastrofin välttämiseksi, mutta se itsessään luo katastrofin. Se pannaan toimeen järjestyksen pelastamiseksi, mutta se hajottaa vanhan järjestyksen. Sen avulla yritetään pelastaa olemassaolevaan lakiin perustuva elämänmuoto, mutta siten, että laki pannaan pois päiviltä. Se on sallittua laittomuutta, vallan harjoittamaa rikollisuutta, lain rikkomista sen pönkittämiseksi.

Nämä paradoksit nousevat pintaan erityisesti silloin, kun poikkeustilan mahdollisuus on kirjattu lakiin – esimerkiksi valmiuslakina. Se ei kuitenkaan ole ainoa mahdollisuus lähestyä poikkeustilan ilmiötä.

Lukitun huoneen arvoitus

Ajatellaan asiaa tarinan valossa, jonka isäni minulle joskus kertoi. Oli alkamassa yläkoululuokan liikuntatunti, mutta voimistelusalin ovi ei yllättäen auennutkaan – joko avain oli kadoksissa tai lukko oli jumissa. Opettaja käänsi katseensa kohti Laurikkalaa (nimi on tekaistu). Hänestä näet tiedettiin, että jos hänellä ei joskus olisi varaa jotakin hyödykettä ostaa, hän halutessaan osaisi hankkia sen liikkeen aukioloajan päätyttyä.

"Laurikkala, tiirikoi se", opettaja sanoi. Poika otti jotain taskustaan, painautui ovea vasten ja räpelsi lukkoa noin puoli minuuttia vaistomaisesti ympärilleen vilkuillen. Ovi aukesi, ja toivottu liikuntatunti pidettiin.

Mitä tässä juridisessa mielessä tapahtui? Ainakin on selvää, että koulun sääntöihin ei ollut kirjattu pykälää: "Oven aukenemattomuustilanteessa voidaan koulun laillisesti valitun johdon määräenemmistöllä tehdyn päätöksen turvin kutsua apuun ammattimainen murtovaras tahi, kun sellaista ei ole saatavilla, henkilö, jonka voidaan katsoa hankkineen ammattivarkaan taitoihin verrattavissa olevan osaamisen lukkiutuneiden ovien avaamisessa joko riittävän usein lainvastaisesti liikehuoneistoihin tunkeutumalla tahi muutoin harjoittelemalla."

Jos ja kun tällaista pykälää ei ollut, opettaja hätätilanteesta selvitäkseen turvautui koulun sääntöjen ja valtion lakien kannalta epäilyttävään keinoon. Ratkaisevaa tässä kuitenkin on se, että toimenpiteeseen antoi luvan juuri hän, opettaja, auktoriteettiasemassa oleva henkilö. Ilman tätä valtuutusta Laurikkala olisi yksinkertaisesti tehnyt murron.

Poliittisen filosofian slangissa tätä korkeinta valtaa käyttävää henkilöä kutsutaan suvereeniksi. Perinteisesti kyseessä on kuningas. Hän ei käytä päivittäistä valtaa, mutta päättää, milloin laista poiketaan: kuka rikollinen armahdetaan ja milloin on aika siirtyä hätätilaan. Tasavalloissa tällaisten päätösten tekeminen usein kuuluu, eräänlaisena monarkistisena jäänteenä, presidentin valtaoikeuksiin.

Poikkeustilan kaksi filosofiaa

Voimistelunopettajan tapa ratkaista jumppasaliin pääseminen olisi ollut monien keskiajan oppineiden mieleen. He ajattelivat, että poikkeustila ei edellytä poikkeuslakien säätämistä. Siitä vain tarpeen tullen päätetään kansanviisauden "hätä ei lue lakia" hengessä.

Tämän logiikan mukaan olisi mieletöntä kirjata lakiin pykälä, jossa säädetään lain itsensä kumoamisesta. Se olisi tilanne, jossa laki ikään kuin sanoisi: "Täten ilmoitan, että minä, laki, olen voimassa ikuisesti. Ja juu, samalla valtuutan teidät heittämään minut tarvittaessa jorpakkoon."

Joskus tilanne voi äityä niin pahaksi, etteivät valtaapitävät kerta kaikkiaan voi lakia enää noudattaa. He joutuvat rikkomaan voimassa olevaa lakia, koska hätä ei sitä lue. Laki on silti koko ajan voimassa.

Lakia ei ole lupa tappaa, mutta se voidaan vaivuttaa määräajaksi koomaan.

Modernien demokratioiden oikeusoppineet ovat pitäneet edellä kuvattua lähestymistapaa ongelmallisena. Siinä lain rikkomista pidetään joskus välttämättömänä. Kun tämä liitetään kuninkuuteen, se merkitsee, että yksi ihminen on nostettu lain yläpuolelle. Näin yhteisö viime kädessä asettaa itsensä tämän ihmisen mielivallan alle. Oikeusvaltion ei tule koskaan luopua omasta laistaan. Sen on ainoa oikea suvereeni, eli kansa, edustajiensa välityksellä säätänyt.

Entä jos lain hidas ja raskas mylly estää hätätilanteessa välttämättömät toimenpiteet? Juuri tällaisen tilanteen varalta modernien oikeusfilosofien mukaan lakiin nimenomaan on kirjattava pykälä: "Oven aukenemattomuustilanteessa voidaan koulun laillisesti valitun johdon määräenemmistöllä tehdyn päätöksen turvin kutsua apuun ammattimainen murtovaras..."

On siis tehtävä juuri se, mitä mainitut keskiajan oppineet pitivät mielettömänä: säädettävä poikkeustilasta laissa. Poikkeuslain pitää olla lain itsensä suoma mahdollisuus rikkoa tuota samaista lakia. Vaikka lakia ei ole lupa tappaa, se voidaan sen itsensä säätämässä järjestyksessä vaivuttaa määräajaksi koomaan.

Ikuinen väliaika

Yleensä oikeusoppineet eivät kiistä poikkeuslakijärjestelyiden perustavaa oikeutusta: sitä mahdollisuutta, että yhteisöä todella voi kohdata kollektiivinen hätätila, esimerkiksi sota tai luonnonmullistus. Poikkeuslakiin turvautuminen kuitenkin oikeutetaan vanhan järjestyksen suojelemisen ja tuonnemman palauttamisen nimissä. Poikkeustilan väliaikaisuus pyritään myös varmistamaan kaikin mahdollisin juridisin etukäteiskeinoin. Silti se, kaikista varotoimista huolimatta, saattaa tarjota tilaisuuden puolilaillisen vallankaappauksen tekemiseen.

Tunnetuin esimerkki on Adolf Hitlerin tempaus vuodelta 1933. Hänen valtalakimanööverinsä sai valtiopäivien enemmistön tuen. Hitlerin tukijat natsipuolueen ulkopuolella – vanha oikeisto ja keskusta – näkivät valtalain oikeutukseksi vanhan järjestyksen turvaamisen kommunismin uhkaa vastaan. Hitlerin tietä tasoitti se, että poikkeustiloihin oli totuttu. Hätätilavaltuudet mahdollistaviin valtalakeihin oli turvauduttu Weimarin tasavallan aikana jo useita kertoja.

Hitler hallitsi samaan aikaan sekä laillisesti että laittomasti.

Hitler hallitsi laillisesti: valtalaki ei olisi ollut mahdollinen ilman hätätilaa eikä se olisi ollut mahdollinen ilman Weimarin ajan lain hätätila-artiklaa 48. Samaan aikaan hän hallitsi laittomasti, koska Weimarin tasavallan lakeja ei enää tarvinnut noudattaa. Vanha laki sekä oli voimassa – sehän nämä poikkeusmenettelyt nimenomaan salli² – että ei ollut voimassa, koska sitä ei noudatettu. Tässä kohdataan modernin, lakiin kirjatun poikkeustilamahdollisuuden paradoksaalisuus puhtaimmillaan.

Natseilla oli suuria ja epämääräisiä visioita uuden valtion ja uuden tulevaisuuden luomisesta, ja he loihtivat eräänlaisen vallankumouksen spektaakkelin. Silti voi kysyä, oliko natsismi pohjimmiltaan lainkaan vallankumouksellinen liike.

Kansallissosialismin lähtökohta oli sama kuin kaiken poliittisen konservatismin: antipolitiikka. Niin äärikonservatiiveihin kuin fasisteihinkin³ pätee sama: kansakunta ei ole kiistelevä, intressiryhmiin ja luokkiin jakautunut poliittinen yhteisö, vaan luonnollisiin hierarkioihin perustuva toiminnallinen ykseys. Tämän ajattelutavan mukaan politiikkaa on yhteisössä vain, jos sitä tuodaan sinne. Tästä huolehtii vasemmisto, joka politiikallaan likaa ja hajottaa kansakuntaa. Vasemmisto politikoi ja politisoi; oikeisto puolustaa järjestystä.⁴

Hitler ikuisti väliaikaisen poikkeustilan.

Antipolitiikan näkökulmasta sosialistinen tai kommunistinen vallankumous on kaikista poliittisista asioista kaikkein vastustettavin. Vallankumouksellisuus murtaa kansan yhtenäisyyden kylväessään sinne “luokkataistelua” ynnä muita konflikteja ja uhkaa viime kädessä korvata yhteisön luonnollisen hierarkian yhdenvertaisuudella.⁵

Hitler ei tehnyt vallankumousta, vaan pikemminkin ikuisti väliaikaisen poikkeustilan. Poikkeustila oli periaatteessa väliaikainen, mutta käytännössä jatkui määräämättömän ajan. Ajatus oli ikään kuin se, että hätätilan pitää olla voimassa niin kauan kuin kansaa uhkaavia aineksia on ylipäätään on olemassa. Käytännössä näin tietenkin on aina – eihän vihollisia voi koskaan tappaa jäännöksettä.

Ja vaikka voisikin, vihollisten myötä tuhoutuisi myös itse natsismi, jolla ei olisi ollut oikeutusta eikä identiteettiä ilman heitä.

Vallankumoukselliset poikkeustilat

Juridinen poikkeustila on olemukseltaan konservatiivinen ilmiö – sen ainoa oikeutus on vanhan järjestyksen palauttaminen.

Väliaikaiset juridiset poikkeustilat ovat konservatiivisia siitä riippumatta, mitä poliittista väriä vallitseva järjestys edustaa. Kun kenraali Wojciech Jaruzelski maan pääministerinä joulukuussa 1981 julisti sosialistiseen Puolaan sotatilan, tarkoituksena ei ollut tehdä vallankumousta, vaan nimenomaan estää se.⁶

Poikkeustila on olemukseltaan konservatiivinen ilmiö.

Vallankumouksella taas tähdätään kokonaan uusien lakien säätämiseen. Ne saattaa voimaan perustuslakia säätävä kansalliskokous tai jokin vastaava vallankumouselin. Näillä uusilla laeilla on aivan eri sisältö ja tarkoitus kuin vallankumousta edeltäneellä lainsäädännöllä.

Karl Marx, Friedrich Engels ja myöhemmin Vladimir Lenin kyllä ajattelivat "proletariaatin diktatuurin”⁷ väliaikaiseksi tilaksi. Mutta kysymys ei ollut olemassaolevan hätä- tai poikkeuslainsäädännön viekkaasta valjastamisesta vallankumouksellisiin tavoitteisiin. Väliaikaisuus ei tarkoittanut palaamista vanhaan järjestykseen, vaan välivaihetta, joka avaa tilan uudelle yhteiskunnalle.⁸

Minkäänlaiseen juridiseen poikkeuslakikikkailuun bolsevikit eivät liioin Lokakuun vallankumouksessa turvautuneet.⁹

Jos vuonna 1917 Venäjällä vallitsivat poikkeukselliset olot, Kambodžassa vuosina 1975–79 ne olivat sitä totisesti. Tuolloin maata Pol Potin johdolla hallinneet punaiset khmerit¹⁰ aloittivat kalenterin vuodesta nolla ja ryhtyivät väkivalloin ja perinpohjaisesti muokkaamaan yhteiskuntaa. Hekään eivät käyttäneet valtaa katastrofin torjumiseksi julistetun poikkeustilan turvin. Pikemminkin punakhmerit hallitsivat katastrofin avulla. Tässä perverssissä vallankäyttötavassa järjestys ja katastrofi lankesivat yhteen tai romahtivat toisiinsa.

Vasemmistolaiset poikkeustilat

Mielikuvamme on helposti se, että poikkeustilavallankäyttö on aina hyvin näyttävä toimi. Kuningas astuu parvekkeelle, julistaa poikkeustilan ja kaikki seisahtuu. Tämä mielikuva on harhaanjohtava.

Poikkeuslainsäädäntöön turvaudutaan länsimaissa erittäin usein, mutta enimmäkseen hajautetusti ja julkiselta katseelta näkymättömissä.

Kysymys on nimenomaan rutiinimaisista turvallisuusjärjestelyistä tai laeista, joiden säädökset mahdollistavat tiettyihin yksilöihin tai ryhmiin kohdistuvia erityistoimia.

Myös toimeenpanevan vallan laajenemis- ja itsenäistymistendenssit voidaan lukea tämän ilmiön piiriin. Valtionhallinto ja poliisilaitos näet usein toimivat sellaisten erityisasetusten nojalla, joita ei ole säädetty lainsäätämisjärjestyksessä. Ne eivät ole lakeja, mutta niillä on "lain voima".

Länsimaissa turvaudutaan poikkeuslainsäädäntöön erittäin usein.

Erityisasetusten avulla voidaan tehdä poikkeuksia esimerkiksi lakeihin pidätysoikeuksista, salakuuntelurajoituksista, sallituista kuulustelutekniikoista, tullitutkimuksia koskevista säännöistä ja niin edelleen. Vaikka nämä toimenpiteet tietysti oikeutetaan terroristien ja muiden rikollisten kiinnisaamisella, ne sivuuttavat oikeusvaltion standardimenettelyt. Niiden tehtävä on ennen kaikkea ennaltaehkäisevä, ja ne perustuvat laajaan seulontaan. Siksi ne sekä edellyttävät että mahdollistavat myös rikoksiin syyllistymättömien kansalaisoikeuksien loukkaamisen.

Vanhojen hätätilalakien tilalle onkin astunut kirjava joukko erilaisia kriisinhallintalakeja. Jos hätätilalakeja säädettiin kurin ja järjestyksen ilmapiirissä, nykyistä kriisinhallintaa oikeutetaan turvallisuuden ja tehokkuuden nimissä.

Yleensä tällaisia valmius- ja kriisilakeja, tai niissä sallittujen toimien laajentamista, ajavat erityisesti oikeistopuolueet. Vasemmisto yleensä vastustaa niitä tai hyväksyy ne vain hampaitaan kiristellen. Siksi on ironista, että kun Suomessa ensi kertaa rauhan aikana turvaudutaan valmiuslakiin, niin tekeekin maan naismuistiin vasemmistolaisin hallitus.

Väliaikaisten tai osittaisten poikkeustilalakien hyväksikäyttö ei kuitenkaan ole vasemmistovoimillekaan täysin tuntematon keino. Koko läntinen vasemmisto vastusti Hitlerin poikkeustilatemppuilua, mutta kun vuonna 1937 vasemmisto sai Ranskassa vallan pääministeri Léon Blumin hallituksen myötä, se pyysi heti lupaa parlamentilta taloudellisen poikkeustilan julistamiseen. Sen turvin hallitus devalvoi frangin, alkoi harjoittaa valuuttasäätelyä ja asetti uusia veroja.

Samalla vuosikymmenellä Yhdysvalloissa Franklin D. Rooseveltin New Deal-politiikkaa toteutettiin poikkeuslainsäädännön turvin.¹¹ Ja Venezuelan taannoinen presidentti, upseeritaustainen vasemmistopopulisti Hugo Chavez sääti joukon uudistuslakeja vuonna 2001 poikkeuslakiolosuhteissa.

Onko poikkeustila vallankäyttäjän märkä uni?

Näyttelijä Evangeline Lilly ilmoitti äskettäin, että ei aio alistua koronaviruksen vuoksi asetettuihin karanteenirajoituksiin. Hänen argumenttinsa kuului, että vapauden rajoittaminen on vain vallassaolijoiden keino lisätä kuristusotettaan.

Onko nyt eri puolilla maailmaa julistetuissa poikkeustiloissa kyse onnettomuustilanteen hyväksikäyttämisestä? Tehdäänkö tästä katastrofi, jotta vallankäyttäjät voisivat laajentaa valtaansa turvallisuusnäkökohtiin vedoten?

Tämä mahdollisuus on pidettävä mielessä, mutta sitä on vaikea purematta niellä. Voi hyvin ihmetellä, minkä poliittisten päämäärien edistämiseksi näihin poikkeustoimiin olisi ryhdytty. Kovin yhtenäistä profiilia poikkeustoimiin turvautuneiden valtioiden johtajista ei parhaalla tahdollakaan saa aikaiseksi. Niihin ovat tarttuneet niin Donald Trump ja Boris Johnson kuin Katrín Jakobsdóttir ja Sanna Marinkin.

Entä jos kyse onkin siitä, että eri poliittiset tahot ajavat omia agendojaan, mutta kukin vain entistä tehokkaammin? Ajatellaan ensin oikeistoa. Mikä olisi sen agenda tässä tilanteessa? Jos oletetaan oikeiston kannattavan kapitalismia, viruksen takia omaksutut poikkeustoimet tuntuvat sen pönkittämiseksi perin kehnolta konstilta. Ne vain jähmettävät pääoman kierron kysynnän laskiessa ja tuotannon takutessa.

Tämä pätee siitä huolimatta, että tuloksena kaikesta tästä taatusti on nousukausi – siis jos epidemialle voidaan jossain vaiheessa globaalisti "sopia" jokin päättymishetki. Silloin ihmiset kaivautuvat käsiään hieroen koloistaan, ja kaikki jouten maanneet resurssit otetaan yhtäaikaisesti käyttöön. Tämänkö talousvaikuttajat tai oikeistopolitiikot olisivat nyt salakavalasti huomanneet ja käyttäneet tilaisuutta hyväkseen?

Tosiasiassa poliittinen oikeisto on neuvoton ja hajallaan. Maltillinen oikeisto on hallitusvastuussa ollessaan omaksunut poikkeusrajoituksia tai kannattanut niitä oppositiosta. Bisnesoikeisto esittää, että epidemian hallitsemiseksi omaksutut keinot ovat liian rajuja – juuri ne ovat katastrofi, ei epidemia itse. Rautaa rajalle -tyypit taas arvostelevat hallituksia liian lepsuista toimista.

Koronavirus muuttaa maailmaa, mutta se ei tapahdu minkään poliittisen toimijan ohjauksessa.

Kovan linjan populistipresidenteillä, kuten Trumpilla, Johnsonilla ja myös Vladimir Putinilla on ollut vaikeuksia päättää, mihin näistä leireistä tulisi asettua. Miksi? Koska he eivät ole varmoja siitä, mikä koronalinja toisi heille eniten suosiota, tuottaisi eniten rahaa tai haittaisi pahiten heidän vihollisiaan. Yleensä nämä kaverit vainuavat nämä jutut heti. Tämä kertoo osansa siitä, miten viruksen laukaisema tapahtumaketju löi kaikki ällikällä. Muutamaa epidemiologia lukuun ottamatta.

Entä mikä olisi vasemmiston erityisintressi poikkeustoimiin? Korona on toki ruokkinut vasemmisto-somen piirissä paljon pohdintaa siitä, miten maailma saattaa muuttua sen myötä syvällekäyvästikin. Mutta ovatko vasemmistohallitukset todella nyt nähneet oivan tilaisuuden saada näitä muutoksia poikkeusasetusten turvin aikaan?

Ei. Koronavirus tulee muuttamaan maailmaa, mutta se ei tapahdu minkään poliittisen toimijan tai hallituksen ohjauksessa.

Koronapolitiikka ei ole pelkkää tekniikkaa. Oikeisto- ja vasemmistohallitusten tekemät talous- ja sosiaalipoliittiset hätäpäätökset poikkeavat toisistaan. Poikkeustoimet voivat olla laajoja tai suppeita tai jotakin siltä väliltä. Etelä-Korea on tehnyt erilaista politiikkaa kuin Ruotsi.

Mutta olisi vainoharhaista ajatella, että näihin toimiin olisi ryhdytty siksi, että poliitikot ympäri maailmaa näkivät nyt tilaisuuden koittaneen. Jos valtiot kerran ovat niin hanakoita omaksumaan poikkeustoimia, miksi koronan kohdalla suuri osa valtioista vitkutteli niiden käyttöönottoa viime metreille asti?

Poikkeusvaltuudet ja toimien tiukkuus vaihtelevat maasta toiseen, mutta ne ovat kaikki reaktiota ulkoiseen, biologiseen shokkiin, jota kukaan ei ole tilannut tai liikkeelle lähettänyt.

Millainen poikkeustila koronan takia on julistettu?

Mitä edellä eriteltyä poikkeustilan muotoa nykyiset toimet edustavat? Vallankaappaustako Hitlerin tapaan? Ei kai nyt sentään. Paitsi että yhdessä tapauksessa kyllä: Viktor Orbán pyytää Unkarin parlamentilta poikkeusvaltuuksia rajoittamattomaksi ajaksi. Tämä on luonteva jatko sille politiikalle, jota Orbán on koko ajan harjoittanut.

Sanna Marinin hallitus ei kuitenkaan ole tekemässä vallankaappausta. Se olisi vaikeaa muun muassa siitä syystä, että hänellä ei ole takanaan pitkää diktatuurikautta, jonka hän olisi käyttänyt demokraattisten instituutioiden murentamiseen ja parlamentaarisen tuen petaamiseen. Temppu ei välttämättä onnistu edes Orbánilta.¹²

Voisiko olla kyseessä vasemmistolainen uudistuspoliittinen ohjelma, jonka tieltä poikkeuslaki nyt kätevästi raivaa esteitä? Marinin hallitus varmasti tekee kriisin edetessä ratkaisuja, joita voi pitää “vasemmistolaisempina” kuin jonkun muun maan hallituksen toimia. Poikkeustilaa ei ole kuitenkaan julistettu tällaisen ohjelman läpiviemistä varten, toisin kuin Blumin, Rooseveltin tai Chavezin tapauksessa.

Mahtaisiko sitten olla kyseessä viimeisin sana kehityksessä, jossa epämääräisen kriisinhallintapolitiikan ja ennaltaehkäisevän kansalaisvalvonnan keinovalikoima on länsimaissa, salavihkaisesti ja oikeusvaltiokulissien takana, vakiintunut vallankäytön perusmuodoksi?

Filosofi Giorgio Agamben (s. 1942) väittää suurin piirtein näin. Hänen mukaansa poikkeustekniikoiden avulla hallitsemisesta on tullut sääntö. Koronavirus tarjoaa vain viimeisimmän verukkeen tällaisille toimille. Näin Evangeline Lilly saa kannanotoilleen filosofista taustatukea ja kenties hieman yllättävältä maantieteelliseltä suunnalta – Italiasta.

Koronalait eivät totisesti ole olleet salamyhkäisiä.

Agambenin maalailemassa maailmassa kansalaisten valtaosa on onnellisen tietämätön toimeenpanovallan hämäristä asetuksista, ennaltaehkäisyllä oikeutetuista erityistoimista ja poikkeussäädöksin legitimoiduista kidutuksista. Juuri tämä tekee niistä vallankäytön tekniikkoina vaarallisia: ne eivät synnytä kohua eivätkä mullista julkista elämää. Kaikki jatkuu isossa kuvassa niin kuin ennenkin.

Mutta eikö yhtäältä näkyvien ja koko valtion seisahduttavien poikkeustilojen ja toisaalta hajautettujen ja näkymättömien poikkeustilatekniikoiden välillä ole aivan ratkaiseva ero?

Vaikka vaivihkaisilla poikkeusasetuksilla hallitsemisesta olisikin tullut sääntö, koronalait eivät totisesti ole olleet salamyhkäisiä. Sikäli ne ovat poikkeus poikkeusten joukossa. Niitä on vaikea pitää poikkeustekniikoiden viimeisimpänä, tehokkaimpana ja räikeimpänä muotona – päinvastoin juuri niiden mittakaava ja julkinen näkyvyys ovat omiaan hälventämään "turhaan" vallankäyttöön liittyviä epäluuloja.

Niitä ei julistettu siitä syystä, että vallankäyttöä voitaisiin tehostaa tai sujuvammin ajaa jotakin ideologista agendaa. Niitä ei sovelleta hajautetusti ja salaisesti erityisryhmiin. Ne eivät ole piilossa pidettyjä mikrovaltatekniikoita tai pöydän alta voimaan ujutettuja säädöksiä. Mikään ei vuosikausiin ole ollut julkisempaa, näkyvämpää ja enemmän maailman rikkumattoman huomion kohteena kuin näiden toimien käyttöönotto.

Mikä poikkeustilan muoto sitten on kyseessä? Jäljelle jää melko lailla perinteinen väliaikainen hätätila.

Poikkeustilan perusteet eivät koskaan riitä

En ole sen enempää lääketieteen kuin terveydenhoitojärjestelmän kestävyydenkään asiantuntija. Arvioin vain kahta asiaa. Ensinnäkin Suomen hallituksen päätöstä ottaa valmiuslaki käyttöön ja ryhtyä sen nojalla kansalaisoikeuksia rajoittaviin toimiin. Toiseksi linjaa, jossa korostetusti nojaudutaan suomalaisiin asiantuntijaviranomaisiin päätöksenteon tukena.

Perusteet poikkeustoimille ovat sinänsä tiedossa. Yleensä lievä, mutta arvaamattomasti hengenvaarallinen virus, jolle kukaan ei vielä ole vastustuskykyinen. Terveydenhuollon ylikuormittuminen, josta muutamalla maalla on jo kauhistuttavia kokemuksia ja josta kärsivät koronapotilaiden lisäksi kohtalokkaasti myös muut sairaat. Asiantuntijoiden välittämät varoitukset, joista tärkein kuului: me emme tiedä tästä toistaiseksi juuri mitään. Juuri tästä syystä ei voi sanoa, että hallituksen toimenpiteet ovat hätävarjelun liioittelua. Jotta varjelu voitaisiin tuomita liioitelluksi, olisi ensin tiedettävä, minkä kokoinen hätä on.

Poikkeustoimiin oli perusteet ryhtyä yksinkertaisesti ajan voittamiseksi. Epidemian loiventamisen strategia suo aikalisän kehitellä lääkkeitä ja rokotetta, varustaa ja tehostaa terveydenhuollon rakenteita sekä tutkia, mitkä rajoitustoimet toimivat ja mitkä eivät.

Suomen hallituksen peruslinjaa voi pitää oikeansuuntaisena.

Valmiuslain käyttöönottoa koskevalle poliittiselle päätökselle ei koskaan ole kiistattomia ja tyhjentäviä perusteita. Mutta nyt niille oli vaikea nähdä mitään ilmeisellä tavalla parempaakaan vaihtoehtoa. Antaa-mennä-ihmiskoe? Käsienpesutietoiskut?

Hallituksen peruslinjaa voi pitää oikeansuuntaisena ja samalla tunnustaa mahdollisuus, että se on saattanut yksityiskohdissaan olla väärin mitoitettu ja ajoitettu. Ainakin yhden selkeän virheen nykyinen hallitus tai hallinto onkin jo tehnyt, kun maahan palanneiden suomalaisten karanteenista huolehdittiin puutteellisesti.

Hallitus on omaksunut teknokraattisen periaatteen perustaa päätöksenteko suomalaisten viranomaisten ja asiantuntijoiden antamaan informaatioon.

Se, että asiantuntijat ovat erimielisiä ja antavat ristiriitaisia neuvoja, on merkki paitsi siitä, että asiantuntijat ovat aina erimielisiä ja antavat ristiriitaisia neuvoja, myös siitä, että dataa ja tutkimusaikaa on toistaiseksi ollut todella vähän.

THL antaa mahdollisesti huonoja neuvoja. Syynä voi olla täkäläisten junttiviranomaisten yleisen taulapäisyyden lisäksi se, että sen toimintaresursseja ja henkilöstöä on edellisten hallituskausien aikana leikattu rajusti.

Kuitenkin nojautumalla THL:een hallitus välittää myös toisen asteen viestin: terveydenhuollon rakenteiden ja asiantuntijajärjestelmien on oltava sellaisia, että niihin voi luottaa. Vaikka sitten jälkikäteen kävisikin ilmi, että parhaan tiedon olisi saanut Liettuan viranomaisilta tai että Ilmestyskirja olikin oikeassa.

Nouseeko nationalismi?

On ennusteltu, että koronakriisi tekee meistä kansallisvaltion nimiin vannovia antiglobalisteja. Virushan levisi kuin levisikin juuri globalisaation vuoksi. Ja vielä hetki sitten kansalliset poliitikot sinnittelivät globaalien finanssimarkkinoiden ja EU-jäsenyyden kiristysotteessa. Nyt EU on vajavaisine poliittisine rakenteineen täysin kädetön, ja finanssimarkkinoilla kurkitaan jännittyneinä, mitä kansalliset hallitukset tänään päättävät tehdä.

Tämän tilannekuvan tekee tyhjäksi yksi asia: itse virus. Sen vuoksi poikkeustila ei ole poliittista luksusta, jossa hallitukset voisivat kerrankin vastarinnatta jalkauttaa omia ohjelmiaan ja sanella kehityksen suunnan. Hallitukset ovat johtamiensa yhteiskuntien tavoin selviämismoodissa.

Koronavirus ei ole kansallisen politiikan triumfi.

Kahden vastakkaisen vaatimuksen paine tekee rationaalisesta päätöksenteosta milteipä loogisesti mahdotonta: yhtäältä ihmisten kanssakäymistä pitäisi radikaalisti rajoittaa, mutta samalla olisi turvattava tuotannon, palveluiden ja instituutioiden toiminta. Tämä kaksoissidos kaventaa hallitusten liikkumavaraa enemmän kuin mikään direktiivi koskaan.

Poikkeustoimia eivät kestä loputtomiin sen enempää ihmiset kuin talouskaan. Niinpä rajoitukset aikanaan höllentyvät, haluttiin sitä tai ei. Sitten epidemiatilanne taas pahenee. Trump on jo nyt heittämässä hanskoja tiskiin. Infrastruktuurinsa yksityistäneen ja lähinnä miljardööreistään huolta pitäneen Yhdysvaltojen korttitalo saattaa hyvinkin hajota käsiin. Euroopan kansalliset väliaikaisdiktatuurit eivät totisesti pääse sanelemaan, mitä siitä sitten seuraa.

Koronavirus ei ole kansallisen politiikan triumfi. Se pikemminkin sinetöi globalismimme. Tarttuva ja maailmanlaajuinen ei ole vain virus itse; myös paikallisesti toteutetut toimet sen nitistämiseksi säteilevät kerrannaisvaikutuksia, jotka eivät ole minkään kansallisen hallituksen kontrollissa.

Enkeleitä vai rottia

Mutta ehkä emme enää tarvitsekaan kykenemätöntä poliittista ohjailua. Mehän olemme alkaneet taas pitää huolta toisistamme, eikö? Kun sosiaalista mediaa selaa, näyttää siltä, että meistä on tullut enkeleitä. Valokaapelit notkuvat lähimmäisenrakkaudesta, naapuriavusta ja niiden ihastelusta. Hyvä niin, vaikka ei se niin tavatonta kai ole, että lähipiiriä vaikeina aikoina autetaan.

Luulen kyllä, että jos tilanne vähänkään hellittää, isokeuhkoisimmat yhteen hiileen puhaltaneet kipittävät saman tien omien pihagrilliensä ääreen.

Liioin emme ole “samassa veneessä”. Luokkaerot vain kärjistyvät, ja osattomat on sysätty etulinjaan ottamaan pahimmat iskut vastaan.

Maailmanhistoria järjestää vain harvoin kokeita.

Rottia meistä on tullut, ei enkeleitä. Sosiologi Max Weber sanoi kerran, että maailmanhistoria järjestää vain harvoin kokeita. Nyt niin on kuitenkin käynyt. Olemme siirtyneet globaaliin koeasetelmaan. Maailmasta on tullut laboratorio. Jokainen meistä on koe-eläin, joka tuottaa dataa paitsi viruksen tarttuvuudesta ja vaikutuksista, myös sen kukistamiseksi omaksuttujen toimenpiteiden tehosta.

Peruutettujen urheilukisojen sijasta jännitämme koronamaaotteluiden voittajia, Etelä-Korea-Ruotsi 5–3, Britannia-Singapore 0–4, ja kykimme häkeissä odottaen, millä meitä seuraavaksi koetellaan.

Korona on pandemioiden Hiroshima

Rotilla on maine älykkäinä otuksina. Siksi voi olla pelkkää itsemairittelua verrata meitä niihin. Emmekö pikemminkin ole pelkkä idioottien lauma? Luotamme naiivisti hallitukseen, joka lakkauttaa perustavat kansalaisoikeudet. Ihastelemme lautassilmin näpsäkkää pääministeriä, joka sulkee koulut ja evää meiltä kokoontumis- ja liikkumisvapauden.

Autoritaaristen ja keskusvaltaisten valtioiden kansalaisille hallinnon koronatoimet sijoittuvat jatkumoon. Nettikontrolli, seurantasovellukset, väestönsiirrot ja sensuuri ovat vanhoja tuttavuuksia. “Totalitarismin” asukkaat eivät luota hallitukseen. He pelkäävät sitä eivätkä uskalla sitä arvostella. Vaikka jotkut ylistävät Kiinaa koronatoimien tehokkuudesta, pelko nimenomaan hidasti niihin ryhtymistä. Kukaan ei halua olla se, joka tuo hallinnolle huonot uutiset. Kansalaisten kokemukset ja ehdotukset leviävät kontrolloiduissa medioissa heikosti.

Meille valtion rajut toimet näyttäytyvät sinä, mitä ne ovatkin: poikkeuksina. Se, joka Suomessa kritisoi hallitusta, luottaa siihen. Pelon puute ja luottavaisuus kertovat juuri demokraattisesta kulttuurista ja mielenlaadusta.

Mutta käytetäänkö luottamustamme lopulta vain hyväksi? Poikkeustoimet ovat aina poliittinen riski. Suurimmat riskit eivät kuitenkaan piile niissä kansalaisoikeuksien rajoittamisissa, joita tehdään nyt. Vaara on siinä, mitä tapahtuu, kun epidemian kriittinen vaihe on ohi ja poikkeustoimet lakkaavat.

Vaara on siinä, mitä tapahtuu, kun epidemian kriittinen vaihe on ohi.

Joskus on sanottu, että suurin ongelmaydinjätteemme on atomifysiikka. Pommit voidaan purkaa, mutta tietoa, jota niiden rakentamiseen tarvitaan, ei enää voi maailmasta poistaa. Mutta jos pommin taustalla oleva tieto on kirous, virusta koskeva tieto on siunaus: mitä enemmän koronavirusten sukukokouksesta saadaan tietoa, sen paremmin epidemioihin voi varautua.

Toisessa suhteessa ydinpommivertaus kuitenkin toimii suoraan. Tämä korona on ollut pandemioiden Hiroshima. Pandemia on lakannut olemasta abstrakti uhka. Ennen se oli niin kuin asteroidit: voihan sellainen joku päivä tipahtaa, mutta hei... jos sitä murehdit, hanki elämä. Tästä lähin uuden viruksen mahdollisuuteen voidaan vedota minkä tahansa valvonta- tai kontrollitoimen oikeuttajana. Tämä on koronaviruksen ongelmajäte.

Tulevaisuusguru Yuval Harari toteaakin: "Vielä silloinkin, kun koronaviruksen aiheuttamien infektioiden määrä on laskenut nollaan, jotkin datanälkäiset hallitukset voivat väittää, että niiden on säilytettävä biometriset valvontajärjestelmät toiminnassa. Ne voivat perustella sitä koronaviruksen toisen aallon uhalla tai sillä, että Afrikan keskiosissa on muhimassa uusi ebolaviruksen kanta tai…"

Ja vaikka tätä kriisiä varten – tältä tosiaan näyttää – kenelläkään poliittisella toimijalla ei ollut pöytälaatikossaan salasuunnitelmaa otsikolla “Miten kaapata valta epidemiapoikkeustilan aikana”, ensi kertaan mennessä siitä saattaa olla jo tiivistelmä valmiina.

Poikkeustoimet synnyttävät poikkeustoimeliaisuutta

Koronakriisin synnyttämät uudet käytännöt, yhteistoiminnan muodot ja toimeentuloinnovaatiot herättävät enemmän toivoa¹³ kuin naapuriavun lämmittämät sydämet.

Sellaiset kriisin aikana kehitetyt logistiikka- ja infraratkaisut, jotka ovat käyttökelpoisia koronatilanteesta riippumatta, jäävät elämään. Sosiaalipoliittisesti on pakko tehdä toimia, joihin ei aiemmin ollut "kerta kaikkiaan varaa", mutta onkin varaa nyt, kun rahat ovat kaikkialta loppuneet.

Hätäjärjestelyiksi tarkoitetut käytännöt voivat muuttua pysyviksi.

Pienyrittäjien ja taiteilijoiden tukeminen pakottaa kekseliäisyyteen. Pohditaan uusia joukkorahoituksen muotoja ja resurssien jakamisen tapoja, perustetaan uusia alustoja ja osuuskuntia. Kodittomia on alettu asuttaa hotelleihin – ja kun heidät heitetään niistä ulos, media on paikalla.

Monet pelkiksi hätäjärjestelyiksi tarkoitetut käytännöt voivat muuttua pysyviksi, jos kriisi jatkuu tarpeeksi pitkään. Jos Suomessa tai Euroopassa siirrytään esimerkiksi väliaikaiseen perustuloon, sen peruuttaminen ei kriisin hellitettyä enää olekaan poliittinen läpihuutojuttu. Työtehtäviä on alettu moniaalla kierrättää; kenties siirrytään lyhennettyyn työaikaan. Näillä ratkaisuilla voi olla vaikutusta siihen, miten työelämä uuden normaalin aikana organisoidaan. Kriisi heilauttaa myös valtion ja yksityisen sektorin väliset suhteet uuteen asentoon.

Mikä on näistä muutoksista tärkein? Se, että ihmiset tulevat muistamaan korona-aikojen kokemukset, kun heille seuraavan kerran sanotaan, että vaihtoehtoja ei ole.

Tuomas Nevanlinna

Viitteet:

1. Sitaatti on muistinvarainen. Mahdollisesti se on peräisin teoksesta Lukemista kaikille (Otava, 1975). Epätarkka lainaus saattaa tehdä vääryyttä Paasilinnan (1935–2000) alkuperäiselle muotoilulle, mutta ajatus on kuitenkin mielekäs ja tarkastelemisen arvoinen.

2. Hitler käytti hätätilaa hyväkseen ennen kaikkea varmistaakseen valtalain hyväksymisen parlamentissa. Kommunistinen puolue kiellettiin ja sosiaalidemokraatteja estettiin osallistumasta valtiopäiville. Hätätilalla oli siis diktatuurin synnyttämisessä ennen kaikkea välillinen rooli.

3. Käytän tässä termiä "fasismi", koska haluan viitata johonkin natsismia yleisempään ilmiöön. Mutta kaiken kaikkiaan fasismin merkitys on perin epäselvä. Toisinaan se on yläkäsite, jonka alakäsitteenä natsismia sitten pidetään. Toisinaan taas fasismi nostetaan natsismin rinnalle tämän sukulaisilmiönä. Tällöin fasismi vuorostaan näyttäytyy eräänlaisena natsismin miedompana versiona ja sikäli natsismin alakäsitteenä.

4. Oikeastaan tämä logiikka toimii myös nykyisen maltillisen oikeiston ajattelussa. Järjestystä ei sille toki edusta mikään hierarkkinen kuriyhteisö, vaan puhtaasti teknisenä järjestyksenä pidetty talous. Heidän mielestään taloutta ei pidä nähdä poliittisten silmälasien läpi, mutta politiikka kyllä tulee nähdä taloudellisten silmälasien läpi. Sitä on arvioitava sen nojalla, miten hyvin se onnistuu edistämään talouden toimintaa. Lakot, ay-toiminta jne. ovat tämän ideologian näkökulmasta nimenomaan yrityksiä “tuoda politiikkaa” talouteen, politisoida se.

5. Antipolitiikka voidaan nähdä myös sen taustalla, että ykkösviholliseksi nostettiin kommunistien sijasta juutalaiset. Natsit eivät halunneet olla poliittinen kuppikunta, joka kiistelee vallasta muiden poliittisten kuppikuntien, esimerkiksi vasemmiston, kanssa. Sen sijaan natsiliike katsoi edustavansa ja puolustavansa Saksan kansaa “biologisena“ kokonaisuutena, jota juutalainen syöpä nakertaa ja uhkaa. Tämä ei tarkoittanut, että kansa olisi sidottu johonkin ennalta määrättyyn luonnolliseen identiteettiin. Natsien orgaanisen kansan ajatuksen taustalla oli romanttinen ajatus “luovasta luonnosta” (lat. Natura Naturans). Sen taustalla vuorostaan olivat filosofi Baruch Spinozan (1632–77) kehittelyt. Spinozalle Luonto ja Jumala ovat sama asia kahdesta perspektiivistä tarkasteltuna. Jos Jumala on luova, samoin on Luonto. Luonto on luova sikäli kuin se on “itsensä syy”. Tällöin se ei ole alisteinen millekään edeltävälle syylle tai periaatteelle, vaan toimii aktiivisesti, spontaanisti ja vapaasti. Natsien orgaaninen kansa oli vastaavalla tavalla oman itsensä tuote. Tämän itsensä luomisen perustava tapa ja ilmenemismuoto oli valtio.

6. Jälkikäteen Jaruzelski perusteli ratkaisua sillä, että sotatilan avulla estettiin neuvostojoukkojen maahantunkeutuminen. Kenties, mutta tämä ei muuta sitä tosiasiaa, että sillä pyrittiin status quon eli vallitsevan tilan säilyttämiseen.

7. Proletariaatin diktatuuri tulkitaan usein näin: "Marx piti lännessä vallitsevaa demokratiaa porvarillisena ja esitti, että proletariaatin nimissä toimivan terroristiryhmän pitäisi tehdä vallankaappaus ja korvata demokratia diktatuurilla." Näin kuvio ei mene, vaikka ilmaus 'proletariaatin diktatuuri' hyytävältä kuulostaakin. Marxin idea oli, että kapitalismissa demokratia on porvariston diktatuuria valekaavussa, ja juuri tämä asiantila pitää kääntää vallankumouksen alkuvaiheessa nurin. Miksi sitten demokratia olisi "porvariston diktatuuria"? Vaikka liberaalin demokratian piirissä voidaan ratkoa erilaisia asioita, sen toiminnalla on selvä raja: tuotantovälineiden yksityiseen omistusoikeuteen se ei voi perustavasti kajota. Jos joku taho, vaikkapa sitten kansan määrällinen enemmistö, sitä todella uhkaisi, demokratia lakkaisi sen siliän tien ja poliisi ja armeija komennettaisiin kadulle. Tässä mielessä Marx toki oli oikeassa – mistä ei tietenkään seuraa, että tuotantovälineiden yhteisomistusta pitäisi kannattaa tai ajaa.

8. Suuri poikkeustilan filosofi, konservatiivi Carl Schmitt (1888–1985) muotoili, että proletariaatin diktatuurissa on kysymys "suvereenista poikkeustilasta" – tilanteesta, jossa koko perustuslaki on pantu päiviltä ja jossa lakiasäätävää vallankäyttöä on olemassa vain uuden perustuslain lupauksen muodossa. Ks. Die Diktatur: Von den Anfängen des modernen Souveränitätsgedankens bis zum proletarischen Klassenkampf (Duncker & Humblot, Berlin 1921). Toisessa yhteydessä Schmitt esitti kenties tunnetuimman mietelmänsä: "Suvereeni on se, joka päättää poikkeustilasta." Lause on teoksesta Politische Theologie – Vier Kapitel zur Lehre von der Souveränität (Duncker & Humblot, Berlin 1922; suomennettu nimellä Poliittinen teologia, Tutkijaliitto 1997).

9. Jonkinlaisen moraalisen poikkeuslain bolsevikitkin säätivät itselleen. Hajottaessaan perustuslakia säätävän kansalliskokouksen alkuvuodesta 1918 he rikkoivat antamansa lupauksen vaalituloksen kunnioittamisesta ja kaappasivat itselleen valtamonopolin. Ilman tätä temppua vallankumous (jossa oli mukana bolsevikkien lisäksi monia erilaisia sosialistisia ryhmittymiä) olisikin todennäköisesti hajonnut riitoihin, sekaannukseen ja sotiin.

10. Kambodžan (tai niin kuin silloin sanottiin "Kamputsean") punakhmerit olivat maolaisvivahteisia leninistejä, joiden ideologia kuitenkin oli hyvin moniaineksinen keitos. Se sisälsi sosialistisia aineksia, mutta vetosi teollisen työväenluokan sijasta agraariseen kansaan. Marxilainen internationalismi siitä puuttui kokonaan: punakhmerien ajattelu oli äärikansallismielistä, minkä taustalla oli vihamielinen suhde Vietnamiin ja vietnamilaisiin. Pol Potin johtama hallinto ajoi väestön maaseudulle pakkotöihin, ja lopulta jopa kaksi miljoonaa ihmistä kuoli nälänhätään ja teloituksiin. Punakhmerejä tukivat heidän valtaan pääsemisensä jälkeen Yhdysvallat ja Kiina. Lopulta Neuvostoliiton tukemat vietnamilaiset joukot ajoivat Pol Potin hallinnon maanpakoon vuonna 1979.

11. Giorgio Agamben: State of Exception (University of Chicago Press 2005), ss. 11–22.

12. Unkarin parlamentin äänestystulos ei ole tätä kirjoitettaessa tiedossa. EDIT 1.4.2020: Ks. Parlamentti antoi Unkarin pääministerille Orbánille käytännössä yksinvallan

13. Nyt eletään toiveajattelun kulta-aikaa. Jokainen poliittinen suuntaus voi kuvitella, että juuri sen visioimille muutoksille on nyt avautunut erityinen mahdollisuus.