Ilpo Väisänen on kansainvälisesti tunnetuin suomalainen kokeellisen elektronisen musiikin tekijä. Hän on tehnyt töitä esimerkiksi islantilaisen, Joker-elokuvan musiikista Oscar-palkinnon saaneen Hildur Guðnadóttirin kanssa. Tuomas Karemo vietti viikonlopun Väisäsen kotona Kuopiossa, seurasi tämän työskentelyä aamusta yömyöhään – ja keskusteli säveltäjän kanssa perunapiirakoiden roolista kuopiolaisessa elämänmenossa.
Herääminen
– Saksalaiset puhuvat liian avoimesti unistaan.
Ilpo Väisänen on herännyt ja valmiina aloittamaan säveltämisen. Yritän virittää keskustelua siitä, millaisia unia hän on nähnyt edellisenä yönä. Väisänen ei ole kiinnostunut vastaamaan. Tai oikeastaan kyse ei ole siitä, etteikö häntä kiinnostaisi.
Väisästä hämmästyttää ihmisten avoimuus jakaa uniaan muille. Asuessaan kolme vuotta Berliinissä hän kiersi uniin liittyvät keskustelut valehtelemalla, ettei näe niitä.
– Vieroksuin paikallisten tapaa kertoa unistaan aamukaffella, koska minulle ne ovat liian henkilökohtaisia jaettaviksi. Unet vaikuttavat kaikkeen tekemiseeni.
Unien sijaan Väisänen puhuu mielellään heräämiseen liittyvästä rituaalistaan: hän makaa joka aamu tunnin ajan peiton alla silmät kiinni. Tuona aikana syntyvät sävellykset.
Mielikuvissamme säveltäjä istuu pianon, tietokoneen tai partituurin edessä. Vieressä on muistiinpanovälineiden lisäksi kenties mikrofoni, jotta kaikki ideat jäävät varmasti talteen.
Väisänen ei ole tällainen säveltäjä. Hän ei kirjoita mitään ylös, vaikka osaakin lukea ja kirjoittaa nuotteja.
– Hyvä sävellys jää mieleen. Huono sävellys ei jää.
Nautin Väisäsen konstailemattomasta tavasta puhua. En koe, että hän olisi tyypillinen ylimielinen rock-haastateltava, joka väistelee toimittajan kysymyksiä nasevilla vastauksilla.
Hän vaikuttaa ujolta ja kiltiltä ihmiseltä, sellaiselta, joka on saanut hyvän kotikasvatuksen.
Väisäsen maailmankuva on selkeä. Sen pohjalta syntyy selkeitä vastauksia. Syödään sitten, kun on nälkä. Jos homma toimii, niin se toimii.
Tunnin makoilun jälkeen säveltäjä siirtyy kotinsa alakertaan. Siellä hän keittää teetä, johon tulee kunnon satsi tuoretta inkivääriä. Sitten on aika käynnistää laitteet ja aloittaa sienestäminen.
Sienestäminen
Jos haluaa oppia tuntemaan Väisäsen säveltäjänä, on syytä tietää, millainen sienestäjä hän on.
– Elämäni ensimmäinen taidekokemus oli luonto, hän sanoo.
Ilpo Väisänen syntyi 12. lokakuuta 1963 Kuopion maalaiskunnassa. Hän vietti lapsuutensa Niittylahdessa. Kuopion kotisivuilla Niittylahti esitellään näin: "Alueen metsät ovat marjastajien sekä sienestäjien suosiossa. Matkaa tulee Kuopiosta noin 40 km."
Pieni Ilpo alkoi viihtyä kyseisissä metsissä paremmin kuin missään muualla. Käänteentekevä kokemus oli ensimmäinen eksyminen metsässä. Poika meni makamaan kiven juurelle pehmeän sammalen päälle ja nukahti. Herättyään hän oli edelleen rauhallinen.
– En pelännyt missään vaiheessa. En edes silloin, kun näin suden.
Sienestämiseen Ilpon perehdytti hänen mummonsa, joka oli elättänyt itsensä myymällä marjoja. Mummo opetti tunnistamaan sienet hajun perusteella: valkoinen kärpässieni muistuttaa raakaa perunaa, herkkusienessä on aavistus anista.
Väisänen käy edelleen sienestämässä samoilla mummonsa opettamilla paikoilla, saman vanhan sienikirjan kanssa. Hän ei ole kertaakaan poiminut myrkyllistä sientä.
Teini-ikäisenä Ilpo alkoi myydä sieniä.
– Kun olin saanut riittävästi rahaa, ostin sienillä ansaitsemillani rahoilla mopon. Ajoin sillä ensitöikseni takaisin metsään. Hankin sen vain siksi, että pääsisin sienestämään nopeammin.
Sienistä puhuminen saa Väisäsen elehtimään käsillään. Lopulta koko vartalo eläytyy poimimiseen ja sienten kuvailemiseen.
Hän vertaa sienestämistä mielellään hiljaiseen metsästämiseen – hyvien sienipaikkojen etsimisen yhteydessä Väisäsen puheissa toistuvat sanat "intuitio", "herkkävaistoisuus ja "älykkyys".
Väisänen napsauttaa sähköt päälle musiikkilaitteisiinsa – joita on paljon – ja alkaa painella nappeja. Hänen sormensa tuntuvat olevan edelleen jossain kuvitteellisessa sienimetsässä. Onko sienten ja äänten etsimisessä jotain samaa?
– Vältän tuollaisten vertailujen tekemistä, koska luonto on minulle pyhä. Mutta kyllä niissä jotain samaa on.
En usko kerrasta, mitä Väisänen tarkoittaa. Kysyn, tavoitteleeko hän musiikissaan luonnon ääniä ja sitä, miltä metsä kuulostaa.
– Olisi tyhmää yrittää kopioida luonnon soundeja tai äänittää metsää. Metsään pääsen aina ja voin kuunnella sitä paikan päällä.
Vastausta seuraa tarina. Pikkupoikana Väisänen lähti isänsä kanssa hiihtämään. Oli kova pakkanen. Puut alkoivat naksua pakkasen laskiessa.
– Se oli mieleenpainuva ääni, kun puut alkoivat mennä pienempään tilaan lämpötilan muuttuessa. Pinkeä pakkasen kaiku tehosti efektiä.
Väisänen tehostaa kuvaustaan imitoimalla puiden naksahtelevia ääniä: "Dppp! Klk! Dppp! Klk!"
Freestyle
On aika aloittaa päivän työt. Kaltaiseni amatöörin silmissä sävellysprosessi vaikuttaa tieteellisen kokeen hienosäädöltä – ikään kuin insinööri kävisi vielä kerran tarkastamassa, että kaikki nappulat ovat oikeissa asennoissa.
Erikoinen rytmikuvio alkaa soida kaiuttimista, Väisänen kävelee edestakaisin verkkaisesti. Hän vaikuttaa lapselta, joka leikkii hitaasti. Mainitsen havainnostani.
– Mutta tämähän on leikkiä! Myös leikissä täytyy olla hyvin tarkkana, ettei se mene pieleen ja että homma säilyy hauskana.
Leikin lisäksi hän puhuu mielellään vaaran tunteesta. Ilman sitä musiikin tekeminen ei tunnu mielekkäältä.
Elektronisessa musiikissa käytettävät laitteet ovat herkkiä toimintahäiriöille. Soittajat hyödyntävät tätä etsimällä laitteista niissä tapahtuvia häiriöitä ja luomalla näin uusia ääniä. Laitteiden häiriöt ovat elektronisessa musiikissa Väisäsen sanoin "sattuman hallintaa". Konserteissa tämä tarkoittaa millimetrin tarkkaa työtä nuppien asentojen kanssa.
Väisäselle ei riitä pelkkä tekniikan tuoma vaaran tunne. Hän aloittaa kaiken säveltämisensä yhdestä etukäteen miettimästään äänestä. Tämän jälkeen annetaan mennä "freestyle-pohjalta" niin kuin hän kuvailee.
Väisänen työskentelee mieluiten sellaisten muusikoiden kanssa, jotka nauttivat hänen laillaan veitsen terällä olemisesta. Mika Vainion (1963–2017) lisäksi tärkeitä yhteistyökumppaneita ovat olleet Schneider TM -taiteilijanimeä käyttävä, saksalainen Dirk Dresselhaus ja vastikään Oscar-palkinnon Joker-elokuvan musiikista saanut Hildur Guðnadóttir.
Väisänen on kutsunut Hilduria heidän ensikohtaamisestaan lähtien "pikkusiskokseen". He tapasivat alun perin Berliinissä vuonna 2005. Hildur oli tuolloin parikymppinen sellisti.
– Hildurin intuitio on ensiluokkainen. Hän osaa napata heti kiinni siitä, mitä muut improavat. Hän tykkää soittaa yhtä säveltä niin kauan, että hänen kätensä kramppaa. Hildurin tapauksessa vaaran tunne tarkoittaa myös fyysistä vaaraa, jonka hän vie soittajana todella pitkälle.
Nuoressa sellistissä herätti arvostusta myös se, ettei hän soittaessaan "egoillut", kuten Väisänen asian ilmaisee – hyvä soittaja osaa antaa tilaa muille eikä tee vain omaa juttuaan.
Dirk Dresselhausin ja Hildur Guðnadóttirin kanssa Väisänen on tehnyt kolme levyä die ANGEL -nimellä. Niiden tyyliä on kuvailtu abstraktiksi, kokeilevaksi ja droneksi.
Viime vuosina Väisänen on halunnut karsia yhteistyöt minimiin.
– Olen ottanut liian helposti muiden kommentit huomioon ja myötäillyt liikaa muita. Äskeinen saattaa kuulostaa naistenlehtimäiseltä statementiltä, mutta näin se on. Koen, että nyt on aika tehdä kaikki henkilökohtaisimmat työni.
Kokeileva elektroninen musiikki ei ole suurten massojen musiikkia. Myyntiluvut eivät ole kummoisia. Miksi tehdä sitä?
– Koska mielestäni tällaista musiikkia täytyy tehdä. Valtavirtamusiikin tekijät ottavat paljon vaikutteita kokeellisesta musiikista. Jos kokeellista musiikkia ei tehtäisi, siinä samalla myös mainstream köyhtyisi. Edustamani laji on marginaalinen eikä siitä kirjoiteta kritiikkejä. Asiassa on se hyvä puoli, että itsekritiikin täytyy olla kovaa. Pelkään lavalle menemistä. Mutta vielä tätäkin enemmän pelkään, että alan toistaa musiikissani samoja juttuja. Toiston vaara on tämäntyyppistä musiikkia yksin tehdessä valtavan suuri.
Oleminen
Kuopiossa valtaosa kaikista myydyistä piirakoista sisältää riisiä. Vain harva syö perunapiirakoita – niitä on vaikeaa löytää paikallisista myymälöistä. Väisänen kuuluu tähän pieneen ja ehkä hieman kieroon katsottuun perunapiirakkavähemmistöön.
– Olen varsin piilossa ja huomaamaton täällä perunapiirakoineni. Samaan aikaan vihaan kuopiolaista elämänmenoa ja toisaalta rakastan tätä paikkaa, etenkin luontoa.
Väisäsen suunnitelmissa on mikittää Kuopio ja äänittää kaupunkia sellaisena kuin se on. Häntä kiehtoo Kuopion jokapäiväinen tylsyys ja ympäristön tutkiminen äänten avulla.
Tosin säveltäjä ei aio tyytyä vain normaaliin katuäänitykseen, vaan tarkoituksena on taltioida myös kaupungin "salattu informaatio".
Tällä Väisänen tarkoittaa elektromagneettista signaalia eli Kuopion sähkömagneettisista kentistä syntyvää ääntä. Sen taltioimista varten Väisänen on hankkinut erityisiä mikrofoneja ja laitteita.
– Tavoittelen musiikissani sellaisia ääniä tai äänten yhdistelmiä, joita on hankalaa tai mahdotonta kuulla.
Yhden tällaisen äänen Väisänen olisi halunnut taltioida vuonna 2007, kun hänen isänsä kuoli syöpään. Viimeisen hetken lähestyessä poika ja äiti ottivat kuolevaa käsistä kiinni. Isä henkäisi viimeisen kerran. He tunsivat, miten lämpö ja energia katosivat käsistä.
– Sanoin myöhemmin äidilleni, että olisin halunnut äänittää isän kuolonkorahduksen muistoksi. Äiti sanoi, että hän oli ajatellut aivan samaa!
Entä kuka saisi kunnian äänittää Ilpo Väisäsen kuolonkorahduksen?
– Beat-liikkeeseen kuulunut hörhöilijä Harry Smith (1923–1991) suunnitteli äänittävänsä kuolonkorahduksia ja tekevänsä niistä kokoelmalevyn, mutta hän ei ehtinyt toteuttaa hankettaan. Jos Smith olisi elossa, niin hän ilman muuta.
Piirtäminen
Lapsena pikku-Ilpo halusi sienestämisen lisäksi vain piirtää, loputtomasti.
Kaiken järjen mukaan minun pitäisi tehdä haastattelua kuvataiteilijasta eikä musiikintekijästä: Väisänen on käynyt neljä vuotta piirustuskoulua ja opiskellut kaksi vuotta keramiikkaa – ja siihen päälle 56 vuotta elämää, hän lisää. Säveltäjänä hän on itseoppinut.
Nykyään Väisänen kokee musiikin ja piirtämisen samankaltaisina taidemuotoina.
– Vanhempani toivoivat minusta aluksi jotain muuta kuin muusikkoa, mutta kyllä he ymmärsivät valintani. He ovat kannustaneet minua ja olleet onnellisia taiteilijuudestani. Sehän on vanhempien tärkein tehtävä: kannustaa ja vahvistaa lasta.
Myös Ilpon Eira-äiti joutui nuoruudessaan valitsemaan kuvataiteen ja opettajan työn välillä. Haaveet vetivät taiteilijuutta kohti, mutta järki puhui opettajuuden puolesta.
– Äidilleni oli tärkeää oivaltaa, että myös opettajan työssä voi olla luova. Hän jatkoi kyllä kuvataiteen tekemistä harrastusmielessä.
Äitinsä lisäksi Väisänen mainitsee tärkeiksi vaikuttajikseen ja opettajikseen kuvataiteessa Ismo Kajanderin ja Jan-Erik Anderssonin.
Väisänen oli parikymppisenä puoli vuotta Anderssonin assistenttina. Ja yhden ylimääräisen kuukauden, kun kumpikaan heistä ei ollut tajunnut sopimuksen jo loppuneen.
Anderssonin kanssa viettämäänsä aikaa Väisänen muistelee suurella lämmöllä ja arvostuksella.
Pitkän linjan kuvataiteilija opetti apulaiselleen, että kaikkea materiaalia voi käyttää – myös rumaa materiaalia, jos taiteilija osaa laittaa sen oikeaan paikkaan. He tekivät yhdessä isoja veistoksia esimerkiksi muovimatoista ja polyuretaanimassasta, "spurgumateriaaleista" niin kuin Andersson luonnehti.
– Muistan erityisesti sokeripaloista kootun valtavan teoksen, jonka veimme pakettiautossa Tukholmaan. Ja sen, että pääsin pitämään sylissäni Jan-Erikin pientä Li-tytärtä, nykyistä opetusministeriä.
Piirtäminen on edelleen läsnä Väisäsen elämässä. Päiväsaikaan syntyvät sävellykset, iltaisin hän piirtää.
Kuunteleminen
Joka kerta mökilleen päästyään Väisänen laittaa soimaan Beethovenin Seitsemännen sinfonian. Sama vinyyli on kulkenut hänen mukanaan yli 50 vuotta. Se on kuulunut alun perin hänen vanhemmilleen.
Sinfonia on verrattain vauhdikas – aikalaiset epäilivät Beethovenin säveltäneen sen viimeisen osan humalassa.
Väisänen asettelee tavaroita ja järjestelee paikkoja sinfonian ensimmäisen osan aikana. Toisen, viipyilevämmän ja rauhallisemman osan hän käyttää lepäilemiseen.
Seuraavat kaksi osaa kuluvat puuhastellessa ja nikkaroidessa. Hommat pitää saada valmiiksi sinfonian aikana, 40 minuutissa. Tästä rutiinista säveltäjä pitää kiinni.
Mökillä on myös studio. Siellä hän on äänittänyt esimerkiksi die ANGEL -kokoonpanonsa kanssa Yön Magneetti Sinen (2018). Sen kansikuvissa voi nähdä kyseisen mökin juhannusyönä.
Lapsuudenkodista on jäänyt Beethoven-vinyylin lisäksi mukaan myös huilu. Väisänen soitti sitä viisi vuotta kouluikäisenä – teoriat, skaalat ja nuotit tulivat tutuksi.
Nykyään Väisänen puhuu nuoteista ironisesti – elektronisen musiikin tekijälle nuotit tarkoittavat epämääräisiä muistiinpanoja siitä, miten johdot menevät laitteiden välillä.
Teini-iässä Ilpo alkoi kuunnella musiikkia systemaattisemmin ja laajentaa musiikkimakuaan huiluvoittoisesta klassisesta ja kevyestä musiikista rockiin.
Tärkeäksi paikaksi tuli Kuopion kirjaston musiikkiosasto. Tai tuli siinä vaiheessa, kun hän uskalsi mennä sinne.
– Luulin pitkään, että vain aikuiset saavat mennä musiikkiosastolle, kun ei siellä koskaan näkynyt muuta kuin vanhempaa porukkaa. Myös kirjastotädit olivat tiukkoja. En uskaltanut lähestyä heitä.
Kun teinipoika rohkaistui lopulta menemään musiikkiosastolle, hänen makunsa laajeni lyhyessä ajassa.
Musiikki alkoi vetää Väisästä enemmän puoleensa kuin kuvataide. Hän alkoi tehdä Turussa DJ-keikkoja ja tutustui paikallisiin elektronisen musiikin tekijöihin, kuten Mika Vainioon.
Parikymppisenä Väisänen kiinnostui noisesta.
– Pyysin vanhempiani menemään kerran Lontoossa erääseen levykauppaan. Isäni antoi myyjälle lapun, johon olin rustannut toivelistani. Isäni oli kysynyt myyjältä, että onko tämä sitä niin sanottua heavy-rockia. Myyjä oli vastannut tähän: 'No, it´s much heavier.'
Varsinaisen haastatteluillan päätteeksi Väisänen ehdottaa juttelemisen sijaan, että kuuntelisimme musiikkia. Useimmiten hän laittaa soimaan Jamaikan dub-musiikkia, koska kokee sen läheisimmäksi ja tärkeimmäksi tyylilajikseen.
Levylautaselle päätyy kuitenkin englantilaisen grindcore-yhtye Napalm Deathin vinyyli. Sen voisi sanoa olevan "much heavier". Väisänen nyökyttelee tyytyväisesti päätään tuplabasarien paukkuessa.
Uni
Muutama viikko haastattelun jälkeen Väisänen lähettää viestin. Hän on tullut toisiin aatoksiin unien kertomisesta.
"Oon nähny unissani aina jonkun kadunkulman, siinä lähellä on vettä ja olen yrittänyt paikallistaa sitä. Löysin äsken sen paikan: Romanian Constanța. Kattelen iltaisin karttoja ja menen Google Mapsin Street Wiewtä pitkin Constanțaa. Haluaisin sinne."
Kysyn, onko mahdollisesti vielä jotain muuta, jonka hän olisi nyt valmiimpi kertomaan.
"Se mun mummo, joka opetti mut sienestämään, on sukua Jyrki Kataiselle. Mutta älä nyt saatana sitä siihen laita."
Ilpo Väisäsen die ANGEL -kokoonpanon uusin levy Utopien I ilmestyy 24. huhtikuuta.
