FOMO eli Fear of missing out tarkoittaa ilmiötä, jossa ihminen pelkää jäävänsä jostain paitsi. Koronan tuomien rajoitusten seurauksena ilmiö on kuollut – ja elinaikanaan sen tarjoamat mahdollisuudet missattiin, kirjoittaa Tuomas Karemo.
Jossain tuolla kauempana on aina maidon ja hunajan maa, jossa ihminen pienellä vaivalla elää hyvin ja onnellisena.
– Hannu Mäkelä
Juhlat ovat ohi. Ilmapallot lojuvat maassa. Röhnötämme kodeissamme tietäen, ettei missään ole megaluokan kotibileitä tai festareita, joista olemme jäämässä paitsi.
Korona-ajan “bileet” tarkoittaa kahta omaa pulloaan neuroottisesti vahtivaa ihmistä istumassa hengityssuojat naamalla, turvaväli huomioituna. Tai sitten kyseessä on surullisuuden huipentuma eli virtuaalibailut.
Nämä vaihtoehdot eivät herätä kenessäkään pelkoa siitä, että on missaamassa jotain kerrassaan poikkeuksellista elämystä. Niistä ei tule FOMOa.
FOMO eli paitsi jäämisen pelko on terminä 20 vuotta vanha. 16.3.2020 FOMO kuitenkin kuoli. Korona tappoi sen.
Termi luikerteli arkikieleemme liike-elämästä ja akateemisesta maailmasta 2000-luvun alussa. Psykologit halusivat selvittää, mitä FOMOn uhriksi joutuneen päässä liikkuu, ja keitä ilmiö erityisesti koskettaa. Ensimmäisen aiheesta tehdyn tutkimuksen mukaan paitsi jäämisen pelkoa esiintyy erityisesti nuorilla.
Viime vuosina FOMOa valittelivat havaintoni mukaan useammat ikäryhmät. Eniten siitä vaikeroivat kolmekymppiset kaupunkilaiset, jotka eivät päässeet kesällä Hailuodon Bättre Folkiin tai Sodankylän elokuvajuhlille. He saivat hätänsä kuulostamaan siltä kuin uskovaiset pelkäisivät taivaspaikkojensa puolesta.
Aihe noteerattiin mediassa – huolestunein äänenpainoin. Antti Holma käsitteli FOMOa Auta Antti! -sarjassaan vuosi sitten. Holma vastasi FOMOsta huolissaan olevalle kuulijalle isällisesti, että ihminen voi olla vain siellä missä hän on. Hän mainitsi esimerkkejä omasta elämästään.
Näissä toistui sama kaava: aina, kun Holma oli houkuteltu tulemaan mielettömiksi mainostettuihin bileisiin, hän joutui perille päästyään toteamaan, että olisi pitänyt jäädä kotiin. Kreisit biitsibileet tarkoittivat muutamaa puolisammunutta tyyppiä paskaisella rannalla.
On mielenkiintoista, että Holma halusi kertoa juuri nuo tapaukset. Miksei hän maininnut niitä kertoja, kun paikalle saavuttuaan tajusikin päässeensä juuri sellaisiiin bileisiin kuin hänelle oli lupailtu – tai jopa parempiin? Tuskinpa siksi, ettei hänelle olisi koskaan käynyt näin.
Holma halusi miellyttää kuulijoita. Hän selitteli monen muun aiheesta julkisesti puhuneen tavoin FOMOn vähän tyhmäksi asiaksi, sellaiseksi, jota ei kannata tavoitella.
Mediassa ilmiöön suhtauduttiin kauttaaltaan sosiaalitanttamaisesti. "Parhaiden bileiden loputon etsintä on tarttuva tauti", kirjoittaa Leeni Peltonen Annan kolumnissaan.
FOMOsta kirjoittaneiden tai puhuneiden monologit päättyvät lähes poikkeuksetta sekaviin muka-elämäniloisiin latteuksiin.
Elämä on hyvää juuri tässä! Ihminen ei voi olla kahdessa paikassa samaan aikaan! Ilon kautta eli JOMO – Joy of missing out!
FOMO ymmärrettiin väärin, ainakin osittain.
Ihmiset ovat nimenomaan lähteneet sen voimauttamina luolistaan etsimään jotain parempaa: parempaa kotia, parempaa puolisoa, parempaa maata ja parempia bileitä.
Moni retki päättyi täydelliseen katastrofiin. Osa keskittymishäiriöisistä ja muualle kaipaavista myös onnistui ja sai haluamansa. Muuten emme olisi lajina elossa emmekä tuntisi sanontaa "vaihtamalla paranee".
Kirjoitin, että FOMO ymmärrettiin osittain väärin. Ilmiössä on kieltämättä ongelmansa, ja niistä minua huomattavasti paremmin osaa kertoa kirjailija Samuel Beckett (1906–1989).
Beckett on tavoittanut ilmiön jo kauan ennen termin keksimistä näytelmässään Leikin loppu (1956):
HAMM: Minä en ole koskaan ollut läsnä. (Tauko.) Clov!
CLOV: (kääntyen Hammiin päin, vimmoissaan): No mitä nyt?
HAMM: Minä en ole koskaan ollut läsnä.
CLOV: Sit sulla on ollut hyvä tuuri. (kääntyy taas ikkunaan päin.)
HAMM: Poissa, aina poissa. Kaikki on tapahtunut ilman minua. Minä en tiedä, mitä on tapahtunut. (Tauko.) Entä tiedätkös sinä sitten mitä on tapahtunut? (Tauko.) Clov!
Hamm-parka kärsii FOMOsta. Hän suree, ettei ole läsnä ja että kaikki tapahtuu hänen tietämättään – nämä ovat tyypillisiä fomoilijan oireita.
Beckett tuntuu Hammin kautta muistuttavan, ettei läsnäoleva ihminen käytä energiaansa haikailemalla muualle tai miettimällä, mitä jossain toisaalla tapahtuu.
Toisaalta Beckett ei väitä, etteikö ihminen voisi olla samaan aikaan läsnä ja haluta helvettiin ankeista oloistaan.
Varsinainen ongelma syntyy siitä, että ihmisiä tuppaa kiinnostamaan ulkopuolinen maailma ja muut ihmiset. Se on kirouksemme.
Nykyajassa läsnäolemisen vaikeus ilmenee vaikkapa sitoutumiskammoisuutena. Tunnen lukuisia seurustelevia miehiä, jotka haluavat pitää verkot vesillä Tinderissä. Jos löytyisikin "jotain parempaa".
Kyseisten miesten käyttäytymisessä tämä näkyy beckettmäisenä ei-läsnäolona – joko niin, että kumppani huomauttaa siitä tai että mies tajuaa elävänsä parisuhteessa jalka puoleksi oven ulkopuolella. Suurin osa näistä tapauksista tyytyy "vain" leikittelemään pettämisen tai vaihtamisen ajatuksella. Harva ryhtyy tekoihin.
FOMOn kääntöpuolena on läsnäolo-ongelma. Valitettava totuus on kuitenkin se, että jos ei haikaile muualle tai mitään suurempaa, on turha odottaa yllätyksiä.
Yllätysten puute liittyy suomalaisten ydinongelmaan. Suomen on pilannut lopullisesti totaalisen kunnianhimoton ja passiivinen "päivä kerrallaan" -tyyppinen ajattelutapa, jonka verbaalisia ilmentymiä ovat seuraavat lauseet:
Ollaan tyytyväisiä vähään. Ei siitä kuitenkaan tule mitään. Katsellaan nyt aluksi. Otetaan ihan rauhallisesti. Avaruudessa ihmisellä on kusiaisen valtuudet.
FOMO nimenomaan yritti saada meidät huutamaan, että vitut, emme todellakaan alistu tällaiseen petollisen omahyväiseen elämäntyyliin, jossa ei tapahdu mitään! Mars kohti aktiivista elämää ja toteuttamaan mahdottomia unelmia, maan päällä tai avaruudessa, olkoon siellä kusiaisen tai vaikka jonkun saatanan saniaisen oikeudet!
Mutta me missasimme sen – ja anttiholmat tekivät parhaansa saadakseen meidät rakastamaan tiskaamista tylsissä kodeissamme.
Tiskaamis- ja kotoilufanien onneksi FOMO on kuollut. Paikat ovat kiinni, ja arjen jännin seikkailu on kaupassa käyminen. Nyt voimme täysin rinnoin elää päivä kerrallaan ja tiskata.
Toivon sydämeni pohjasta, että koronan laannuttua FOMO herää henkiin. Tai oikeastaan odotan sitä, mitä teemme sillä henkiin heräämisen jälkeen.
Otetaan ensi kerralla FOMOsta ilo irti silläkin uhalla, että se vaikuttaa negatiivisesti läsnäoloomme!
Ja mitä sitten, vaikkei olisikaan aivan läsnä? Pidän ylipäänsä enemmän ihmisistä, joiden katse harhailee ja mieli on osittain jossain muualla. He ovat inhimillisiä.
Samuel Beckett -sitaatit ovat Aili Palménin suomennoksesta vuodelta 1966.
EDIT 3.4. klo 16:30 Otsikkoa muutettu.
