Hyppää pääsisältöön

Isoäidin järkyttävä kuolema lopetti kirjailija Kati Tervon onnellisen lapsuuden

– Olen hitaasti lämpenevää sorttia. Olen tehnyt asiat eri järjestyksessä kuin moni muu. Menin ensin työelämään ja sitten vasta opiskelemaan. Tulin äidiksi 44-vuotiaana ja kirjailijaksi 53-vuotiaana, sanoo kirjailija Kati Tervo. Tervo nauttii rauhallisesta arjestaan, johon kirjailijan työ tuo sopivasti luovuutta. Eläkepäivien aika ei ole 65-vuotiaana vielä lähelläkään.

Kati Tervon lapsuus oli toisaalta turvallinen, mutta toisaalta siihen liittyi myös hankalia tunteita. Hän syntyi Annikki ja Ensio Anttilan perheen kolmanneksi lapseksi vuonna 1954 Helsingissä. Perhe asui isoisän perustamassa Tehtaanpuiston yhteiskoulun rakennuksessa Eirassa. Talossa oli myös monella sukulaisella asunnot.

Tärkeä, vain omalle perheelle omistettu paikka oli Tervaspään mökki Tervalammella, Hyvinkään lähellä. Sieltä ovat peräisin Kati Tervon lämpimimmät lapsuusmuistot.

– Lähdimme mökille heti, kun isosisarusteni koulu loppui ja palasimme vasta syksyllä takaisin. Isä kävi mökiltä käsin töissä ja äiti oli kotiäiti. Se oli huoletonta, onnellista aikaa. Uskon, että hyvä luontosuhteeni sai alkunsa noista Tervaspään ajoista. Agronomiäitini opetti minulle kukat, linnut ja sienet. Äitini oli maalta kotoisin ja hän sai mökillä toteuttaa itseään. Oli mansikkamaata ja kasvimaata, Kati Tervo kertoo.

– Olin touhukas lapsi. Mökillä sai juosta vapaana pitkin pihaa ja polkuja. Saman vapauden tunteen halusin aikanaan antaa omalle lapselleni ja siksi hankimme oman mökin, kun Kalle-poikamme oli pieni.

Kuolemanpelko valtasi lapsen mielen

Kun Kati Tervo oli kahdeksanvuotias, hänen turvallinen ympäristönsä järkkyi. Isoisän koulu tarvitsi lisää tilaa, ja perhe muutti Espoon Suomenojalle. Siellä Kati koki olonsa pitkään ulkopuoliseksi.

Järkyttävin asia oli kuitenkin se, että isoäiti kuoli yllättäen auto-onnettomuudessa. Kuolemaa ei selitetty pienelle lapselle.

– Pelkäsin mennä kouluun, koska entä jos äiti olisi kuollut sillä välin. Takerruin äidin helmoihin. Koin voimakkaita ahdistustiloja. Ehkä niitä nykypäivänä kutsuttaisiin paniikkikohtauksiksi.

Turvalliset kesät tutussa Tervaspään mökissäkään eivät olleet enää rauhoittamassa Katin mieltä.

Mökistä luovuttiin, koska isä peri äitinsä huvilan Teiskosta Näsijärven rannalta. Vaikka siellä oli toki mukavaa ja serkuista seuraa, niin sellaista huoletonta ja onnellista oloa Kati ei enää Teiskon kesinä tuntenut kuin Tervaslammella.

Vanhemmat veivät Katin tutun lastenpsykiatrin pakeille ja hänelle määrättiin rauhoittavaa lääkettä. Pelot saatiin kuriin, mutta myöhemmin teini-iässä ne palasivat.

– Se on sellaista, että sydän hakkaa ja maailma häviää ympäriltä. Olen kokenut tällaisia kohtauksia aikuisenakin. Yhdistän ne stressiin ja pystyn hallitsemaan niitä rauhoittamalla
mieleni.

Kapinallisesta teinistä yliopisto-opiskelijaksi

Kati Tervon murrosikä oli vaikea. Suhde autoritääriseen isään oli usein repivä.

– Isä ei sietänyt minkäänlaista negatiivista mielialaa, koska hänen mielestään murjottamiselle ei ollut syytä, olihan selvitty sodasta.

Koulun historiantunnilla Katille selvisi, mitä toisessa maailmansodassa oli tapahtunut ja mitä natsi-Saksan SS-joukot olivat tehneet.

Isä oli ollut nuorena mukana suomalaisten vapaaehtoisten mukana Saksassa. Perhepiirissä ei koskaan puhuttu sodasta eikä Saksan natsiajasta.

Saksasta ja Dresdenistä kyllä kerrottiin, olihan isänäiti, Katin mummu sieltä kotoisin.

Koin, että Saksa oli paska maa. Että se ja Hitler olivat pilanneet myös minun elämäni.― Kati Tervo

Katin koulu alkoi mennä huonosti. Elämään alkoi tulla bileitä ja päihteitäkin.

– Varmaankin kuljin väärässä seurassa. Kokeilin kerran pilveäkin, mutta se ei sopinut lainkaan psyykelleni ja se jäi siihen yhteen kertaan.

Vanhemmat olivat huolissaan. He koulutettuina ihmisinä – isä oli historianmaisteri ja äiti agronomi – painottivat tyttärelleen opintojen tärkeyttä.

Kati ei kuitenkaan halunnut mennä lukioon. Hän haaveili kuvataiteilijan ammatista ja haki 17-vuotiaana keskikoulun jälkeen Vapaaseen taidekouluun.

Kun hän oli opiskellut siellä vuoden, isä laittoi kuvataiteilulle stopin. Hänen mielestään Katin oli aika mennä kunnon töihin.

– En oikein itsekään uskonut itseeni. Kukaan aikuinen ei kannustanut minua.

Ajattelin sitten dramaattisesti, että ”Suomi ei tarvitse keskinkertaisuuksia” ja lopetin taidekoulun.― Kati Tervo

Sitten pääsin Arabian tehtaalle töihin ja sieltä lähdin Mäntsälään keramiikkataitelijoiden työpajaan.

Mäntsälään lähtö oli Katille irtiotto kotoa.

– Käsieni iho ei kuitenkaan kestänyt käsityöläisen savista hommaa ja sain ihottumaa. Seuraavaksi löysinkin sitten itseni kirjastosta.

Pieni sivukirjasto Vartiokylässä Helsingissä tarvitsi kirjastoapulaista ja Kati pestattiin työhön. Pian hän saikin jo vakituisen työn Herttoniemen kirjastosta.

– Viihdyin hyvin. Pidin kirjoista ja luin paljon. Kirjastossa järjestettiin taidenäyttelyitä, ja esitimme kollegan kanssa nukketeatteria lapsille.

Kirjastossa esillä olevista opinto-oppaista Kati sitten hoksasi, että yliopistoon voisi päästä myös ei-ylioppilas. Niin hän haki ja pääsi suorittamaan yhteiskunnallista tutkintoa Tampereen yliopistoon vuonna 1975.

Kirjailija Kati Tervo nuorena yliopisto-opiskelijana istumassa käsi poskella portaalla.
Kirjailija Kati Tervo nuorena yliopisto-opiskelijana istumassa käsi poskella portaalla. Kuva: Kati Tervon kotialbumi Kuusi kuvaa,Kirjailija Kati Tervo

– Opiskeluaika oli minulle tavattoman tärkeää itsetunnon kannalta. Tajusin, että näilläkin aivoilla siellä pärjäsi vallan mainiosti.

Yliopisto-opintojen jälkeen Kati Tervo teki monenlaisia kirjastonhoitajan ja informaatikon töitä muun muassa Elokuva-arkistossa, Töölön kirjastossa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjastossa.

Suhde isään parani vuosien mittaan. Kerran isä totesi hiljaa Katille, että hän ei sodassa tappanut ketään.

– Uskoin häntä. Aloin ymmärtää, että isän rooli maailmanhistoriassa oli aika pieni. Ymmärsin myös, että isä oli lapsena ja koululaisena usein Saksassa vieraillessaan
altistunut natsipropagandalle. Ja kun hänen isänsä oli jääkäri, niin se varmasti myös vaikutti siihen, että hän nuoruudessaan tuli liittyneeksi vapaaehtoiseksi SS-pataljoonaan.

Toimittajien risteilyltä löytyi puoliso

Vuosi 1988 oli Kati Tervolle käänteentekevä vuosi. Silloin hän tapasi tulevan puolisonsa Jari Tervon ravintola Kosmoksessa.

Jari Tervo oli tuolloin vielä Ilta-Sanomien toimittaja.

Jarin kaveri toimittaja Hannes Markkula ehdotti ravintolassa, että mitäpä jos Kati ja Jari lähtisivät mukaan tulevalle toimittajien ja poliisien yhteiselle risteilylle. He lähtivät ja sillä
tiellä ovat yhä.

Kun pariskunta sai lapsen, nyt 20-vuotiaan Kallen, Kati päätti jäädä kotiin. Kallen tulo maailmaan ei ollut itsestäänselvyys, ja Kati halusi nauttia jokaisesta päivästä lapsen kanssa.

Vähitellen Kati Tervossa alkoi kyteä halu kirjoittaa. Oli hän toki runoja kirjoittanut 10-vuotiaasta lähtien ja aikuisena julkaissut kirjallisuuskritiikkejä ja kolumneja, mutta nyt mielessä muhi kirjan kirjoittaminen.

Kun Kati Tervon äiti menehtyi melanoomaan vuonna 2002 sairastettuaan yksitoista vuotta, Kati tunsi jotain vapautuvan itsessään. Hän koki, että sisäiset pidäkkeet kirjoittamiselle poistuivat.

Esikoisteos, Kesäpäiväkirja, jonka Kati Tervo kirjoitti elämästään ja lapsuudenperheestään, ilmestyi vuonna 2008.

Oli huikea hetki saada ensimmäinen kirja käsiinsä.― Kati Tervo

Sittemmin Kati Tervolta on ilmestynyt viisi muutakin teosta. Parhaillaan hän kirjoittaa nuoruusaiheista romaania.

Taiteilija Kati Tervosta siis loppujen lopuksi tuli, vaikkakaan ei sen alan taiteilija, mistä hän nuorena haaveili.

Suhde Saksaan oli selvitettävä

Vuosikymmeniä Saksa merkitsi Kati Tervolle ahdistavaa möykkyä, jota hän ei halunnut ajatella.

– Koin, että Saksa oli paska maa. Että se ja Hitler olivat pilanneet myös minun elämäni. Euroopan karttaakin katsellessani hyppäsin Saksan yli. Matkustin kyllä muualla Euroopassa, mutta en koskaan Saksassa, kertoo Kati.

Valmistellessaan Sukupuu-romaaniaan hän kuitenkin tiesi, että suhde Saksaan oli selvitettävä. Sukupuu kertoo suomalais-saksalaisen suvun tarinan, ei tosin Katin oman suvun tarinaa.

Kirjailija Kati Tervo katsoo hyväntuulisena kameraan taustallaan puu ja kivitalo.
Kirjailija Kati Tervo katsoo hyväntuulisena kameraan taustallaan puu ja kivitalo. Kuva: Kati Tervon kotialbumi Kuusi kuvaa,Kirjailija Kati Tervo

Kati matkusti kahdesti Dresdeniin, missä hän tiesi isän puoleista sukua asuneen. Nuo reissut muuttivat hänen suhteensa isoäidin synnyinmaahan.

– Kaupunki oli vehmas ja täynnä elämää. Olin nähnyt paikan ”suljettuna” ja se olikin kaunis ja elävä ja ihmiset asuivat siellä kuin missä tahansa. Se ei ollut vain synkkää menneisyyttä, vaan kaupunki oli täynnä kulttuuria, musiikkia ja taidetta. Se oli vapauttavaa.

Tavallinen arki on parasta

Kati Tervon elämä on esimerkki siitä, että jos yksi vaihe elämässä menee huonommin, se ei vielä ennusta ja määrää loppuelämää.

Nyt hän nauttii seesteisestä arjesta yhdessä puolisonsa kanssa. Molemmat työskentelevät kotona. Yhdessä syödään lounasta ja iltaisin katsellaan televisiota ja jutellaan.

Se kuudes kuva onkin sellainen, mikä kuvastaa Kati Tervon rakkautta tavallista arkea kohtaan. Tosin arjessa on silloin tällöin niitä juhlahetkiä.

– Kuudes kuva voisi olla sellainen, että Kalle on ottanut sen minusta ja Jarista. Me istumme keittiössä, Jarin sylissä on koira. Pöydällä on tuoksuva, kotimaisista omenoista tehty lämmin piirakka. Me Jarin kanssa katsomme kameraan, koira katsoo omenapiirakkaa. Ja pöydällä on myös juuri ilmestynyt uusi kirjani, jonka kunniaksi olen piirakan leiponut.

teksti: Sari Valto