Hyppää pääsisältöön

Yltäkylläisyytemme on harha – Todellista luksusta ei voi ostaa kaupasta

Toimittaja Riikka Kaihovaara kastelukuopan reunalla.
Ohjaaja Riikka Kaihovaara kuopan reunalla. Toimittaja Riikka Kaihovaara kastelukuopan reunalla. Riikka Kaihovaara

Aineellisen elintason lasku ei ole pelkkää kärsimystä, pohtii Riikka Kaihovaara. Hänen ohjaamansa dokumenttisarja Omavaraiset kertoo ihmisistä, jotka ovat luopuneet moderneista mukavuuksista täysin vapaaehtoisesti. Entä jos vähemmän onkin enemmän?

Elämäntapamme ei voi jatkua nykyisenkaltaisena. Aineellista elintasoa on pakko pudottaa. Se lienee selvää. Maapallo ei kestä kulutustamme, luonnonvarat eivät riitä.

Koronaepidemia on antanut esimakua siitä, miten aiemmin itsestäänselvinä pidetyt huvit ja kulutustavarat voivat loppua. Jo ennen koronaa julkinen keskustelu on vellonut ympäristöahdistuksen ja luopumisen tuskan ympärillä. Taustalla kummittelee pelko, että juuri kun olemme saaneet elämämme helpoksi ja mukavaksi, joudumme sen hylkäämään.

Materiaalisesta elintasosta halutaan pitää kiinni viimeiseen asti. ”Se on rumaa ja ikävää elämää, se on paljon karumpaa kuin me pystytään kuvittelemaan”, luonnehtii Elinkeinoelämän valtuuskunnan entinen johtaja Matti Apunen elintason laskua.

Jussi Mattila vetää kärryjä marraskuisessa maisemassa.
Jussi Mattila vetää muuttokuormaa. Jussi Mattila vetää kärryjä marraskuisessa maisemassa. kärryt,jussi mattila

Kaikki eivät koe asiaa näin. Ohjaamani ja käsikirjoittamani dokumenttisarja Omavaraiset kertoo ihmisistä, jotka pyrkivät kuluttamaan mahdollisimman vähän ja tekemään mahdollisimman paljon itse. Yllättäen omavaraisuuteen pyrkivät eivät puhu niukkuudesta. He eivät puhu kurjuudesta ja kärsimyksestä, vaan vapaudesta ja riippumattomuudesta.

Kauppojen valikoima ei tyydytä

Kyllä, omavaraisuuteen pyrkiminen on raskasta. Se on työlästä ja hankalaa. Omavaraisuus säästää luonnonvaroja, ei niinkään ihmistä. Mutta se on myös vapaata, itsenäistä ja monipuolista.

”Olen elänyt sellaisen elämänvaiheen, että elämä oli kovin helppoa, ja mä ahdistuin. Täytyy olla tekemistä. Musta on mukava ihan arkielämässä pystyä haastamaan itsensä älyllisesti siitä, miten asiat voidaan ratkaista”, kuvailee Erja Sirén, yksi sarjan päähenkilöistä.

Toinen päähenkilöistä, Rainer Rajakallio, asuu Jämijärvellä ilman verkkosähköä, juoksevaa vettä ja viemäriä. Autoa hänellä ei ole. Lähimpään ruokakauppaan ja kirjastoon on kymmenen kilometriä, jonka Rainer kulkee pyörällä kesät talvet.

Rainer Rajakallio istuu tuolilla kaatuneen koivun edessä.
Rainer Rajakallio pihamaallaan. Rainer Rajakallio istuu tuolilla kaatuneen koivun edessä. koivu,rainer rajakallio

”En mä koe luopuvani mistään, tää riittää mulle”, Rajakallio vakuuttaa. ”En kaipaa teattereita, vaikka teatteritaiteesta pidänkin. Kirjoja saan, posti kulkee, netistä voi hankkia tietoa, musaa ja elokuvia. Viinaa en juo, tupakkia en polta, mitä multa puuttuu? Suoraan sanoen en oikein ymmärrä. Haluaisin, että ihmiset sanoisivat, mitä multa puuttuu, että mä tajuaisin.”

Meidät on saatu uskomaan, että elämme uskomattoman yltäkylläisyyden keskellä. Mutta se on harha. Kauppojen valikoima on laajentunut, mutta laatu heikentynyt. Ruoka on usein mautonta ja huonolaatuista, halvat vaatteet hajoavat tai nuhjaantuvat, talot homehtuvat. Elintasomme ei ehkä sittenkään ole niin korkea kuin kuvittelemme.

Erja Sirén karstaa villaa rukin vieressä.
Erja Sirén karstaa villaa. Erja Sirén karstaa villaa rukin vieressä. Karstaus,rukki,kehruu,Erja Sirén

Luksusta on puuhella ja kantovesi

Yksi omavaraissarjan päähenkilöistä, kolmekymppinen Milka Keihäs pohtii, miten maailma on muuttunut parin sukupolven aikana.

”Meidän isovanhempamme ovat käyneet läpi sodanjälkeisen yltäkylläistymisen ja sen, että mennään johonkin työpaikkaan ja saadaan palkkaa ja sillä voi sitten luoda mieleisensä elämän. Se on siihen aikaan ollut parasta, mitä kuvitella.

Nyt tuntuu, että parasta, mitä voi kuvitella on se, että on puhdasta juomavettä ja puhdasta ilmaa, mitä hengittää ja siemeniä, mistä voi kasvattaa ruokaa.
On parasta ylläpitää ja kehittää semmoisia taitoja ja olemisen tapoja, mitkä tuntuvat arvokkailta nyt ja etenkin tulevaisuudessa.”

Vanhemmille sukupolville aineellisen elintason vapaaehtoinen pudottaminen voi olla kauhistus. Vielä 1950-luvulla suomalaisilla pientiloilla elettiin pitkälti omavaraistaloudessa. Ruoka, suoja, lämpö, vaatteet ja tarvekalut tehtiin pääasiassa omin käsin. Modernien mukavuuksien tulo on ollut monelle suuri helpotus.

"Ihmisillä on kuva, että kun aikaisemmin on oltu omavaraisia ja tehty töitä maan kanssa, elämä on ollut täyttä kurjuutta. Ja että nyt, kun tilanteesta on päästy eroon eikä tarvitse tehdä töitä, kaikki on loistavasti", analysoi Jussi Mattila, Keihään elämänkumppani.

Milka ja Jussi letittävät valkosipuleita pihalla.
Milka ja Jussi letittävät valkosipuleita. Milka ja Jussi letittävät valkosipuleita pihalla. valkosipuli,jussi mattila

Mattila käyttää sanaa ”yltäkylläisyys” kuvaamaan pariskunnan omaa elämäntapaa sähköttömässä ja vedettömässä hirsitalossa. Keväällä ja kesällä päivät täyttyvät luonnonantimien keräilystä ja puutarhanhoidosta. ”Luontoäiti ei keneltäkään mitään pyydä, ei mitään veloita, mutta antaa yltäkylläisesti kaiken, mistä meidän elämämme rakentuu.”

2000-luvun omavaraistelijoille puuhella ja kantovesi ovat luksusta, polku yksinkertaisempaan ja hitaampaan elämään.

Tarvitsemme aikaa ja tilaa

Omavaraiset-sarja piirtää kuvaa elämäntavasta, joka lähivuosikymmeninä kutsuu yhä useampaa meistä. Eikä sen tarvitse olla vain kurjuutta ja kärsimystä. Sarja esittää kysymyksen: entä jos vähemmän onkin enemmän? Voisiko onnellisuuden ja hyvän elämän salaisuus olla pikemminkin luopuminen kuin haaliminen?

Kenties koko ajatus luopumisesta pitäisi määritellä uudelleen. Luopuminen luo tilaa uudelle. Kun luopuu sähköstä, saa tilalle rauhan ja hiljaisuuden. Kun luopuu turhista vaatteista, saa puhtaan omatunnon. Kun luopuu omaisuuden haalimisesta, saa aikaa.

Omin käsin tekeminen antaa sen, mikä monelta nykyään puuttuu: tunteen elämän tarkoituksellisuudesta ja merkityksellisyydestä.

Voi olla, että maailma on koronan jäljiltä toisenlainen. Voi olla, ettei ole. Kriisi pakottaa joka tapauksessa tarkastelemaan uudelleen koko yhteiskuntaa ja omia elämänvalintojamme. Nyt jos koskaan on hyvä hetki miettiä, mitkä ovat meidän perustarpeemme ja miten ne voitaisiin tyydyttää kestävällä tavalla. Pitää uskaltaa nähdä ja valita se, mikä on tärkeää.

Tunnistan myös itsessäni kaipuun yksinkertaisuuteen. Olen aina ollut kiinnostunut niin monesta asiasta, että elämäni on koko ajan hirveän täynnä kaikkea: kalenteri on täynnä, kaapit on täynnä, pää on täynnä. Nyt korona on tyhjentänyt kalenterin, mutta toisaalta korostanut sitä, mikä on olennaista ja välttämätöntä. Ehkä on aika keskittyä vähän vähempään, luopua joistain unelmista ja panostaa vahvemmin toisiin, raivata tilaa elämälle.

Toimittaja Riikka Kaihovaara pitää nokkoskuitua viiksinä.
Ohjaaja Riikka Kaihovaara ja nippu nokkoskuitua. Toimittaja Riikka Kaihovaara pitää nokkoskuitua viiksinä. Riikka Kaihovaara