Hyppää pääsisältöön

Hohti & Holmström romantiikan karheassa ytimessä

Pianisti Emil Holmströmin ja hänen vanhan Bösendorfer-flyygelinsä ympärille on Suomessa kehittynyt muusikkoryhmä, joka on kiihkeän innostunut romanttisesta perusohjelmistosta, mutta haluaa soittaa sitä omalla tavallaan, periodisoittimilla. Tämän liikehdinnän tuloksia on esitellyt Alba-yhtiö, jonka uudella levyllä Holmström yhdessä Markus Hohdin kanssa soittaa Brahmsin kaksi sellosonaattia. Romantiikan ydin löytyy, ja ilahduttavasta paikasta.

Hohti & Holmström: Brahms
Hohti & Holmström: Brahms Uudet levyt

Holmströmin Bösendorfer on restauroitu hienoon kuntoon. Sen läpikuultava, sievästi kilkattava mutta iskevä ja rekistereiltään tasainen sointi antaa kamarimusiikkikumppaneille enemmän tilaa kuin laajakirjoisesti pauhaava Steinway, mikä tekee romanttisen tulkintakaanonin kliseisen suurieleisyyden tarpeettomaksi. Samaan suuntaan soittoa ohjaavat Markus Hohdin sellon suolikielet, joiden karheanherkkä ääni ja äkäinen atakki ovat omiaan dynaamiseen, vaihtelevaan tulkintaan.

Levyesittelystä Hohti ja Holmström perustelevat periodisoitinten käyttöä niin kuin sitä aina perustellaan. Tavoitteena on etsiä aikojen saatossa kerääntyneiden tulkintakerrosten alta musiikin ydin. Tässä retoriikassa on ongelmansa, mutta Hohti ja Holmström löytävät sen alta kauniin, viiltävän ja omaperäisen tavan soittaa Brahmsia.

Sellosonaattien tulkinta on vuorollaan hauras, karhea, leikkaava ja rakeinen, ja vastaa sellaisena omaa mielikuvaani romantiikan ytimestä - kolea sumu, tyyni lampi ja karut rauniot ovat enemmän romantiikkaa kuin pehmeät lakanat ja keskuslämmitys. Hohdin ja Holmströmin Brahms on kuin näkisi paksun öljyvärimaalaukseen uudestaan, tehtynä selvillä ääriviivoilla ja pehmeästi liukuvina akvarelliväreinä.

Kliseeksi mainittu "Brahmsin lämmin sointi" on sekin soitossa läsnä, mutta lämpö syntyy herkästä viipyilystä, ei täydellä vibratolla kuorrutetusta fortissimosta. Esimerkiksi ykkössonatin avausosan seesteinen välike kuuden minuutin kohdalla herkuttelee hiljaisuudella ja suorilla äänillä todella viiltävästi. Saman osan lopussa suttuiset sellopariäänet ja tumma pianotekstuuri saavat selityksensä, kun niitä seuraa valonhohtoinen loppukelluttelu. Tällainen Brahmsiin ja romantiikkaan kuuluva valon ja varjon vaihtelu tuntuu Hohtin ja Holmströmin soitossa tavallista selvemmältä. Rytmisesti levy on vähemmän radikaali kuin soinnin ja fraseerauksen suhteen, mutta arvostan sitä, että Hohti ja Holmström annostelevat rubatoa runsaalla kädellä vain hitaisiin, ajan pysäyttäviin kohtiin - nopeammassa menossa soitto on elastista mutta määrätietoista.

Toki periodisoittimissa on haasteensa. Soitto ilman vibratoa, suolikielet ja sello ovat intonaation kannalta vaativa yhdistelmä, mutta varsin nopeasti lievä huojunta alkaa tuntua luonnolliselta. Samoin Bösendorferin napakkaan kilkutukseenkin tottuu niin nopeasti, että pakko se on uskoa - levy myötäilee musiikkia, vaikka asettuu osittain tulkintakaanonia vastaan.

Holmström kavereineen on palauttanut uskoni romantiikan perusohjelmistoon, mikä on hienoa. Mutta mitä pitää ajatella siitä, että perusohjelmiston uudelleenjärjestely hyväksi havaitulla menetelmällä on merkittävintä, mitä tämän hetken suomalaiset instrumentalistit tekevät? Luultavasti siitä ei pidä ajatella mitään, parempi kuunnella intohimolla tehtyä musiikkia.

Johannes Brahms: Sonaatit sellolle ja pianolle nro 1 e-molli ja 2 F-duuri. - Markus Hohti, sello, ja Emil Holmström, piano. (Alba, ABCD 452)

Kuuntele Uudet levyt 7.4.2020, toimittajana Kare Eskola.

  • Särötöntä kuorokimmellystä, Latviasta tottakai

    Levyarvostelu

    Syksy on tullut äkkiä, ja sen mukana kuvitelma siitä, että joskus on hetki rauhallista aikaa, ja voi tuijotella sadetta ikkunasta, ajatella sekä melankolisia että syvällisiä asioita, ja kenties avata punaviinipullon. Tällaisten tilanteiden ääniraidaksi Ondine-yhtiö ja Latvian radiokuoro ovat julkaisseet levyllisen mystistä kuorominimalismia, jonka on säveltänyt espanjalainen Ramon Humet.

  • Heinz-Juhani Hofmannia suoneen pistettynä

    Levyarvostelu

    Kokemukseni perusteella voin annan sisältövaroituksen säveltäjä Heinz-Juhani Hofmannin ja sopraano-sellisti Piia Komsin uutuuslevystä: Sitä ei kannata kuunnella ennen nukkumaan käymistä. Sellon urahtelu ja sopraanon järkyttävät linjat kaiuttavat hyytävän suoria runotekstejä niin, että levy jää kalvamaan mieltä ja vie unen. Tämä ei tarkoita, että levy "Soita. Kirjoita joskus." olisi huono - päinvastoin. Piia Komsin tehokas, tarkka ilmaisu vankistaa Hofmannin mainetta modernistina, jonka äärimmäisyys tavoittaa kenet tahansa, joka uskaltaa kuunnella.

  • Kitaristi Osmo Palmu löytää henkilökohtaisen yhteyden Karjalasta Espanjaan

    Levyarvostelu

    Suomessa riittää klassisen kitaran osaajia ja heillä levyideoita, mutta kitaristiemme keskipolvea edustavan Osmo Palmun uutuuslevyn idea on mitä oudoin: Palmu yhdistää kitaran espanjalaisen ydinperinteen suomalaisen ja karjalaisen kansanmusiikin ikivihreisiin. Ennakkoluuloisesti ajattelin, että näin etäisten musiikkien pienin yhteinen nimittäjä ei voi kantaa, mutta olin väärässä. Espanja ja Karjala yhdistyvät Palmun persoonallisessa musiikkikokemuksessa sekä hän sovituksissaan, jotka tekevät kunniaa kitaran moninaiselle historialle.

  • Jousikvartettoja Itämerelle

    Levyarvostelu

    Toinen Suomen parhaista jousikvarteteista, Kamus-kvartetti, on omistanut kesällä julkaistun uutuuslevynsä Itämerelle. Levyn tuotoista osa menee Baltic Sea Action Groupille, vaikka nykyisessä musiikkitodellisuudessa näkyvyys kenties tukee hyvää asiaa merkittävämmin kuin raha. Kamusin valitsema ohjelmisto ei suoraan kimmellä saaristomerenä tai löyhkää levälauttana, mutta skandinaavisen kansallisromantiikan ja pehmeän jousimodernismin yhdistelmä keinuttaa kauniisti.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua