Kun Euroviisut järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1956, kilpailun järjestäjät tuskin uskoivat tapahtuman kasvavan jättimäiseksi kansainväliseksi musiikkijuhlaksi. Sukelsimme syvälle Euroviisujen historiaan ja selvitimme, minkälaiset asiat ovat viisuvuosikymmenten varrella muuttuneet.
Euroviisut syntyivät tarpeesta yhtenäistää toisen maailmansodan pirstaloimaa Eurooppaa.
Ensimmäisissä viisuissa mukana oli tosin vain seitsemän maata, joten ihan koko Euroopan lähentämisestä ei vielä voida sanoa olleen kyse. Sveitsin Luganossa järjestettyihin kisoihin osallistuivat Alankomaat, Sveitsi, Belgia, Saksa, Ranska, Luxemburg ja Italia.
Suomi osallistui Euroviisuihin ensimmäistä kertaa vuonna 1961, jolloin Laila Kinnunen edusti meitä kappaleella Valoa ikkunassa. Silloin osallistujamaita oli mukana 16, ja Suomi sijoittui kymmenenneksi.
Nykyisin viisuihin voi EBU:n eli Euroopan yleisradioyhtiön sääntöjen mukaan osallistua kerralla korkeintaan 44 EBU:n jäsenmaata, joista osa on Euroopan ulkopuolisia liitännäisjäseniä. Esimerkiksi Israel, Armenia, Marokko ja Australia saavat osallistua, vaikka eivät Eurooppaan kuulukaan.
Vuosien saatossa Euroviisujen osallistujamäärä on siis kasvanut huomattavasti, mutta millä muilla tavoin viisut ovat yli kuudessa vuosikymmenessä muuttuneet?
Waterloosta alkoi englannin kielen valtakausi
Alkuvaiheessa kaikille maille oli itsestään selvää, että Euroviisuissa edustetaan jollakin maan virallisista kielistä. Aivan ensimmäisten viisujen trendikieli oli ranska.
Ruotsi kuitenkin sekoitti tätä systeemiä vuonna 1965, kun se lähetti kisaamaan englanninkielisen kappaleen Absent Friend. EBU asetti tämän myötä hyvin tiukat säännöt sille, että jokaisen maan kappaleen piti olla omalla kielellä.
Kappaleiden tekijät ymmärsivät kuitenkin nopeasti, että viisuissa pärjää varmemmin sellaisilla biiseillä, joiden sisällön myös tuomaristo pystyy ymmärtämään. Niinpä viisuihin alettiin lähettää sellaisia biisejä kuin Espanjan La, la, la vuodelta 1968 tai Ison-Britannian Boom Bang-A-Bang vuodelta 1969. Yksinkertaiset kertosäkeet toimivat, sillä molemmat maat voittivat.
Kenties näiden hyvin “universaalien” kappaleiden myötä järjestäjät ymmärsivät, että kappaleiden kielisääntöä kannattaa höllentää, jotta kilpailuun saataisiin kappaleita, jotka tarkoittaisivat edes jotakin.
Vuonna 1973 vieraan kielen käyttäminen biiseissä sallittiin. Seuraavana vuonna Ruotsi nappasikin voiton ABBAn englanninkielisellä Waterloolla.
Kielisääntöä tiukennettiin vielä uudestaan neljä vuotta myöhemmin, mutta vuodesta 1999 lähtien kappaleet on saanut esittää haluamallaan kielellä.
Yleisesti ottaen se on tarkoittanut englannin ylivaltaa, mutta edelleen viisuissa kuullaan joka vuosi kappaleita, jotka on tehty jollakin edustusmaan virallisista kielistä.
Hyvästi orkesteri, tervetuloa taustanauha
Euroviisut olivat alkujaan hyvin asiallinen tapahtuma. Artistit nousivat lavalle siisteissä puvuissa, lauloivat ja sitten poistuivat. Riehakkaat show’t – tai edes tanssiminen – olivat vielä edessäpäin.
Asuihin alettiin kiinnittää enemmän huomiota 60-luvun loppupuolella kun tv-lähetykset vaihtuivat värilliseksi, ja 70-luvulla viisut alkoivat hiljalleen muistuttaa ennemmin bileitä kuin virallista illallistilaisuutta.
Euroviisuissa liveorkesterin rooli oli hyvin iso 70-luvulle saakka. Kilpailijamaiden piti käyttää järjestäjämaan paikallista orkesteria biisinsä säestäjänä.
Jokainen maa toi viisuihin mukanaan artistin ja kapellimestarin, jotka harjoittelivat kilpailukappaleen esittämistä yhdessä orkesterin kanssa.
Vuosien mittaan musiikkityylit muuttuivat ja popmusiikista tuli osa myös Euroviisuja. Popmusiikki ei soveltunut aina mutkattomasti orkesterin soitettavaksi.
Vuodesta 1973 lähtien EBU hyväksyi etukäteen nauhoitetun musiikin käytön.
Sen myötä orkesterin rooli pieneni vuosi vuodelta, mutta lopulta orkesterista ja livemusiikin käytöstä luovuttiin aika yllättäen.
Vuoden 1998 kisojen jälkeen EBU ilmoitti, että tulevaisuudessa viisuisäntä saa päättää, pidetäänkö orkesteri mukana. Seuraavana vuonna Israel ilmoitti, että se leikkaa viisubudjettiaan jättämällä orkesterin pois.
Uudelle vuosituhannelle saavuttaessa aika oli siis ajanut liveorkesterin ohi, eikä sitä ole sittemmin viisuissa nähty.
Toisinaan euroviisuedustajat tuovat edelleen esiintymislavalle myös bändin soittimineen, mutta silloinkin säestys tulee nauhalta. Kaiken ihmisäänen sen sijaan on tultava suorana, ja säännön rikkominen johtaa pistemenetyksiin.
Niin kävi esimerkiksi Kroatian vuoden 1999 edustuskappaleen Marija Magdalenan kohdalla, kun siinä kuultavat mieskuoroa muistuttavat osuudet tulivat nauhalta. Se maksoi maalle kolmanneksen pisteistään.
Valta kansalle – tai ainakin puolet siitä
Euroviisujen voittajan valinta oli pitkälle 90-luvulle asti osallistujamaiden virallisten raatien käsissä. Aivan ensimmäisissä viisuissa vuonna 1956 jokainen osallistujamaa määritteli oman kahden hengen raatinsa, joka antoi kaksi pistettä suosikkikappaleelleen.
Sen jälkeen sekä raatilaisten että jaettavien pisteiden määrä vaihtelivat lähes joka vuosi.
Vuonna 1969 viisujen voitto jakaantui Alankomaiden, Espanjan, Ranskan ja Ison-Britannian kesken. Tasapeliratkaisu aiheutti närää osallistujamaiden kesken, ja Pohjoismaat yhdessä Itävallan ja Portugalin kanssa boikotoivat Amsterdamissa järjestettyjä viisuja.
Tasapeliskandaalin jälkeen kilpailun sääntöjä muutettiin niin, ettei tasapeli ollut enää mahdollinen. Vuodesta 1970 lähtien tasapelitilanteessa ykkössijan jakavat edustajat esittäisivät kappaleensa uudelleen, ja eri maiden raadit (tasapeliin päätyneitä maita lukuunottamatta) äänestäisivät voittajasta.
Sääntö oli voimassa vuoteen 1989 asti, jolloin tasatilanteessa voittaja alettiin valita sen perusteella, mikä maa sai eniten isoja pisteitä. Nykyään tasapelitilanteessa voittaja on se, joka on saanut eniten yleisöääniä.
Vielä tänäkin päivänä käytössä oleva Douze points -pistejärjestelmä otettiin käyttöön vuonna 1975. Siinä parhaalle kappaleelle annetaan 12 pistettä, seuraavalle 10, minkä jälkeen loput pisteet annetaan kahdeksasta alaspäin. Pisteytystavan on kehittänyt Suomen entinen viisukommentaattori Heikki Seppälä.
Vuonna 1997 yleisö pääsi ensimmäistä kertaa vaikuttamaan Euroviisujen voittajaan. Tuolloin 20 maan pisteet päätti raati ja viiden maan pisteet puhelimitse äänestänyt yleisö.
Tämän jälkeen viisuissa on pyritty löytämään kultainen keskitie ammattilaisraadin ja yleisön äänien arvolle. Vuosina 1998 – 2000 pisteet päättivät vain yleisö puhelinäänineen, sen jälkeen maat taas saivat itse päättää kahtena vuonna, halusivatko antaa äänivallan kokonaan kansalle vai puoliksi kansalle ja tuomaristolle. Vuodesta 2003 vuoteen 2008 käytössä oli pelkkä puhelinäänestys.
Vuonna 2009 vakiintui tapa yhdistää sekä raadin että yleisön äänet. Nykyisin raati ja yleisö (puhelin-, tekstiviesti- ja mobiilisovellusäänin) molemmat antavat parhaalle kymmenelle kappaleelle pisteitä Douze points -järjestelmän mukaisesti.
Nykyinen pisteidenantosysteemi on kaksinkertaistanut jaossa olevat pisteet, ja viime vuosikymmenellä piste-ennätykset rikkoontuivatkin useampaan kertaan. Ennätyksen tämänhetkinen haltija on vuoden 2017 voittaja, Portugalin Salvador Sobral 758 pisteellä.
Siirtymistä pelkistä tuomariäänistä yleisö- ja tuomariäänten yhdistelmään on pidetty yleisesti hyvänä ratkaisuna, sillä pelkkien raatien pisteissä on usein ollut havaittavissa naapurimaiden välistä suosimista, niin sanottua blokkiäänestämistä. Toisaalta myös yleisölle äänen antamisessa on ollut ongelmansa, koska se on mahdollistanut huijausyritykset.
Vuoden 2013 Malmön viisuissa tapahtuneen huijausyrityksen jälkeen EBU linjasi, että huijausyrityksestä saa kolmen vuoden kilpailukiellon.
Mitä isompi, sen parempi!
Kirjaimellisesti näkyvin muutos viisuissa on se, miten itse tapahtuma on kasvanut vuosien saatossa.
Alkuvuosina show’n visuaalisuus ei ollut niin suuressa roolissa, koska kilpailua seurattiin pääasiassa radion kautta. 70-luvulla yhä useampi alkoi katsoa viisuja televisiosta.
Euroviisut järjestettiin usean vuosikymmenen ajan teattereissa, konserttisaleissa tai kongressikeskuksissa. Vuonna 1985 Euroviisut järjestettiin 30. kertaa, ja Göteborgin kisat olivat suuremmat kuin koskaan ennen. Scandinavium-hallissa oli tilaa jopa 12000 katsojalle, vaikka paikalle kutsuttiinkin vain 8000 ihmistä.
Euroviisut kasvoivat joka vuosikymmenellä sekä teknisesti että visuaalisesti. Myös viisujen tapahtumapaikat kasvoivat, ja erityisen voimakasta kehitys oli 2000-luvun vaihteessa.
The Guardianissa julkaistun mielipidetekstin mukaan "homma karkasi käsistä" siinä vaiheessa, kun Tanska järjesti viisut Kööpenhaminassa vuonna 2001. Tanska nimittäin järjesti Euroviisut stadionilla, jonne mahtui ennätykselliset 39 000 ihmistä.
Mitä isompi ja suositumpi tapahtuma Euroviisuista on tullut, sitä vahvempi rooli sillä on eurooppalaiset yhteen tuovana voimana. Yhteisöllisyyden juhlan ohella viisuista on toisaalta tullut myös omanlaisensa “kellon koon vertailukilpailu”. Mitä isompi, sen parempi!
Tanskalaiset jatkoivat tuhlailulinjalla seuraavissakin viisuissaan, sillä vuonna 2014 he käyttivät rahaa kisoihin lähes 45 miljoonaa euroa. Vuoden 2014 Kööpenhaminan viisut ovatkin tähän mennessä viisuhistorian toiseksi kalleimmat.
Toistaiseksi kalleimmat puolestaan ovat Azerbaidžanin vuoden 2012 Euroviisut. Niihin upposi huikeat 60 miljoonaa euroa, minkä lisäksi Euroviisuja varten rakennettiin myös kokonaan uusi areena. Sen hintalapuksi tuli 100 miljoonaa euroa.
Viisujen järjestäminen ei ole halpaa, vaikka ei Tanskan ja Azerbaidžanin tuhlailevissa jalanjäljissä seuraisikaan. Maiden rahaongelmat voivat vaikuttaa myös niiden osallistumismahdollisuuksiin, ja 2000-luvun aikana esimerkiksi Portugali, Serbia ja Kroatia ovat jättäytyneet väliaikaisesti pois viisuista säästösyistä.
Eivät Euroviisut olleet edulliset järjestää “vanhoina hyvinä aikoinakaan”. Esimerkiksi vuoden 1975 viisut isännöinyt Ruotsi jättäytyi pois seuraavan vuoden kisoista, koska maalla ei olisi ollut varaa mahdollisena voittajana järjestää kisoja niin pian uudestaan. Lisäksi länsinaapurimme halusi kritisoida viisujen kaupallistumista.
Euroviisut ovat kasvaneet pienimuotoisesta konsertista megatapahtumaksi, jonka järjestäminen aiheuttaa varmasti ihan erilaisia paineita kuin aiempina vuosikymmeninä. Suuria summia uppoaa nykyisin esimerkiksi lavarakennelmiin, valoihin sekä erikoistehosteisiin, koko viisukaupunkiin tehtävistä erikoisjärjestelyistä puhumattakaan.
Tämän vuoden peruttujen Euroviisujen järjestäjä Alankomaiden kisabudjetiksi arvioitiin 26,5 miljoonaa euroa. Vaikka kyse ei ole ennätyslukemista, myös Hollannin yleisradion piti käydä keskusteluja maan hallituksen kanssa siitä, mistä rahat kisojen järjestämiseen saadaan.
Nyt jää odotettavaksi ensi vuoteen, millainen show Rotterdamissa nähdään, mikäli kisat suunnitelmien ja toiveiden mukaisesti tulppaanien ja tuulimyllyjen maassa 2021 järjestetään.
Voit keskustella muutoksista ja kertoa artikkelin kommenteissa, millä muilla tavoin Euroviisut ovat vuosien varrella muuttuneet! Kommentointi vaatii Yle Tunnuksen.
