Hyppää pääsisältöön

Ikonit ovat rukouksen ja pyhityksen välikappaleita

Ikoni kuuluu kiinteästi ortodoksiseen kristillisyyteen, jossa se on liturginen käyttöesine. Perimätiedon mukaan ensimmäiset ikonit ovat syntyneet jo varhaiskristillisellä ajalla. Niiden asema kristikunnassa on kuitenkin vaihdellut historian aikana, esimerkiksi Bysantissa, jossa erityinen kuvakielto eli ikonoklasmi johti paitsi ikonien tuhoon lopulta myös verenvuodatukseen. Kirkkotaiteena ikonit ovat yhtäältä sidoksissa uskonnolliseen käyttötarkoitukseensa kuin kuvataiteen menetelmiin.

Sana ikoni tulee kreikankielisestä sanasta eikon, joka tarkoittaa kuvaa ja kirkollisessa merkityksessä pyhää kuvaa. Ensimmäinen ikoni on perimätiedon mukaan ollut liinaan tallentunut Kristuksen kasvokuva, joka lahjoitettiin Edessan kuninkaalle Abgarille, jotta tämä paranisi sairaudestaan.Tämä ikoni on nimeltään Käsittätehty Kristuksen ikoni. Niinikään perimätiedon mukaan ensimmäinen ikonimaalari olisi ollut evankelista Luukas, jonka sanotaan maalanneen ensimmäisen ihmeitä tekevän Jumalanäidin ikonin.

Ikonit ovat taidetta, jota ei voi irrottaa kristinuskon kokonaisuudesta

Ikoni on pyhiksi koetuista asioista kertova kuva. Sen ensisijainen tehtävä on olla ortodoksisessa jumalanpalveluksessa. Ikoni kuuluu myös osaksi ortodoksista kotia. Ikoneja ei palvota vaan ne ovat rukoksen välikappaleita, jotka myös kertovat evankeliumien sanomaa. Aamu-tv:n lähetyksessä arkkimandriitta Sergei kertoo ikonin merkityksestä ortodoksisuudelle ja kuvien pitkästä historiasta sekä muista liturgisista käyttöesineistä.


Suosituimmat ikoniaiheet ovat Kristus, Jumalanäiti, pyhät ihmiset ja tapahtumaikonit, jotka kertovat evankeliumin tapahtumista. Ikoneista on olemassa vakiintuneita malleja, joita kutsutaan ikonityypeiksi. Pyhän Kolminaisuuden ikoni, joka on Andrei Rublevin mallin mukaan maalattu, lienee tunnetuin. Näin kertoo taidehistorioitsija Katariina Husso Yle Savon radiohaastattelussa vuonna 2011.

Ikonityypit

Erilaisia Neitsyt Mariaa ja Jeesus-lasta esittäviä ikoneja on satoja, mutta ne
jaotellaan kolmeen päätyyppiin.

Ennusmerkki - ikoneissa Neitsyt Maria on kuvattuna kädet ylöspäin
kohotettuna. Hänen rinnan päälle on kuvattuna pyöreään valokehään, eli
mandorlaan, Jeesus-lapsi.

Tiennäyttäjä – ikoneissa Neitsyt Marian oikea käsi on rukousasennossa.
Näyttää siltä kuin Maria osoittasisi kädellään Kristusta, eli hän opastaisi
oikealle, Jeesuksen viitoittamalle tielle.

Hellyyden Jumalanäidin – ikoneissa Neitsyt Maria ja Jeesus-lapsi nojaavat
siten, että heidän poskensa koskettavat toisiaan. Ikoni kuvaa heidän läheistä
suhdettaan mutta myös äidin surua Poikansa tulevista kärsimyksistä.

Myös Kristusta kuvaavia ikoneita on paljon. Kristuksen sädekehä eroaa
muiden pyhien sädekehästä siten, että siinä viivat muodostavat risti-kuvion.
Tunnetuimpia Kristus – ikonityyppejä ovat:

Kristus Kaikkivaltias – Kristuksesta esitetään ikonissa yleensä
puolivartalokuva. Vasemmassa kädessä hänellä on kirja tai kirjakäärö. Oikea
käsi on siunaavassa asennossa, niin että sormet muodostavat kirjaimet ic xc.

Käsittätehty – ikonissa Kristuksen kasvot ovat kuvattu liinaan. Perimätieto
kertoo ruhtinas Abgarista, joka sairasti. Kristus painoi kasvonsa liinaan ja
siihen jäi jälki. Hän lähetti liinan ruhtinaalle, joka parantui sairaudestaan.

Profeetallinen Kristus – ikonissa Kristus istuu valtaistuimella kädessään
avonainen kirja. Kristusta ympyröi pyöreä ja neliskulmainen kehä, jonka
kulmissa ovat evankelistojen tunnukset: enkeli, kotka, härkä ja leijona.

Lähde: Ikonit - ortodoksista kirkkotaidetta


Ikonoklasmi eli kuvakielto

Ikonoklasmi eli ikonien vastustajien harhaoppi oli vallalla Bysantin keisarikunnassa noin 730–842. Ikonien hävittämisen ja turmelemisen taustalla oli epäjumalien palvelun pelkoa. Taustalla vaikuttivat myös juutalainen perinne ja islamin usko. Kummassakin perinteessä oli alettu noudattaa Jumalan kuvaamisen kieltämistä kuvataiteessa.

Yli sadan vuoden ajan vallalla ollut ikonien tuhoaminen jätti kuitenkin Bysantin ikonitaiteeseen mittavan aukon, sillä ikonien tuhoamista vaativat keisarit myös estivät uusien ikonien maalaamisen. Tuhoaminen ei rajoittunut pelkästään kuviin vaan myös ihmisiin. Ikonien tuhoamista seurasivat levottomuudet, jotka saivat aikaan marttyyriaikaa muistuttavat vainot. Piispoja, pappeja ja munkkeja vangittiin, kidutettiin ja surmattiin. Vainot vaikuttivat luostarielämään muutoinkin, sillä niitä määrättiin lakkautettaviksi ja omaisuus takavarikoitiin.

Riita jakoi valtakunnan kahtia. Läntisissä maakunnissa kannatettiin ikoneja, kun taas itäisissä maakunnissa julistauduttin niiden vastustajiksi. Ikonoklasmin ajan on toisaalta sanottu olleen roomalaisen kirkkotaiteen kukoistusaikaa, sillä ikonoklasia vastustaneita munkkeja ja ikonimaalareita pakeni muun muassa Italiaan, Kyprokselle ja Palestiinaan. Ikonien hävittäminen päättyi keisarinna Teodoran aikana.

Ikonien perusajatus on muuttumaton uskonnollinen maailma.― Igor Lavrenenko, ikonimestari.

Ikonimestari Igor Lavrenenko on restauroinut Pietarin Verikirkon eli Kristuksen Ylösnousemuksen katedraalin mosaiikki-ikoneja. Hänen mukaansa ikonin perusajatuksena on uskonnollinen maailma, joka on muuttumaton. Lavrenenkon mielestä ikonit muodostavat oman taiteenlajinsa, jota on jopa vaikea nimittää taiteeksi. Ikonintekijä tai restauroija kun toteuttaa värien avulla Jumalan sanaa ja samalla pohtii elämänsä tärkeimpiä asioita. Arvo Tuomisen toimittamassa Verikirkon ikonimestari -ohjelmassa (2006) kovia kokenut kirkko näyttäytyy myös vaikuttavana historian tapahtumien todistajana.

Ihmeitä tekevät ikonit

Näkymätön koetaan näkyvällä tavalla

Jokainen ikoni voi olla ihmeitä tekevä, mutta ortodoksinen kirkko määrittelee virallisesti ikonin ihmeitä tekeväksi, jos siihen liittyy jotain, minkä on katsottu täyttävän ihmeen määritelmät. Kyseessä voi esimerkiksi olla parantumisihme tai selviäminen sodasta tai muusta vaarallisesta tilanteesta. Näitä ihmeitä on pyritty kuvaamaan ikonin kuvakielessä. Ihmeitä tekeviä ikoneja on ympäri ortodoksista maailmaa ja niitä on arviolta noin kymmenentuhatta.

Suomen ortodoksinen kirkko on määritellyt kuusi Jumalanäitiä kuvaavaa ikonia ihmeitä tekeviksi. Nämä ihmeitä tekevät Jumalanäidin ikonit ovat Konevitsan Jumalanäiti, Valamon Jumalanäiti ja Suloisesti suuteleva Jumalanäiti, Jerusalemin Jumalanäiti, Jumalanäidin Akatistos -ikoni ja Kozelštšinan Jumalanäiti. Ikonit sijaitsevat Valamon ja Lintulan luostareissa Heinävedellä, Suomen ortodoksisessa kirkkomuseossa Kuopiossa ja Uspenskin katedraalissa Helsingissä.


Pohjantähden alla -ohjelmassa (1999) aiheena on kenties Suomen tunnetuin ihmeitä tekevä ikoni Konevitsan Jumalanäidin ikoni. Se sijaitsi alun alkaen Konevitsan munkkiluostarissa Karjalassa. Kun viime sodan aikana luostariveljet evakuoitiin Keiteleelle, lähdönhetkellä oli syntynyt kiistaa ikonin sijainnista. Suurin osa halusi ikonin mukaan, mutta yksi munkeista vastusti ajatusta. Syntyneen kiivaankin kiistan seurauksena ikoni sai osuman. Isä Erkki Piiroinen sanookin hymyillen, että näin myös Karjalan äiti tuli Suomeen haavoitettuna.

Ikonin ihmetekoja on todistanut aikanaan useita henkilöitä ja niitä on perimätietona kerrottu eteenpäin. Arkkimandriitta Sergei toteaa ohjelmassa, että uusista ihmeistä kerrotaan jatkuvasta, vaikka niistä ei olekaan kerrottu julkisesti. Liikkeenharjoittaja Liisa Kärki kuitenkin kertoo ohjelmassa, miten hän on saanut Jumalanäidiltä avun omassa henkilökohtaisessa asiassaan.


Venäjällä sen sijaan ihmeitä tekeviä ikoneja on useita. Nämä ikonit ovat suojelleet kaupunkilaisia vihollisen hyökkäyksiltä ja pelastaneet kulkutaudeilta.
Yksi tunnetuimmista ja rakastetuimmista myös suomalaisten keskuudessa on Tihvinän Jumalanäidin ikoni. Perimätiedon mukaan alkuperäisen tihvinäläisen maalasi apostoli Luukas Jerusalemissa. Luostarien kutsu -sarjassa (2008) tutustutaan myös tähän ikoniin ja sen ihmetekoihin.

Lähes jokaisella muinaisella venäläisellä kaupungilla on oma ihmeitä tekevä nimikkoikoninsa. Jumalanäidin ikonilla on erityisesti Venäjälla suuri merkitys. Äiti Juliaana muistuttaa, että sielu kääntyy ensimmäiseksi Jumalanäidin puoleen, koska hän on ollut tavallinen ihminen kuten me. Siksi Jumalanäiti myös ymmärtää meitä parhaiten, hän sanoo.

Ikonostaasi eli kuvaseinä

Ikonostaasi eli kuvaseinä (kreikaksi témplon) erottaa ortodoksisessa kirkossa alttarin kirkkosalista. Ikonostaasi koostuu ikoneista, joita on laitettu vierekkäin ja päällekkäin.

Alun alkaen ikonostaasin paikalla oli kivinen tai marmorinen seinämä, joka muistutti roomalaisten basilikojen rakennelmia. Seinille alettiin ripustaa kirkollisissa juhlissa kuvia, jotka aikaa myöten jäivät seinälle pysyvästi muodostaen näin ikonostaasin.

Nykyisen puurunkoisen ikonostaasien ja ikonien alkuperä on Venäjällä. Venäjällä ikonostaaseista on tehty koristeellisia ja monikerroksisia rakennelmia. Joissain idän ortodoksisissa kirkoissa ikonostaasin paikalla voi olla vedettävä verho tai harso.

Ikonostaasin tehtävänä on kuvata kirkon osiin liittyvää symboliikkaa. Kirkkosali on ihmisten maailma, alttari on taivasta ja ikonostaasi näyttää maallisina kuvina taivaallisia asioita.

Suomessa tyypillinen ikonostaasi on yksi- tai kaksikerroksinen, jossa alin kerros muodostaa ikään kuin perustan. Siksi sitä nimitetään joskus myös rukous- eli palvontakerrokseksi. Tämä nimitys ilmentää kirkkokansan rukoilua ikonien edessä usein myös niitä kosketellen.

Tämän kerroksen tärkein kohta on keskellä sijaitsevat Pyhät ovet eli Pyhä portti tai Kuninkaan ovet, joihin on kuvattu Jumalansynnyttäjän ilmestyksen lisäksi neljä evankelistaa: Matteus, Markus, Luukas ja Johannes. Kuninkaan oven yläpuolelle kuvataan useimmiten Pyhä Ehtoollinen eli Jeesuksen viimeinen ateria opetuslastensa kanssa, missä hän asettaa ehtoollisen sakramentin.

Kuninkaan ovien oikealla puolella kirkkosalista päin katsottuna on yleensä Kristuksen ikoni ja vasemmalla puolella Jumalansynnyttäjä, Neitsyt Maria. Näiden ikonien vieressä on Suomessa yleensä sivuovet, ns. diakonin ovet, joihin ovat kuvattuina arkki- eli ylienkelit (usein Mikael ja Gabriel) tai joku alkukirkon diakoneista (esim. ensimmäinen marttyyri, pyhä Stefanos). Joskus toiseen oveen on kuvattu myös viisas ryöväri, joka näin osoittaa meille tien paratiisiin.

Salista katsottuna äärimmäisenä ikonina oikealla alimmassa rivissä on suomalaisen tavan mukaan kirkon nimikkoikoni. Jos kirkko on pyhitetty esim. pyhän Nikolaoksen muistolle, siellä on pyhän Nikolaoksen ikoni.

Toisessa kerroksessa on usein ns. Deisis-sarja eli kolmen ikonin sarja ja niihin kuvattuina keskellä Kristus ja hänen ympärillään Jumalansynnyttäjä ja Johannes Edelläkävijä (Kastaja). Muut ikonit voivat kuvata esimerkiksi ylienkeleitä, apostoleja tai muita pyhiä ihmisiä ja usein he ovat vielä kääntyneinä Kristukseen päin.

Suomessa ei yleensä ole useampia kerroksia ikonostaasissa, mutta esimerkiksi Venäjällä sellaisia on useita. Kolmannessa kerroksessa kuvataan usein kirkkovuotta ja kirkkojuhlia, neljännessä kerroksessa profeettoja ja heidän keskuksenaan usein Jumalansynnyttäjän Ennusmerkki-ikoni ja viidennessä kerroksessa esi-isiä Pyhän Kolminaisuuden ympärillä.

Ikonien asettelussa ikonostaasiin on joitain paikallisia eroja. Edellä kerrotut ovat käytössä Suomessa, mutta esimerkiksi kirkon oman pyhän ikoni saattaa joissain maissa olla myös vasemmalla Jumalansynnyttäjän ikonin vierellä. Myöskin ikonien määrä sivusuunnassa on esimerkiksi Venäjällä suurempi kuin Suomessa. Kristuksen ikonin oikealla puolella on usein Johannes Edelläkävijän (Kastajan) ikoni ennen pohjoista ovea. Vastaavasti eteläisen oven vasemmalla puolella saattaa olla jonkun seurakunnalle, alueelle tai jopa maalle ja kansalle tärkeän pyhän tai tapahtuman ikoni.


Lähde: Ortodoksi.net

Ikonimaalarin luomistyö syntyy pyhän ja kuvataiteen välimaastossa

Ikonimaalarin on perehdyttävä muun muassa pyhien elämäkertoihin, liturgisiin ja dogmaattisiiin kysymyksiin. Siksi ikonimaalarin omille henkilökohtaisille tulkinnoille ei jää tilaa eikä hän voi toteuttaa omia henkilökohtaisia mieltymyksiään ikonia maalatessaan.Ikonimaalausta on pidetty perinteisesti työnä, jota tehdään luostareissa. Se ei kuitenkaan olle sidoksissa luostarikutsumukseen, vaikka vaatiikin teologista tietämystä. Luostarissa tehtävässä ikonimaalauksessa joudutaan usein olemaan samojen ongelmien ja kysymysten kanssa tekemisissä kuin vaikkapa harrastajapiireissä.

Ikonia maalatessa tuntuu siltä, että pyhä, jota maalaa, tulee avuksi.― Nunna Nektaria, Lintulan luostari

Katse ja ilme ovat ikonimaalarille tärkeitä kohteita. Vaikeaksi tietyn ilmeen saavuttamisen tekee se, että pienikin väärä liike muuttaa sitä. Kasvoihin on esimerkiksi saatava hellyyttä, varsinkin jos ikoni kuvaa Hellyyden Jumalanäitiä. "Jotta saisi ikonin katsomaan suoraan silmiin, saa tehdä työtä", toteaa Lintulan luostarin sisar Juliaana, jonka ikonimaalausopinnot alkoivat vuosia sitten Kreikassa luostarissa.

Ikonimaalarille itse kohde voi olla myös suureksi avuksi. Nunna Nektaria on kokenut vahvasti kuvattavan pyhän läsnäolon. Pyhä ikään kuin tulee avuksi eikä maalaajan ja kohteen välissä ole tällöin mitään.


Ikonimaalauksessa yhdistyvät kuvataide, itseään suurempi sanoma ja mahdollisuus toimia tavallaan kirkon hengellisenä lähettiläänä.― Ikonimaalari Liisa Tynkkynen.

Imatralaiselle ikonimaalarille Liisa Tynkkyselle ikonit ovat kiinteä osa hänen elämäänsä. Hänen perheensä koti on ortodoksipappilassa, ja hän itse sekä maalaa ikoneja että opettaa ikonimaalausta. Yle Kaakkois-Suomen uutisten (2017) haastattelussa hän kuvaa suhdettaan ikoneihin toteamalla, että ikonimaalauksessa yhdistyvät kuvataide, kristillinen sanoma ja osallisuus kirkon toiminnassa.

Liisa Tynkkynen havainnollistaa, miten ikonin työstäminen aloitetaan. Ikonin maalaaminen aloitetaan piirtämisestä. Ikonin piirtämisessä viivan pitäis kulkea niin, että ihmisen silmä osaisi seurata katseellaan eri hahmoja niin, että viime kädessä silmä pysähtyy kaikkein tärkeimpään ja olennaisimpaan eli pyhän ihmisen kasvoihin ja käsiin.

Jotta maalaus tunnistettaisiin ikoniksi, siinä on oltava tiettyjä elementtejä. Muutoin se jäisi vain hengelliseksi kuvaksi.

Pyhällä henkilöllä täytyisi myös olla sädekehä, koska pyhät henkilöt ovat omassa kilvoittelussaan Jumalan armon kirkastamia. Ikonissa pitää olla myös sommitelmaan kuuluva kehys,sillä kehys sitoo pyhän aiheen tähän maailmaan. Ikonissa on myös oltava kirjoitettuna tekstinä kuva-aihe sädekehä. Omaa nimeään ikonimaalari ei kuvaan laita. Lopuksi ikoni yleensä viedään siunattavaksi, hän jatkaa.


Vaikka samasta mallista useampi tekee ikonia, jokaisen käden kautta se syntyy erilaisena ikonina.― Aino Nummela, ikonimaalausharrastaja ohjelmassa Kotimaan kasvot.

Ikonimaalauksen suosio on kasvanut vuosi vuodelta. Monet ikonimaalauksesta innostuneet luterilaiset kiinnostuvat myös ennen pitkään ortodoksisuudesta. Kotimaan kasvot -ohjelman jaksossa Ikonin tiellä (2005) lietolainen ikonimaalauksen opettaja Margit Vainio ja hänen oppilaansa kertovat maalaamisesta ja heidän omasta suhteestaan ikoneihin. Ikoni ei ole koskaan kopio mallista vaan toisinto, johon tekijä väistämättä jättää itsestään jotain. Toisaalta ikonimaalauksen opettajilla voi olla toisistaan eroavia tapoja opettaa tai millaisia värejä he käyttävät.

Ikonimaalari Ulla Vaajakallio kertoo ikoneista ja niiden tekemisestä radio-ohjelmassa Ikoni (2018), jossa aihetta lähestystään myös semanttisesta näkökulmasta. Vaajakallio on maalannut Tapiolan ortodoksikirkon ikonostaasin ja kattokruunun. Hän oikoo käsityksiä siitä, että ikoni olisi vain pieni puupinnalle maalattu kuva. Ikonit voivat olla myös suuria seinämaalauksia freskoja, jotka eroavat puupintaisista maalaustöistä lähinnä maalaustekniikan osalta. Lisäksi tunnetaan myös mosaiikki- ja metalli-ikoneja.


Ikonimaalausta opiskelevat tietävät, että työ edellyttää paitsi aikaa myös kärsivällisyyttä sekä maalaustarvikkeiden monipuolisuutta. Yle Hämeen uutislähetyksessä tutustutaan ikonimaalauksesta kiinnostuneisiin luterilaisiin, joille maalausharrastus on avannut tietä ortodoksisuuteen.

Ikonimaalari Andrei Rublev

Venäläinen taidemaalari Andrei Rublev (noin 1360–1430) on yksi tunnetuimmista ja arvostetuimmista ikonitaiteen mestareista. Hän oli fresko- ja ikonitaiteen Moskovan koulukunnan oppi-isä. Rublevia (nyk. myös Rubljov) koskevia tietoja on saatavilla vähän. Hän tiedetään syntyneen Moskovan ruhtinaskunnassa ja antaneen luostarivalan aikuisiässä.

Hänen taiteensa muotoutui Moskovan ruhtinaskunnan taiteellisten perinteiden pohjalta. Hän tunsi hyvin myös bysanttilaista ja eteläslaavilaista taidekulttuuria ja kykeni korostamaan aiheen keskeistä sanomaa. Hänen omaperäinen tyylinsä hallitsi koko 1400-lukua, ja 1500-luvulla siitä tehtiin kirkon virallinen suunta.

Hänen opintonsa ikonimaalauksen parissa alkoivat ilmeisesti Andronikovin luostarissa, jossa hänen opettajanaan toimi Theofanes Kreikkalainen. Hän oli jo maineikas novgorodilaisen koulukunnan maalari, jonka tunnetuin työ oli Donin Jumalanäiti.

Andrei Rublev mainitaan kirjallisissa lähteissä ikonimaalarina ensi kertaa vuonna 1405, kun hän maalasi Theofanes Kreikkalaisen ja Prokhor Gorodetsilaisen johdolla ikoneita ja freskoja Moskovan Kremlissä sijaitsevaan katedraaliin.

Freskoista on säilynyt Viimeinen tuomio, jonka Rublev toteutti perinnettä vapaasti toteuttaen. Ero bysanttilaisiin freskoihin on selkeä. Muodot ovat pehmeät ja linjakkaan pyöreät. Rublevin maalauksissa useiden mielestä on enemmän inhimillistä lämpöä kuin bysanttilaisissa freskoissa. Lisäksi niiden väritys on hallitun niukka jajhahmot ovat levollisia ja tyyniä.

Toinen maininta Rublevista on vuodelta 1408, jolloin hän Daniil Tšornyin (Mustan) kanssa maalasi freskoja Vladimirin Uspenskin katedraaliin. Rublev kehitti 1410-luvun alkuun mennessä oman yksilöllisen maalaustyylinsä, minkä vuoksi hänen oppiinsa pyrittiin. Arvion mukaan vuonna 1422 Rublev maalasi mestariteoksensa Pyhä Kolminaisuus, joka tunnetaan myös nimellä Kolmen enkelin ikoni. Rublev ja Tšornyi johtivat 1420-luvulla Troitse-Sergijevan luostarin kirkossa tehtyä maalaustyötä, joka ei kuitenkaan ole säilynyt.

Andrei Tarkovskin ohjaama elokuva Andrei Rublev (1966) kuvaa Rublevin kokemuksia maassa, jota piinasivat väkivaltaiset yhteenotot tataarien kanssa. Samaan aikaan Rublevin mieltä painavat uskonnolliset kysymykset ja moraaliset dilemmat. Mitä on usko, mitä on taide ja mikä on taiteilijan rooli maailmassa?

Ortodoksinen kirkko kanonisoi Andrei Rublevin pyhäksi vuonna 1988.

Lähteet: Arkkimandriitta Arseni: Ikonikirja, 2001; Pyhittäjä Andrei Rublev, ort.fi; Wikipedia: Andrei Rublev (elokuva)


Pyhän Kolminaisuuden ikoni

Pyhän Kolminaisuuden ikonina tunnettu ikoni on eräs maailman eniten jäljennettyjä ikoneita. Kuvan sommitelma ei ole kuitenkaan lähtökohtaisesti kuva Pyhästä Kolminaisuudesta, vaan ikoniin on kuvattu Vanhan testamentin kuvaus Jumalan vierailusta Abrahamin luona Mamren tammistossa (1. Moos. 18:1.15). Ikoni tunnetaankin myös nimellä Abrahamin vieraanvaraisuus.

Alkuperäisen ikonin maalausvuodesta tai -vaiheista ei ole olemassa tarkkaa tietoa, mutta nykytutkimus ajoittaa sen joko vuoteen 1411 tai vuosien 1425 ja 1427 välille. Kooltaan varsin mittava ikoni (142 cm x 114 cm) on nähtävillä Moskovassa Tretjakovin galleriassa.


Lähteet: Arkkimandriitta Arseni: Ikonikirja, 2001; Pyhittäjä Andrei Rublev, ort.fi; Wikipedia: Andrei Rublev (elokuva); Ortodoksi.net; Wikipedia: Käspaikka; Yle.fi.: Pyhien pyyhkeiden perinne elää; Ikonit – ortodoksista kirkkotaidetta; Ronkainen Maria, Suomalaiset ihmeitä tekevät ikonit, pro gradu 2019, Taidehistorian laitos Jyväskylän yliopisto