Kesällä vuonna 1976 maailman lehdet julkaisivat erään oudon valokuvan. Se oli mustavalkoinen kuva, joka oli otettu Mars-planeetan pinnasta.
Yhdysvaltain lähettämä ensimmäinen Mars-luotain Viking 1 oli matkannut kymmenen kuukauden ajan kohti Marsia, ja alkoi kesällä 1976 lähettää Maahan historian ensimmäisiä kuvia Mars-planeetasta.
Kuvia alkoi tulla ja sensaatio oli heti valmis. Mars-planeetan pinnalla näkyivät aivan selvät ihmiskasvot!
Täysin järjenvastaista, ajateltiin. Mahdotonta! Mutta siinä ne olivat: rauhalliset ihmiskasvot Mars-planeetan pölyisellä pinnalla. Ilmiö ei ollut uusi, vaikka se tässä yhteydessä tuntuikin uudelta ja yllättävältä.
Ennen sitä ja sen jälkeen ihmiskunta on nähnyt monissa arkisissa asioissa mitä ihmeellisimpiä seikkoja: paahtoleivän pintaan ovat piirtyneet Jeesuksen kasvot, tai esimerkiksi kallio on näyttänyt peikolta tai hirviöltä. Neitsyt Marian kuvia on ilmestynyt milloin minnekin ja kautta aikain me olemme nähneet pilvissä mitä erilaisimpia asioita.
Kyseessä on ilmiö nimeltä pareidolia. Se tarkoittaa ihmisen taipumusta hahmottaa näkemässään jotakin tunnistettavaa. Sillä, että me tunnistamme havaitsemiamme ilmiöitä, on ollut ihmisen henkiinjäämisen ja lajinkehityksen kannalta hyvin olennainen merkitys. Asioiden nopea tunnistaminen, havaintojen nopea tulkitseminen on saattanut monesti pelastaa meidän esi-isiemme hengen.
Siksi me edelleen niin helposti näemme ja myös kuulemme kaikenlaista. Meidän aivomme tulkitsevat meidän havaintojamme. Meidän aivomme yrittävät jäsentää maailmaa meille tuttujen ilmiöiden avulla. Erilaiset ihmis- ja eläinhahmojen kasvot ovat meille tuttuja ja helposti havaittavia asioita, kuten myös tutut äänet, joita hahmottuu sateen, tuulen ja meren kohinan seasta.
Italialainen äänitaiteilija Giulio Aldinucci on kiinnostunut tästä ilmiöstä ja albumillaan Shards of Distant Times hän tavoittelee jotakin pareidolian kaltaista, sitä, että musiikissa kuuluu jotakin, mitä siinä ei ole. Vai onko sittenkin?
Meillä ihmisillä on taipumus havaita kaaoksessa järjestystä. Meidän on helpompi elää, jos meidän havaintomme ympäristöstä sisältävät tuttuja elementtejä, jos näemme tai kuulemme ympärillämme jotakin tuttua ja tunnistettavaa. Jos osaamme selittää itsellemme, mitä näemme tai kuulemme. Useimmiten me tulkitsemme ympäristöämme ja havaintojamme riittävän oikein. Mutta joskus meidän aivomme huijaavat meitä: me näemme ja kuulemme ympärillämme asioita, jotka ovat vain meidän mielemme tulkintoja todellisuudesta.
Tätä ilmiötä, pareidoliaa, havaitaan siis paitsi näköaistin, myös kuuloaistin alueella. Tutkijat puhuvat ilmiöstä nimeltä Electronic Voice Phenomenon, EVP, jolla tarkoitetaan sitä, että ihminen kuulee niin kutsutun radiokohinan seassa tunnistettavia ääniä. Pareidolia-ilmiöön liittyy myös se, kuinka ihminen kuulee tunnistettavia sanoja ja merkityksiä, kun tallennettua ihmisen puhetta tai laulua kuunnellaan väärinpäin.
Italialainen äänitaiteilija Giulio Aldinucci lähestyy tätä ilmiötä taiteellisemmin ja musikaalisemmin. Hän ei tiettävästi ole piilottanut musiikkinsa sekaan mitään salattuja viestejä, mutta puhuu silti vihjailevasti äänistä ja musiikeista, jotka ilmaantuvat kaiken meitä ympäröivän, virtuaalisen tai todellisen äänimaailman seasta.
Melko salaperäisessä äänimaailmassa liikkui myös ranskalainen säveltäjä Olivier Messiaen, jonka ensimmäinen julkaistu sävellys oli vain 25 tahdin mittainen urkusävellys Le Banquet Celeste. Hän sävelsi sen 20-vuotiaana, vuonna 1928.
Sävellys on nuotteina lyhyt, ja soitettuna hidas. Keskimäärin sen esittäminen kestää runsaat seitsemän minuuttia. No, eihän se ole paljon sävellykseltä, jonka on tarkoitus kuvastaa ikuisuutta, sitä kuinka aika menettää merkityksensä taivaallisissa sfääreissä.
Sävellystä on verkkaisuudestaan ja rauhallisuudestaan huolimatta sanottu ekstaattiseksi, ja sen sanotaan olevan syvästi uskonnollinen. No, jotakin toismaailmallista siinä tosiaan on. Se on erikoista ja epätavallista musiikkia.
"Se kuulostaa modernilta ja ajattomalta ollakseen sävelletty vuonna 1928", kirjoittaa Mauno Tuominen, jonka uudella, Manu-nimellä julkaistulla sooloalbumilla Voix Celeste on mukana tuo Olivier Messiaenin sävellys.
"Löysin itse aikanaan klassisen musiikin kuuntelemalla Isao Tomitan elektronisia versioita Ravelin, Stravinskin, Debussyn ja Holstin musiikista", muistelee Manu Tuominen. "Tämä johdatti minut myöhemmin myös Olivier Messiaenin äärelle, jonka Le Banquet Celeste teki minuun suuren vaikutuksen ensi kuulemalta", kirjoittaa Manu Tuominen ja kertoo Messiaenin hyödyntäneen tässä sävellyksessään kirkkourkujen Voix Celeste -äänikertaa, jonka tarkoituksellinen epävireisyys luo sävellykseen ainutlaatuisen, huojuvan ja jotenkin tuonpuoleisen äänikuvan.
"Musiikkia ei ole olemassa ilman kuulijaa", sanoo italialainen Jarguna ja jatkaa, että ilman kuulijaa äänet ovat vain tyhjyyteen katoavia ääniaaltoja. Vasta kuulija antaa äänille merkityksen, vasta kuulija tekee musiikista musiikkia, hänen tulkintansa tekee äänistä, ääniaalloista, musiikkia.
Englantilainen Dave Bessell tunnetaan eräänä legendaarisen Node-yhtyeen perustajajäsenistä ja armoitettuna analogisten ja modulaaristen syntesoijien ystävänä, kuten myös soolotuotannostaan. Uusimmalla sooloalbumillaan Reality Engine hän tutkailee ainakin noin symbolisella tasolla todellisuuden ja kuvitelmien välistä rajaa. Hän kertoo inspiraationaan olleen muiden muassa Jorge Luis Borgesin ja Grimmin veljesten tarinat. Maaginen realismi ja vanhojen satujen maailma ovat tällä albumilla muuttuneet sekä virtuaalisiksi 3D-ympäristöiksi että musiikiksi.
AVARUUSROMUA 19.4.2020 - OHJELMAN MUSIIKKI:
GIULIO ALDINUCCI: Fractal Tears - osa - (Shards of Distant Times)
GIULIO ALDINUCCI: Rhizomatic Realities (Shards of Distant Times)
GIULIO ALDINUCCI: Phoenix (Shards of Distant Times)
MANU: Le Banquet Celeste (Voix Celeste)
MANU: Macrocosmos (Voix Celeste)
JARGUNA: Illusion of Duality (The Morning Star)
DAVE BESSELL: A Man is a Small Thing and the Night is Large and Full of Wonders (Reality Engine)
