Aatos ja Amine leikkivät jumalilla ja äärettömyydellä eivätkä osaa vielä pelätä erimielisyyttä.
Miltä maailma näyttää, kun olen kuollut? Ruotsalainen kirjailija Lars Gustafsson pohti tätä kysymystä katsellessaan vanhaa valokuvaa. Kesäinen maalaismaisema oli tallennettu kuvaan joskus ennen hänen syntymäänsä. Vaikka kysymys vie huimaavan iankaikkisuuden äärelle, vastaus siihen oli kysyjän silmien edessä: se näyttää samalta kuin kuvassa. Ikuisuus minun jälkeeni on aivan samanlainen kuin ikuisuus minua ennen.
Vastaus tyydyttää keski-ikäistä, maltillisen filosofisen mielenlaadun omaavaa pohdiskelijaa. Varmaan se on myös pohjoismaalaisittain lagom. Ja ihan hyvä niin.
Mutta olisi ehkä vähän tylsää, jos maailma olisi koko ajan keski-ikäisen tyyni ja seestynyt. Onneksi värit ovat voimakkaampia ja pensseli on leveämpi, kun kuusivuotiaat leikkivät samoilla aiheilla, ensimmäisillä ja viimeisillä kysymyksillä.
Lasketaanko äärettömään?
"Lasketaanko äärettömään?" Aatos, 6 v., ehdottaa parhaalle ystävälleen Aminelle.
Mutta on mahdotonta laskea äärettömään asti. "Siinä menisi tunteja, kunnes kuolisimme", Amine vastaa. "Kunnes kaikki kuolisivat ja maailma kuolisi. Kuolleetkin kuolisivat."
Sitten pojat harjoittelevat muumioitumista vessapaperin ja maalarinteipin avulla, koska kuten jokainen kuusivuotias tietää, kuolleena ihmisestä tulee muumio.
Elokuvassa Aatos ja Amine pienet lapset käsittelevät jumalia, maailman syntyä, ikuisuutta ja ääretöntä huolettomasti kuin jalokiviä, joista he eivät vielä osaa olla kiinnostuneita aikuisten tavalla, siis pelätä niiden menevän rikki tai hukkuvan pihamaalle.
Eivätkä he vielä osaa varoa sanojaan tai pelätä eri mieltä olevia.
Elokuvaa katsoessaan pitää olla tarkkana, ettei ilman muuta projisoi omia aikuisen mielipiteitään ja ennakkoluulojaan lapsiin. Saati asetu kannattamaan jotain näkökulmaa, jota Aatos, Amine tai heidän ystävänsä Flo muka edustaa. On paras vain kuunnella ja keskittyä.
Toisaalta on vaikea sanoa, mitä aikuinen voisi "oppia" kuusivuotiaiden pohdinnoista. Lasten ajatukset eivät sovellu aikuisten maailmaan. Jonkun pitää ostaa kaupasta se vessapaperi, johon kuusivuotias muumio kääriytyy, ja paperirullan päästä vetämällä lähtee purkautumaan koko se hieman tylsä mutta vastaansanomaton arki, jonka takia emme voi viettää kuin pienen osan ajastamme pohtien kaiken tarkoitusta.
"Muistaa" olisi parempi sana kuin "oppia". Leikkivän lapsen vilpitön vakavamielisyys on ihmeellinen mielentila, jonka aikuinen voi ehkä toivoa joskus hetkellisesti saavuttavansa.
Ääretön ja äärellinen eivät ole yhteismitallisia
Aatos, Amine ja Flo elävät hetkessä, niin kuin sanotaan. Hetki on ohikiitävä, mutta onko se lyhyt?
Elämän pituutta on ontuvaa verrata ikuisuuteen. Sen rinnalla se ei ole edes silmänräpäys: ääretön ja äärellinen eivät ole yhteismitallisia. Päiväperhon elämä ja geologinen vuosimiljoona ovat yhtä olemattomia osia äärettömästä. Niissä on mieltä vain, jos niitä tarkastelee omalla mittapuullaan.
Miltä maailma näyttää, kun minua ei enää ole? Aatos ja Amine toi mieleeni tämän kysymyksen, mutta kauneinta elokuvassa oli, että se johdatti ajatukset toisen oivalluksen luo: tältä se näyttää nyt.
Dokkarifestivaali esittää: Aatos ja Amine Teemalla ke 15.4.2020 klo 20. Areenassa 6 kk
