Hyppää pääsisältöön

"Kaksosemme aloittivat elämänsä hengityskoneen avustuksella, joten tiedän, millaista on seurata sivusta, kun keuhkot eivät toimi" – Kirjailija Juha Itkonen kirjoittaa kollegalleen Kjell Westölle elämäntilanteestaan

Juha Itkonen katsoo suoraan kameraan.
Juha Itkonen Juha Itkonen katsoo suoraan kameraan. Kuva: Laura Malmivaara Juha Itkonen

Koronavirus on heittänyt meidät kaikki syvemmälle omiin yksityisiin elämäntilanteisiimme, kirjoittaa kirjailija Juha Itkonen kollegalleen Kjell Westölle. Vuosina 2017-2019 kirjailijat kirjoittivat toisilleen seitsemän pitkää kirjettä. Kirja sai nimekseen 7+7 – Levottoman ajan kirjeitä. Ajan käytyä todella levottomaksi he päättivät kirjoittaa toiselleen vielä yhdet kirjeet, jotka Kulttuuricocktail julkaisee. Westön vastauskirje on luettavissa täällä.

Hei Kjell,

Meidän ei pitänyt enää kirjoittaa toisillemme. Tarkoitus oli mennä maaliskuun lopussa Maarianhaminaan, puhua siellä vielä kerran kirjastamme ja juhlistaa yhteisen projektimme päättymistä.

Toisin kuitenkin kävi. Ahvenanmaa jäi väliin, kaikki muukin katosi kalentereistamme, koko elämä meni hetkessä uuteen asentoon, ja tässä me nyt olemme, poikkeustilassa – toisin sanoen samassa jamassa kuin suurin osa muistakin ihmisistä tällä planeetalla. Virus pakottaa meitä eroon toisistamme mutta erikoisella tavalla myös yhdistää.

Levottoman ajan kirjeitä. Sinä keksit kirjallemme nimen, joka mielestäni on edelleen hyvä. Nyt se vain tuntuu suorastaan pelottavalta. Vaikka kirjeissämme oli paljon huolta, lyhyellä tähtäimellä uskoimme olevamme turvassa. Ilmastonmuutos ehkä syöksisi maailman raiteiltaan, mutta vasta sitten joskus myöhemmin, ehtisimme siihen jollain lailla valmistautua. Kuka olisi uskonut, että puoli vuotta kirjamme ilmestymisen jälkeen aika olisi näin levotonta?

Juha Itkonen och Kjell Westö i Vintertrådgården i Helsingfors.
Juha Itkonen ja Kjell Westö. Juha Itkonen och Kjell Westö i Vintertrådgården i Helsingfors. Kuva: Johanna Bruun Juha Itkonen,Kjell Westö,Talvipuutarha (Helsinki)

Viimeisestä kirjeestäni sinulle on jokseenkin tasan vuosi. Aloitin sen lentokoneessa Atlantin yllä. Kävin Los Angelesissa niin kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia – toki hiukan ilmastoahdistusta potien mutta liikkumiseni mahdollisuuksia sen suuremmin hämmästelemättä. Nyt sekin tuntuu kummalliselta. Miten saatoin olla niin huoleton? Miten saatoin pitää Los Angelesia itsestäänselvyytenä?

Los Angelesista palasin kevätpuuhiin Porvoon Vessöhön. Täällä olen nytkin, on jälleen kevät, ja koska olemme koko perhe asettuneet tänne nyt toistaiseksi kokonaan, kevätpuuhat ovat itse asiassa sujuneet oikein hyvin. Niihin on ollut aikaa. Ne ovat rauhoittaneet mieltä ja saaneet välillä jopa unohtamaan koko koronan.

Kaislat on jo poltettu ja kalkit levitetty. Aidat on leikattu, piha siivottu risuista ja lehdet haravoitu pensaiden alta. Äsken kuorma-auto toi tontin nurkkaan reippaan lastin multaa. Ikävä kyllä on myös jotain kauhistuttavaa siinä, miten reippaasti etuajassa olemme – jo huhtikuun alussa tuntui melkein siltä kuin voisi alkaa perunanistutukseen. Tosiaan, sitä talvea ei ikinä tullut.

Tulimme tänne pian poikkeustilan julistamisen jälkeen, yritettyämme etäkoulun, etäpäiväkodin ja etätöiden mahdotonta yhdistelmää ensin pari päivää Helsingissä. Tarkoitus oli viettää maalla pitkä viikonloppu ja palata sitten kaupunkiin. Kun asiaa sitten alettiin yhdessä ajatella, emme keksineet syytä palata.

Päinvastoin, Helsingissä emme voisi poltella kaisloja. Emme pääsisi kaksosten kanssa suoraan ulko-ovesta pihalle, missä lapioita voi vapaasti nuolla eikä etäisyyttä toisiin leikkijöihin ja heidän vanhempiinsa tarvitse mitata. Asettumisemme tänne, saman sairaanhoitopiirin ja joka tapauksessa jaetun viruskannan alueelle, on uskoakseni yhteiskunnan kokonaisedun mukaista, mutta poden silti siitä hienoista syyllisyyttä, erityisesti lukiessani raportteja lapsiperheiden sosiaalisesta eristäytymisestä ahtaissa kerrostaloasunnoissa. Melkein hävettää olla täällä.

Koskaan ennen neljä lasta ei ole tuntunut yhtä paljolta.

Toisaalta: perheemme on iso. Ja vaikka taivas onkin usein huikaisevan sininen, linnut livertävät ja narsissit puskevat esiin kukkapenkeistä, emme ihastele joutilaan huolettomina luonnon kauneutta. Täälläkin eletään poikkeustilassa, joka välillä tuntuu suorastaan selviytymismoodilta.

Lapsiperhe-elämä näyttäytyy julkisuudessa sellaisena kurimuksena, että olen itse siitä puhuessani tai kirjoittaessani keskittynyt tarkoituksella valoisiin puoliin. Ne ovat kuitenkin niin kirkkaita, ja edelleen joka päivä niitäkin on. Saan virtaa kaksivuotiaiden hymyistä ja halauksista. On mukavaa potkia yhdeksänvuotiaan kanssa jalkapalloa pihalla tai soittaa illalla teinin kanssa aitassa Velvet Undergroundia; karanteenissa poika on jostain kumman syystä alkanut kuunnella vanhaa ja mielestäni hyvää musiikkia.

Olen etuoikeutettu, totta kai, mutta ensimmäistä kertaa tämän suurperheen isänä myös oikeasti välillä ihmeissäni siitä, miten tästä kaikesta olisi tarkoitus selvitä. Koskaan ennen neljä lasta ei ole tuntunut yhtä paljolta.

Suurin ongelmani on etäkoulu. Olen kenties suhtautunut lasteni koulunkäyntiin liiankin kevytmielisesti, mutta totuus on, etten tähän mennessä ole juuri vaivannut sillä mieltäni. Puolustaudun sillä, että olen myös aina suhtautunut arvostavasti heidän opettajiinsa. Sama koskee tietenkin päiväkodin henkilökuntaa. Rakastan suomalaista varhaiskasvatusta. Rakastan suomalaista koululaitosta. Minulla on suuria vaikeuksia pärjätä ilman niitä.

Koululaitos totta kai toimii nytkin, ja varsin ihailtavasti. Tilanne on opettajillekin uusi, ja he tuntuvat tekevän kaikkensa.

Kysymys kuuluukin, teenkö minä. Pitäisikö minun tehdä? Etäopetus ei tarkoita kotiopetusta, se on tehty selväksi. Toisaalta selvää on sekin, ettei ainakaan vielä yhdeksänvuotias voi suoriutua annetuista tehtävistä ilman vanhempien apua. Ne ovat uuden opetussuunnitelman mukaisia, ilmiölähtöisiä ja oma-aloitteisuutta vaativia, ja niiden tekeminen ja palauttaminen edellyttää tietoteknisiä taitoja, joita yhdessä opettelemme.

Joka aamu Google Classroom piippaa puhelimeni täyteen uusia tehtäviä. Se on hirmuista, sillä edellisetkin ovat tekemättä. Ensimmäisen kokonaisen etäkouluviikon jälkeen yhdeksänvuotiaan rästilista oli yhden aanelosen mittainen.

Pitäisi tietenkin olla tehokkaampi. Pitäisi olla tiukempi ja järjestelmällisempi, pitää tarkasti kiinni oppituntien ajoista ja ruokatunneista ja liikuntatuokioista. Mutta miten ihmeessä sen tekisin, kun yhdeksänvuotias ei ole ainoani? Yhtä aikaa hänen koulupäivänsä kanssa on käynnissä etäpäiväkoti kaksivuotiaille ja etäyläaste kahdeksasluokkalaiselle. Miten luoda kaikille toimiva, ikätasoinen oppimisympäristö kaltaiseemme perheeseen, jossa osallistujien ikähaarukka on huomattava ja aktiviteetit siis väistämättä erilaisia? Onko se edes mahdollista?

Ainakin onnistuminen vaatisi järkähtämätöntä suunnitelmallisuutta, eikä suunnitelmallisuus ole koskaan ollut vahvin puoleni, ehkä omia kirjallisia projektejani lukuun ottamatta. En ole excel-ihminen. Tavarani eivät pysy järjestyksessä, ja lapseni ovat näköjään oppineet pahat tapani. Selaan somessa postauksia esimerkillisten kotikoulujen fläppitaululle kirjoitetuista lukujärjestyksistä ja herttaisesti toinen toistaan opettavista sisaruksista ja haluaisin karjua. Älkää perkele poseeratko! Mutta ehkä nämä vanhemmat eivät poseeraa. Ehkä heillä oikeasti on sellaista.

Olin hyvä koulussa. Etäkoulussa olen huono. En saakaan hyviä tuloksia vähällä vaivalla vaan huonoja suurella.

Auttaakseni itseäni ja perhettäni olen yrittänyt miettiä, mikä tässä tilanteessa on minulle kaikkein vaikeinta. Sekö, että tavallisesti olen tottunut onnistumaan tai vähintäänkin hoitamaan hommani? Nelilapsisessa perheessä joutuu kyllä muutenkin hyväksymään sen, että hoitaa kaiken vasemmalla kädellä. Uutta on se, että hommat jäävät kokonaan hoitamatta.

Olin hyvä koulussa. Etäkoulussa olen huono. En saakaan hyviä tuloksia vähällä vaivalla vaan huonoja omasta mielestäni suurella.

Käyttämäni persoonamuoto on oireellinen. Kirjoitan lasteni koulunkäynnistä niin kuin kyse olisi minusta itsestäni. Ja siinä kai lopulta onkin ongelman ydin, olen joutunut ottamaan sen vastuulleni ja samalla luopumaan omasta työstäni – olen tavallaan käsitellyt ja hyväksynyt tämän tosiasian, mutta osa mielestäni, luultavasti ego, tappelee vastaan.

Helvetti, tämän keväänhän piti mennä aivan toisin! Minun piti viimein alkaa kirjoittaa fiktiota, helmikuussa tuntui jo siltä kuin olisin päässyt romaanini sisään. Se olisi lähtenyt käyntiin, olisin kirjoittanut sitä tehokkaasti ja nautinnollisesti, ja aina välillä olisin käynyt sovituilla keikoilla, ne olisivat ruokkineet mielikuvitustani ja hivelleet itsetuntoani.

Se Ahvenanmaakin. Miten mukavaa siellä olisi ollut. Maarianhaminassa olisin ollut kirjailija, nauttinut huomiosta ja keskusteluista ja kollegoiden seurasta. Sen sijaan olen täällä ja kiskon kurahousuja sätkyjalkoihin. Täytän jääkaappia, tiskaan kattiloita, yritän saada lapsiani tekemään koulutyönsä edes kuta kuinkin säällisesti, ja vaimoni istuu aitassa ja puhuu videopuheluita yhdeksästä viiteen. Eikä siinä mitään, niin hänen pitääkin tehdä. Hän on meistä ainoa, jolle joku maksaa palkkaa, tässä tilanteessa se käy jälleen hyvin konkreettisesti ilmi.

Sitä paitsi enhän minä sellaistakaan haluaisi tehdä. Mitä minä oikeastaan haluaisin?

Sitä kai vain, että olisi sellaista kuin vielä muutama viikko sitten, ihan tavallista. Toisin sanoen haluan samaa kuin uskoakseni kaikki muutkin, joitakin harvoja koronakotoiluun totaalisesti hurahtaneita yllätyserakoita lukuun ottamatta. Epäilen, että heidänkin kirjahyllynjärjestelyintonsa saattaa poikkeustilan pitkittyessä vielä laantua.

Silloin ihan tavallinen ei tuntunut niin kovin erityiseltä. Nyt sitä osaisi arvostaa. Onko todella niin, että asiat on menetettävä, jotta niiden arvon tajuaa?

Juha Itkonen.
Juha Itkonen Juha Itkonen. Kuva: Petteri Sopanen / Yle kirjailijat,Juha Itkonen

Mistä poikkeustilassa saa valittaa? Mistä saa ahdistua? Millaiset tuskat ovat edes mainitsemisen arvoisia, kun kysymys kuitenkin on lopulta elämästä ja kuolemasta – jos ei olisi, näin järeitä toimenpiteitä ei tietenkään ikinä olisi maailmanlaajuisesti tehty.

Yritän itsekin jatkuvasti suhteellistaa. Niin kauan kuin suurimmat murheeni ovat tämänkaltaisia, niin kauan kuin virus ei täydellä voimallaan ole iskenyt lähipiiriini eikä varsinkaan perheeseeni, kaikki on tietenkin varsin hyvin. Haen lohtua siitä ilmeisen luotettavasta tiedosta, että kaikessa kamaluudessaan korona on ollut lapsille huojentavan armollinen.

Jos ei olisi, pelossa olisikin pitelemistä. Kummatkin kaksosista ovat aloittaneet elämänsä hengityskoneen avustuksella. Tiedän, millaista on seurata sivusta, kun keuhkot eivät toimi. Nyt he ovat onneksi jo kohta kolmivuotiaita ja huomattavasti vahvempia, mutta ajatus hengenahdistuksesta hirvittää silti, eikä pelkästään heidän kohdallaan. Kuolemanvaara on todellinen, ja siihen verrattuna muut huolet on helppo kuitata vähäisiksi.

Todellisia ne ovat silti. Eihän esimerkiksi etäkoulun aiheuttama ahdistus oikeasti ole mikään luksusongelma, vaikka elämän ja kuoleman kysymysten rinnalla kalpeneekin. Jos tai nähtävästi kun koulut ja päiväkodit avautuvat vasta kesälomien jälkeen (sitä vaihtoehtoa, että näin ei tapahtuisi, en uskalla edes ajatella), sadoillatuhansilla muillakin suomalaisperheillä, sekä lapsilla että vanhemmilla, on edessään hurja ja vielä pitkään jatkuva ihmiskoe.

Ammattitaitoisen opetuksen ja tarkoitukseen soveltuvan oppimisympäristön sijasta minunkin yhdeksänvuotiaallani on nyt läksykirjat keittiön pöydässä ja kireä ja ammattitaidoton, omasta osaamattomuudestaan ja tekemättä jäävistä töistään stressaava etäopettaja. Ei ihme, että hänellä on vaikeuksia.

Sitä paitsi onko lopulta ihme, että minullakin on? Eikö pikemminkin olisi omituista, jos en ollenkaan ahdistuisi työkyvyttömyydestäni, joka luonnollisesti painaa minua myös taloudellisesti. Kevään keikkojen myötä peruuntuivat tietysti myös niistä tulossa olleet palkkiot. Mitä kauemmas romaanini kirjoittaminen lykkääntyy, sitä kauemmas lykkääntyvät myös siitä mahdollisesti joskus tulevaisuudessa saatavat tulot. Vapaan kirjailijan elämä on tuskin ainakaan helpompaa pandemian joskus laannuttua, tätä menoa kirjakaupatkin ovat silloin jo kaatuneet.

Nämä ovat oikeita ongelmia. Minun ongelmiani, mutta eivät missään tapauksessa epätyypillisiä. Uskon kyllä selviäväni niistä.

Mutta entä jos juuri nyt olisinkin isolla lainalla äsken uuden ravintolan avannut yrittäjä? Keskellä jotain henkilökohtaista kriisiä, eroamassa esimerkiksi? Tai jos minulla olisi alkoholiongelma ja pankkitilini olisi jo valmiiksi tyhjä, töitä ei olisi eikä enää edes mahdollisuuksia löytää niitä, perintäyhtiöiden kirjeitä putoilisi postiluukusta eikä vain huolimattomuudesta niin kuin minulle nykyäänkin toisinaan tapahtuu. Tämäntapaisissakin olosuhteissa moni perheenisä tai -äiti poikkeustilan kohtaa. Miten etäkoulu mahtaisi sujua minulta silloin? Millainen tunnelma kotonamme vallitsisi, kun se nytkin välillä tahtoo kiristyä?

Koteihinsa suljettuina perheelliset ovat entistä perheellisempiä. Yksinäiset ovat entistä yksinäisempiä.

Kyse on ilman muuta myös yhteiskuntaluokista. Kovasti yrittävä keskiluokka saa varmaan siistit sisätyönsä jotenkin hoidettua ja lapsensa pidettyä siinä määrin kärryillä, ettei parin kuukauden kotikoulusta koidu vakavia vaurioita. Miten sen sijaan käy lapsille, joita kukaan ei kotona jaksa yrittääkään auttaa tai pahimmassa tapauksessa edes ruokkia?

Toistaiseksi korona on tappanut vasta harvoja. Harvat ovat edes sairastuneet. Sen sijaan jo nyt korona on heittänyt meidät kaikki ikään kuin syvemmälle omaan elämäänsä, omaan yksityiseen elämäntilanteeseensa, joka kai aina on tehtyjen valintojen ja silkan sattuman summa. Koteihinsa suljettuina perheelliset ovat entistä perheellisempiä. Yksinäiset ovat entistä yksinäisempiä, niin ainakin kuvittelen.

Niin kuin Pentti Saarikoski kirjoitti jokaisella on tämänsä, tälläkin hetkellä, ja yritän varoa tekemästä vertailua tämien välillä. Välillä sorrun tosin siihenkin, esimerkiksi nähdessäni Facebook-kavereitteni kyselevän sarjasuosituksia tylsyyden tappamiseen tai ihmettelevän sitä, miten kerrankin on aikaa ajatella. Ei jumalauta ole!

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail

Korvaavatko virtuaaliset yhteydet konkreettisen läsnäolon? Tätäkin me pohdiskelimme kirjeissämme, mutta kaukaisemman tulevaisuuden kysymyksenä. Nopeammin kuin kuvittelimme olemme päässeet kokeilemaan asiaa käytännössä.

Jos nyt on pakko, kohtaan toki mieluummin pandemian tällaisena aikana, jolloin lapsuudessani vielä täytenä utopiana pidetyt videopuhelut ovat arkipäivää kaikille ikäryhmille. Vanhempani eivät pysty halaamaan lastenlapsiaan, mutta he näkevät heidän leikkivän.

Tässä yhtenä iltana otimme ryhmäpuhelun sisarusteni ja vanhempieni kesken. Koska kaikki ovat suljettuina koteihinsa, kuvissa vilahtelivat luonnollisesti myös puolisot ja lapset. Meteliä siis riitti, monenikäistä ihmiselämää, ja virtuaalisenakin tämän elämän läsnäolo riitti vahvistamaan itse kunkin elämänuskoa. Isäkin oli ryhmäpuhelussa puheliaampi ja pirteämpi kuin aikoihin.

Ilonaiheitakin nimittäin on. Aprillipäivän iltana perhepiiriimme syntyi uusi ihminen, reipas kolmekiloinen tyttö. Pikkusiskoni on lääkäri ja suhtautui synnytyksen poikkeusolosuhteisiin ihailtavan tyynesti. Silti ajankohta tietysti mietitytti häntäkin. ”Ei tällaiseen maailmaan pitäisi kenenkään syntyä”, hän puuskahti minulle kerran puhelimessa jutellessamme, yksityisenä epätoivon hetkenään. Mutta nyt lapsi on siis sisareni sylissä. He ovat kotona ja totuttelevat uuteen elämäänsä nelihenkisenä perheenä. Se tuntuu uskomattoman hienolta, ehkä aivan erityisen hienolta tämän huolen ja murheen keskellä.

Haluaisin siskontyttäreni syliini. Ajatus virtuaalisista ristiäisistä tuntuu lohduttomalta.

Tulokkaasta luonnollisesti virtaa kuvia ja videoita. WhatsApp-ryhmämme täyttyy sydänemojeista. Mutta tietenkin, totta kai, haluaisin siskontyttäreni syliini. Haluaisin silittää hänen ihoaan. Puristaa hänet syliini ja haistaa hänen vauvantuoksunsa, koskettaa kevyesti sormenpäälläni päälaen pehmeää kohtaa. Haluaisin tuntea hänet ja hänen läsnäolonsa, kaikilla aisteillani, ja sellaista etäyhteys ei salli. Ajatus mahdollisista virtuaalisista ristiäisistä tuntuu lohduttomalta.

Paitsi haistaa ja koskettaa, etäyhteydessä on mahdotonta myös konkreettisesti auttaa. Nyt kun suuret ikäluokat ovat erityiskaranteenissa, sukupolvien välinen huoltosilta on hetkellisesti katkennut – palvelu ei pelaa kumpaankaan suuntaan, vaikka apua tarvittaisiin sekä lapsiperheissä että eläkkeellä. Tässä suhteessa sosiaalisen eristämisen hinta on valtava.

Uudenmaan eristämisen päivä oli minulle tähänastisen poikkeustilan pahin. Vaikka se ei käytännössä muuttanut mitään, se sulki vanhempani apuni ulottumattomiin, toki hetkellisesti mutta silti hyvin virallisesti. Hämeenlinnan moottoritiellä oli äkkiä poliiseja. En pystynyt käsittämään sitä. En pysty oikein vieläkään. Sulku päättyi, toivon että se unohtuu mielistä nopeasti, mutta pelkään ettei niin välttämättä käy – maan väkirikkaimman ja samalla vauraimman osan eristämisessä muusta Suomesta oli jotain pahaenteisen kauaskantoista.

Isä ja äiti surettavat minua. Isä on selvinnyt syvimmästä masennuksestaan, mutta henkisten murheiden jälkeen ilmaantui fyysisiä. Jo pitkään he ovat eläneet jonkinasteisessa karanteenissa, enimmäkseen kaksin, ja nyt poikkeustila on tukkinut henkireiät.

Puhelimessa teen kaikkeni piristääkseni heitä. Kätken parhaani mukaan oman ahdistukseni. Aina se ei aivan onnistu, huoli tihkuu minusta läpi, ja sellaisina hetkinä toivon aina että olisimme edes samassa tilassa, ihmiset lohduttavat toisiaan usein niin paljon paremmin muilla keinoilla kuin sanoilla.

Mutta entä jos pelko jääkin?

Miten sosiaalisia eläimiä me olemmekaan. Miten ihanaa onkaan, kun rajoitukset jossain vaiheessa puretaan ja voimme unohtaa nämä kammottavat turvavälit ja kaikkialle sirotellut käsidesipullot, kohdata toisiamme vailla pelkoa kaikissa niissä tiloissa, joissa olemme tottuneet toisiamme kohtaamaan.

Mutta entä jos pelko jääkin? Sitäkin mahdollisuutta olen joskus näiden toisinaan levottomien koronaöiden sudenhetkinä ajatellut. Virustahan ei valitettavasti olla tässä nyt kertaheitolla nujertamassa, ainoastaan hidastamassa ja hillitsemässä. Sen kerrotaan jäävän uhkaksi keskuuteemme toistaiseksi määrittelemättömäksi ajaksi, ja sen jälkeen voimmekin alkaa pelätä uusia viruksia, pelko seuraavasta pandemiasta saa ihmiset muuttamaan käyttäytymistään kenties pysyvästi. Jos todella on niin kuin jostain luin, että isoja yleisötapahtumia voidaan järjestää mahdollisesti vasta vuonna 2022, ehdimme ehkä suorastaan vieraantua sellaisista.

Mitä silloin menetämme? Mitä meistä edes jää jäljelle? Millainen olisi maailma ilman jalkapallo-otteluita tai stadionkonsertteja, ilman sitä lohtua ja voimaa, jota ihmiset saavat toisistaan kokoontuessaan suurella joukolla yhteen?

Mutta ehkä tällaista sentään on turha pelätä, pelättävää on muutenkin niin paljon. Unohdamme varmasti. Unohdamme aina. Se on ihmiskunnan kirous mutta varmaan samalla myös siunaus.

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail

Sinähän et ole lainkaan somessa. Se on monella tapaa hyvä ja ryhdikäs ratkaisu, jota kenties hiukan kadehdinkin, en vähiten tällaisina aikoina. Toisaalta näinäkin aikoina menetät kenties kirjallisestikin arvokkaan kurkistusikkunan ihmisyyden erilaisiin ilmenemismuotoihin.

Näen paljon kaunista ja inhimillistä. Käytettävissään olevin keinoin ihmiset etsivät toisistaan tukea ja löytävätkin sitä. Kollektiivinen eskapismi kukoistaa kekseliäänä: heti poikkeustilan alettua käynnistynyt nuoruuskuvahaaste oli Facebookin enimmäkseen entisistä nuorista koostuvan käyttäjäryhmän tapa paeta todellisuutta aikaan, jolloin kaikki mahdollisuudet olivat vielä edessä ja maailma kutakuinkin raiteillaan. Osallistuin haasteeseen itsekin, halusinhan paeta.

Tietäväisyyttäkin ikävämpää on keskinäinen kyttääminen ja ilmiantomentaliteetti.

Ikävä kyllä kriisi tuntuu tekevän ihmisistä paitsi entistä nostalgisempia, myös entistä tietäväisempiä. Huomattavan moni itse oppinut epidemologian, taloustieteen ja valtionhallinnon erityisasiantuntija julistaa näkemyksiään erehtymättömällä varmuudella. On tehty liian vähän liian myöhään. Liikaa liian varhain. Tarpeeksi mutta typerästi. Ylipäätään on tehty ja toimittu väärin, vaikka oikea tapa toimia olisi ilmiselvä, tulisi vain toimia niin kuin mielipiteen ilmaisija kertoo. Käsittämätöntä ettei niin tehdä, kyllä minä olisin osannut ne maskitkin koko valtakuntaan hankkia!

Tietäväisyyttäkin ikävämpää on keskinäinen kyttääminen ja ilmiantomentaliteetti. Sorruin siihen heti itsekin. Poikkeustilan ensimmäisellä viikolla, koulujen ja päiväkotien jo sulkeuduttua, Herttoniemeen avattiin uusi kauppakeskus. Näkemässäni kuvassa ihmiset jonottivat sinne. Jumalauta! Täällä sitä jo kärsitään rangaistusta, ollaan kunnon kansalaisia, ja toiset jonottavat kauppakeskukseen hakemaan jotain ilmaisia ämpäreitä.

Mutta ehkä heitä ei edes ollut niin paljon. Ehkä heillä oli syynsä mennä sinne. Kävinhän minäkin samana iltana Tammiston Gigantissa, ostamassa pojalleni tietokoneen, jotta hän voisi alkaa käydä etäkouluaan.

Niin kuin aina: on helpompaa nähdä rikka toisen silmässä kuin malka omassaan. On myös helpompaa eristäytyä esimerkillisesti, jos puitteet ovat kunnossa, pankkitilillä pientä puskuria tai ammatti ylipäätään sellainen, jota jotenkin etänä voi harjoittaa. On ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti voi ottaa lapsiaan pois päiväkodista. Jos he tekisivät niin, yleinen katastrofi vain pahenisi. Keskiluokkaiset konttorityöntekijät voivat toki kilpailla keskenään siitä, kuka eristäytyy täydellisimmin, mutta pitäisi muistaa, että läheskään kaikki eivät voi tähän kilpailuun osallistua.

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail

Emme pelkästään koe pandemiaa somen kautta – se vaikuttaa myös toimiin, joita sen hillitsemiseksi tehdään. Normaaliolosuhteissakin sosiaalinen media on kiihdyttänyt yhteiskunnallisten käänteiden vauhtia ja päättäjien reaktionopeutta.

Sama mekanismi toimii myös kriisitilanteessa. Ratkaisuja, jotka joka tapauksessa jouduttaisiin tekemään epäinhimillisen nopeasti ja puutteellisen tiedon varassa, tehdään nyt myös ennennäkemättömän reaaliaikaisen kansalaispaineen alaisina. Silloin korostuu entisestään toimien näyttävyys, ei välttämättä niinkään osumatarkkuus ja todelliset vaikutukset.

”Nyt te ette ainakaan voi sanoa, että hallitus pelkästään fundeeraa, kun me olemme juuri sulkeneet kokonaan 1,7 miljoonan asukkaan maakunnan”, puolustusministeri Antti Kaikkonen kuittasi oppositiolle eduskunnassa Uudenmaan eristämisen jälkeen. Heitto oli hauska mutta myös hivenen huolestuttava. Mistä syystä se maakunta taas suljettiinkaan?

Yleisin syytös on aina sama: ei ole tehty tarpeeksi. Monet ovat sitä mieltä edelleen, vielä näiden täysin poikkeuksellisten päätösten jälkeenkin. Voihan niinkin olla. Se selviää kuitenkin vasta myöhemmin, ja silloinkaan olemme tuskin kaikki asiasta samaa mieltä. Sen sijaan varmasti on jo selvinnyt, että pelko on väkevä ja viruksen lailla tarttuva voima, joka voi muuttaa vakaina ja demokraattisinakin pidettyjä yhteiskuntia hämmästyttävän nopeasti.

Kyllä minäkin pelkään koronavirusta. Pelkään sairautta ja kuolemaa niin kuin kuolevainen pelkää. Mutta pelkään myös koronakriisin salamannopeasti paljastamaa autoritaarisuuden kaipuuta, joka on Suomessakin vahvempaa kuin osasin pelätä.

Tiettyä osaa kansalaisista demokraattisen yhteiskunnan väistämättä diktatuuria hitaammat menettelytavat ärsyttävät normaalioloissakin. Osa pitää niitä ilmeisesti pohjimmiltaan tarpeettomana luksuksena, josta tosi paikan tullen pitää luopua asiasta edes keskustelematta. Turvallisuuteen verrattuna vapaus on ylellisyyttä, niin ihmiset tuntuvat ajattelevan, ja ehkä se on, en tiedä voinko edes väittää vastaan, kenties tarvehierarkiamme todella menee niin.

Mutta vapaudenkin voi menettää. Vapaudesta luopuminen ei välttämättä tuo suurempaa turvaa, pikemminkin päinvastoin – senkin on historia osoittanut. Toivon että kyse on vain poikkeustilan aiheuttamasta yleisestä ahdistuksesta, mutta minua kalvaa paha aavistus siitä, etten välttämättä eläkään loppuelämääni tällaisessa yhteiskunnassa, jollaisessa olen kasvanut ja tottunut elämään, vapaana ilmaisemaan ajatuksiani ja mielipiteitäni.

Sitäkin olen pitänyt itsestäänselvyytenä. Miksi?

Lamahan tulee, se on päivänselvää.

”Tuleeko se lama nyt”, kahdeksasluokkalaiseni on kysynyt minulta jo useaan otteeseen. Lama tarkoittaa hänelle nimenomaan 90-luvun alun lamaa, joka mahdollisesti on jäänyt hänen mieleensä pari vuotta sitten yhdessä katsomastamme Apulanta-elokuvasta. Silloin kerroin pojalleni, millaista noina vuosina Suomessa oli elää ja miten lama vaikutti meidänkin perheeseemme.

Lamahan tulee, se on päivänselvää. Ja kun miettii miten valtava lasku yhteiskunnan pysäyttämisestä jo muutamassa kuukaudessa Suomelle seuraa, kun ajattelee että tämä sama äkkipysähdys tapahtuu kaikkialla maailmassa eikä muutama kuukausi varmaan edes riitä, hiipii mieleen sellainenkin mahdollisuus, että myyttinen 90-luvun alun lama tulee vielä kalpenemaan kauhistuttavan kokonaisvaltaisen koronalaman rinnalla.

Huomaan miettiväni ajallisia rinnastuksia. Vanhin poikani on samanikäinen kuin minä olin silloin. Minä taas olen isäni ikäinen – mies parhaassa iässä ja siis täysmääräisesti vastuussa perheestäni ja vielä alaikäisestä jälkikasvustani. Olisi tietysti huomattavasti mukavampaa, jos tuntemani maailma ei taloudellisestikin suistuisi raiteiltaan.

90-luvun laman luulisi osoittaneen, ettei taloutta ja terveyttä voi siististi erottaa toisistaan, niin houkuttelevalta kuin selkeä kahtiajako tässä tilanteessa tuntuukin. Osaamme laskea tarkasti koronaan kuolleiden määrän, se on selkeä ja karmea mittari, mutta ei ainoa, jota erityisesti päättäjien pitää ajatella. Taloudellisesta kivusta seuraa nimittäin väistämättä inhimillistä kipua: henkistä pahoinvointia, mielenterveysongelmia, sairauksia ja kuolemia. Jäljet siirtyvät eteenpäin sukupolvien ketjussa, ja niinpä kolmenkymmenen vuodenkin takaisen romahduksen jälkipyykkiä pestään joissain perheissä yhä.

Siksi harmittaakin lukea hurskaita heittoja siitä, miten talous on vain taloutta. Kun koulujen ilmoitettiin pysyvän kiinni, eräässä seuraamassani keskustelussa iloittiin siitä, että näin uskallettiin tehdä taipumatta elinkeinoelämän intresseihin. En mitenkään jaksa uskoa, että nämä intressit olisivat tässäkään tilanteessa täysin päinvastaisia kuin kansalaisten intressit.

Vasemmiston äärilaidalla koronakriisi tuntuu ruokkivan muutenkin elinvoimaista fantasiaa nykyisen talousjärjestelmän tuhoutumisesta, joka jotenkin selittämättömästi tapahtuisi niin, että hyvinvointivaltio siitä vain kohenisi. Twitterissä koomikko Iikka Kivi hekumoi yhdessä twiitissään kapitalismin epäonnistumista ja toivoi toisessa akuutin koronakriisin jälkeen välittömästi yleislakkoa, jotta puolestamme uhrautuneiden pienipalkkaisten hoitajien, opettajien ja poliisien palkkoja saataisiin korotettua.

Tavoitteesta sinänsä en ole eri mieltä, mutta ajankohtaa pelkään mahdottomaksi ja keino olisi sulaa hulluutta. Sitä paitsi miten voi samaan aikaan toivoa sekä järjestelmän tuhoa että palkankorotuksia?

Pulassahan me olemme ilman koronaakin.

Tuhoa toivomatta voi tietenkin toivoa parempaa, oikeudenmukaisempaa ja ekologisesti kestävämpää toimintamallia. On syytäkin, pulassahan me olemme ilman koronaakin. Sikäli paluu entiseen ei kieltämättä olekaan mielekäs tavoite.

Toisaalta selvää on, ettei sellaista myöskään tarvitse pelätä. Näin suuri shokki tulee väistämättä aiheuttamaan muutoksia globaalin talouden rakenteissa, ja nämä muutokset puolestaan vaikuttavat geopolitiikkaan ja turvallisuuspolitiikkaan, Suomen ja suomalaistenkin kannalta aivan olennaisiin kysymyksiin.

Koronakriisin jälkeen politiikkaa eri puolilla maailmaa ohjaava tahtotila on todennäköisesti keskinäisriippuvaisuudesta poispäin. Globaalit logistiikkaketjut ovat osoittaneet haavoittuvuutensa. Kansakuntien välinen solidaarisuus on paljastunut illuusioksi. Kun tosi on kyseessä, valtio kuin valtio sulkee rajansa, estää elintärkeiden tarvikkeiden myynnin toisiin valtioihin ja pitää huolen vain omistaan. Hengityssuojaimista ja lääkkeistä taistellaan merirosvojen keinoin.

Eihän tällainen unohdu. Ei sen kuulukaan unohtua. Raju annos kylmää realismia saattaa olla paikallaan minunkin kaltaiselleni kansainväliseen yhteistyöhön uskovalle. Sitä paitsi käpertyminen on psykologisesti ymmärrettävää, karanteenihan konkreettisestikin kutistaa maailmamme rajoja.

Silti en edelleenkään jaksa uskoa nationalismin tarjoavan minkäänlaista ratkaisua sen paremmin tähän kuin myöhemminkään edessämme oleviin kysymyksiin. Ilmastonmuutoksen tavoin myös virukset vähät välittävät valtioiden rajoista.

Toki valtiot ovat tässä tilanteessa osoittaneet mahtinsa, toimineet enemmän tai vähemmän järkevästi, mutta ilman kansainvälistä koordinaatiota ja jonkinasteista ymmärrystä yhteisestä kohtalosta järkevästikin toimiville käy joka tapauksessa huonosti. Kaikki häviävät. Kaikki ovat suuremmassa vaarassa. Miksi sellaista tulevaisuutta kannattaisi kenenkään toivoa, etenkään täällä keskikokoisen suurkaupungin kokoisessa maassa suuren ja arvaamattoman valtion naapurissa?

Kyllä minuakin houkuttelisi käyttää ne hävittäjiin varatut miljardit parempiin tarkoituksiin, mutta valitettavasti tuntuu samaan aikaan myös siltä, ettei juuri nyt tee yhtään mieli jättää niitä hankkimatta. Pirustako sitä tietää, mitä kamalaa tässä vielä on edessä.

Tunnustan: olen alkanut ajatella maailmanloppua.

”Jeesus on terveys”, lukee sähkötolpassa Vessööntien varressa - tienmutkassa, jossa kevääseen heräävä uusmaalainen peltoaukea vaihtuu pahaenteisen tummaksi kuusimetsäksi.

Tavallisesti en kiinnittäisi kylttiin erityistä huomioita. Ehkä jopa mielessäni hymähtäisin laminoidun aanelosen tolppaan niitanneelle kiihkouskovaiselle. Näinä päivinä, kauniin mutta myös jollain karmivalla tavalla kaiken paljastavan kevätauringon alla, minua ei naurata.

Tunnustan: olen alkanut ajatella maailmanloppua. Ensimmäisen kerran se jysähti mieleeni helmikuun lopussa, ennen kuin vielä edes uskoimme koronan oikeasti saapuvan Suomeenkin.

Seisoin tuossa rannalla. Vesi oli noussut reippaasti kivimuurin yli, puoliväliin nurmikkoa. Taivas oli lohduttoman harmaa, lämmintä viisi astetta, myrskytuuli kävi lounaasta. Koska oli helsinkiläisten hiihtoloman loppu, Facebook-feediini tipahteli kaukomatkoiltaan palanneiden tuttavien päivityksiä. ”Welcome to Finland!” ”Ikuinen marraskuu.” ”Pakkohan täältä oli päästä pois.” Kiskoin venettä kauemmas vedenrajasta ja ajattelin, ettei meillä ole toivoa, ei kerta kaikkiaan ole, emme selviä tästä. Me ansaitsemme tämän.

Metsäpaloja Australiassa. Helmikuun tulvia Helsingissä. Heinäsirkkaparvia Afrikassa. Ja sen jälkeen tämä: pandemia. Ilmestyskirja. Nyt.

Luonnollisesti häädän ajatusta mielestäni. Tukahdutan sen niin hyvin kuin pystyn, hautaan päättäväisesti tavallisten ajatusteni alle. Eihän tällaisia voi ajatella. Ei varsinkaan, jos on saattanut maailmaan neljä lasta.

Nimenomaan lapsiin kauhu nimittäin liittyy. Juuri isyys sen uskoakseni mieleeni asettaa.

Joka ilta laitan kaksi kylpyammetta vierekkäin pesuhuoneen lattialle. Lasken vedet molempiin, keltaiseen ja siniseen. Kaksoset repivät riemuissaan vaatteet yltään, asettuvat ammeisiin, aloittavat leikkinsä, ja minä katselen heitä ja heidän autuasta tietämättömyyttään ja ajattelen tulevaisuutta, joka on jo täällä. Palaa ja tulvii. Virukset leviävät. Mannerjää sulaa. Kohta alkavat todelliset kansainvaellukset, niitä seuraavat sodat, ja antibiootit lakkaavat toimimasta, sitten ei enää tarvita tällaisia kekseliäitä viruksiakaan, pelkkä poskiontelontulehdus riittää. Mitä helvettiä minä olen tehnyt, tuonut nämä viattomat tällaiseen maailmaan?

Yhdessä kirjeessäni kirjoitin uhmakkaasti siitä, miten en suostu tuntemaan syyllisyyttä saamistani lapsista. Mitään sellaista en tunne vieläkään: lapsi ei ole hiilijalanjälki.

Sen sijaan tämä toinen argumentti lapsettomuuden puolesta, tänne syntyvien lasten mahdollisuus onnelliseen elämään. Olisiko sitä oikeasti pitänyt miettiä? Miten sitä olisi voinut miettiä? Mitä elämästä tulee, jos sellaisia alkaa ajatella, ei yhtään mitään, silloin elämä ei voi jatkua ja kuitenkin sen täytyy. Olen vielä haalinut elämää ympärilleni niin paljon, olen vastuussa siitä kaikesta.

Niinpä otan suihkun käteeni ja huuhtelen kaksosten tukat. Siitä tulee huutoa, muttei enää kovin paljon, kumpikin kääntää tottuneesti niskansa taakse. Kaksoset odottavat kylpyhuoneen lattialla hiukset vettä valuvina. Otan kylpytakit naulasta ja käärin heidät niihin. Kumpikin käväisee sylissäni, antaa halata, ja juoksee sitten pois, heillähän on kiire, maailma on uusi ja ihmeitä täynnä ja vasta avautumassa heille.

Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin. Nämä Koiviston sanat, joita ajattelin jo heidän syntymänsä aikaan, ennenaikaisuuden aiheuttamien huolieni keskellä.

Emme me tiedä, emme vieläkään. Ja silloinkin, todella, kävi hyvin.

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail

Sillä kyllähän tämä oikeasti menee ohi. Joskus tämä poikkeustila päättyy, viruskin on lopulta taltutettu, eikä maailma todennäköisesti ole loppunut. Ja vaikkei juuri nyt tunnukaan siltä, että tässä voisi käydä millään lailla hyvin, onhan sekin mahdollisuuksien rajoissa.

Kenties tämä on pakollinen jarrutus. Varoitusmerkki, jota ei enää voi ohittaa, jonkin loppu ja alku jollekin uudelle. Minä en tiedä. En todellakaan tiedä. Oikeastaan erikoista kirjoittaa näin pitkään ja tietää näin vähän.

Toisaalta eihän kirjoittaminen olekaan tietämistä. Se on elämistä ja yrittämistä, ihmisenä maailmassa olemista. Hengittämistä, niinkin voisi sanoa – itse asiassa välttämätöntä silloin kun sellaisen on ottanut tavakseen. Sinulle kirjoittaminen tämän kaiken keskellä on tuntunut hengittämiseltä. Odotan, että sinä kirjoitat minulle, haluan kuulla hengityksesi äänen.

Ystäväsi,

Juha

Kjell Westö och Juha Itkonen dricker kaffe.
Kjell Westö ja Juha Itkonen. Kjell Westö och Juha Itkonen dricker kaffe. Kuva: Johanna Bruun Kjell Westö,Juha Itkonen
Kommentit