Poikkeustilanne sai kirjailija Kjell Westön oivaltamaan, että hän tarvitsee jokapäiväisiä vaatimattomia kohtaamisia. Vuosina 2017-2019 Westö ja Juha Itkonen kirjoittivat toisilleen seitsemän pitkää kirjettä. Kirja sai nimekseen 7+7 – Levottoman ajan kirjeitä. Ajan käytyä todella levottomaksi he päättivät kirjoittaa toiselleen vielä yhdet kirjeet, jotka Kulttuuricocktail julkaisee. Tämä on Westön vastauskirje Itkoselle.
Helsingissä, huhtikuussa 2020
Juha hyvä,
Kiitos kirjeestäsi, joka on ehkä hienoin kaikista minulle kirjoittamistasi kirjeistä.
Ja kiitos että päätit kirjoittaa tällä kertaa ilman, että olimme siitä sen kummemmin keskustelleet tai sopineet. Vaikka minun on juuri nyt vaikea kirjoittaa – tunnen olevani kaikkien noiden nettiä kansoittavien omatekoisten epidemiologien, politologien ja taloustieteilijöiden täydellinen vastakohta, kriisiaikoina nimittäin viimeisetkin vuorenvarmojen mielipiteiden rippeet, jos minulla niitä joskus on ollut, karisevat lopullisesti – niin tämä tuntuu asialta, joka pitää tehdä.
Sillä tosiaan, minä se ehdotin yhteisen kirjamme nimeksi 7+7. Levottoman ajan kirjeitä. Enhän kesällä 2018 voinut edes kuvitella sitä tilannetta, josta me kaikki löytäisimme itsemme vajaan kahden vuoden kuluttua.
(Viime aikoina olen oppinut monia asioita, muun muassa sen, että maailman terveysjärjestö WHO lisäsi pari vuotta sitten erään taudin X ihmiskunnan suurimpien uhkien listalle, taudin, jonka synnyn ja pandemiaksi muuttumisen he jo tuolloin kuvailivat tarkasti ja tavalla, joka muistutti hämäävästi juuri Covid-19:n etenemisprosessia. Monen muun lailla haluan kokea turvallisuutta, vaikka tiedän, että täysin turvallinen elämä on pohjimmiltaan illuusio. Tukahdutan pelkoni ja pidän kiinni yhtä harhaisesta haavoittumattomuuden kuvitelmasta sekä tunteesta, että maailma on minun. Meitä tapahtumien yllättämiä ja järkyttämiä on seitsemästä kahdeksaan miljardia, kun taas heitä, jotka oikeasti ymmärsivät mitä tuleman piti, oli vain kourallinen: joukko epidemiologeja, virologeja ja muita lääkäreitä ja tulevaisuudentutkijoita.)
Vuoden 2020 alkaessa romaanini Tritonus (joka ilmestyy elokuussa) oli viimeistelyä vaille valmis. Pidin tauon hiomistyössä ja ryhdyin sen sijaan valmistelemaan seuraavaa kirjaani.
Käytännössä se tarkoitti, että aloin heti loppiaisen jälkeen käydä Kansalliskirjastossa, en joka työpäivä – olihan minulla muutakin tekemistä, kuten esiintymisiä sinun kanssasi – mutta kuitenkin mahdollisimman usein. Siellä minä istuin, Helsingin tuomiokirkon kyljessä, valtioneuvoston linnaa vinosti vastapäätä, koko tammi- ja helmikuun sekä puolet maaliskuusta, sillä aikaa kun virus riehui Wuhanissa ja Hubein maakunnassa ja lähti sitten leviämään koko maailmaan. Jo helmikuun puolivälissä pyysin tilannearviota eräältä lääkärituttavalta, joka vastasi: Minähän en ole mikään epidemiologi, mutta on kyllä ihmeiden ihme, mikäli onnistumme välttymään pandemialta.
Siellä kirjastossa minä sitten istuin viikosta toiseen, uppoutuneena vanhoihin sanoma- ja aikakauslehtiin. Katajanokalta Kansalliskirjastoon kävelee kymmenessä minuutissa, ja iltaisin, kun kirjasto sulki ovensa, astelin Senaatintorin poikki kohti kotia. Usein satoi, koko talvihan oli pelkkää sadetta. Lounaspaikkojani olivat ravintola Sunn, Café Engel tai joku muu korttelin ravintoloista.
Oli kiinnostavaa mutta myös masentavaa tarkkailla omia selkäydinrefleksejä pelon hitaasti alkaessa nakertaa sisuksiani.
Turisteja oli tavallista vähemmän, joskin heitä vielä helmikuussa sentään oli: he räpsivät selfieitä tuomiokirkon portailla, poseerasivat Aleksanteri II:n patsaan edessä ja söivät samoissa ravintoloissa kuin minäkin. Ja samaan aikaan kun minä ja monet muut olimme jollain tapaa päättäneet elää niin tietämättöminä kuin suinkin mahdollista, valtioneuvoston linnassa Sanna Marin ministereineen todennäköisesti jo vastaanotti varoituksia erilaisista katastrofiskenaarioista ja niiden todennäköisyyksistä.
Oli kiinnostavaa mutta myös melko masentavaa tarkkailla omia selkäydinrefleksejä viikkojen edetessä ja pelon hitaasti alkaessa nakertaa sisuksiani. Eräänä helmikuisena aamupäivänä törmäsin aasialaiseen perheeseen Kansalliskirjaston pyöröovissa, onhan rakennuksen kaunis rotunda turistien suosima nähtävyys. Mies, nainen, kolme lasta – kaikilla vihreästä kankaasta tehdyt suu-nenäsuojukset. En ole koskaan asunut tai matkustanut Aasiassa, enkä kuvittele pystyväni sijoittamaan tuon maanosan ihmisiä kartalle maan tarkkuudella.
Vaikka maskit peittivät perheenjäsenten kasvot eivätkä he juuri silloin sanoneet mitään, arvelin kuitenkin perheen olevan Kiinasta. Sekä perheen isä että minä astuimme sivuun, ja tehdessämme toisillemme tilaa käyttäydyimme melkein liioitellun kohteliaasti – Excuse me Sir, have a good day Sir, you too Sir – samalla kun liskoaivoissani rummutti tyystin toinen, julkilausumaton kysymys: ”Excuse me Sir, but you are not from Wuhan are you?”
Suunnilleen noihin aikoihin lähdin eräänä sunnuntai-iltapäivänä käymään kuntosalilla. Pääsin sisään miehittämättömiin tiloihin avainkortillani, ja ensimmäiset kymmenen minuuttia olin kuntosalin ainoa asiakas. Sitten paikalle tuli nuori nainen, joka näytti (arvioni mukaan) kiinalaiselta. Hän alkoi rehkiä stepperillä aivan soutulaitteeni vieressä.
Meni joitakin minuutteja, ja joukkoomme liittyi kaksi ulkomaalaista miestä, jotka puhuivat kieltä, joka (arvioni mukaan) kuulosti farsilta, tai pikemminkin: kuulosti siltä varsin häilyvältä mielikuvalta, joka minulla on siitä, miltä farsi kuulostaa. Iran! kiljuivat liskoaivoni, tämä on salaliitto! Miksi ihmeessä minun piti tulla kuntosalille juuri nyt?
Niin kuluivat päivät ja viikot, ja minä, joka aina olen pitänyt ja pidän edelleen itseäni maailmankansalaisena ja kosmopoliittina, jatkoin taistelua pelkoni esiin houkuttelemia ennakkoluuloja vastaan. Maaliskuun alussa olin jo varma, että pandemia oli saavuttanut meidät ja että oli enää ajan kysymys, milloin niin Kansalliskirjasto kuin muutkin kulttuurilaitokset ja myös kuntosalit ja urheiluhallit sulkisivat ovensa.
Vielä tammikuussa olin itsekin käynyt kirjastossa nuhaisena; varustauduin paperinenäliinoin, joihin niistin nenäni mahdollisimman varovasti. Nyt mulkoilin hiljaisen raivon vallassa vanhempaa rouvaa, joka yski raskaasti käyttäessään lukulaitetta vain metrin päässä minusta, yski kerta toisensa jälkeen, päästi kauhean yskänsä ilmoille noin vain, ei puhettakaan mistään nenäliinoista tai kyynärtaipeista.
Kohta olikin sitten jo perjantai 13. maaliskuuta, talvisodan päättymisen vuosipäivä, ja nyt koko Suomi yritti sinivalkoiset liput liehuen sopeutua Marinin hallituksen ensimmäisiin rajoituksiin. Maaliskuun 16. päivänä Kansalliskirjasto sulki ovensa tarkemmin määrittelemättömäksi ajaksi: nyt olimme jo, kuvaannollisesti puhuen, Wuhanista kaikki (ja me helsinkiläiset ja uusmaalaiset olimme sitä suuremmassa määrin kuin muut suomalaiset, koska epidemian maihinnousu oli tapahtunut täällä).
Ja yhtenä tämän epätodellisen vuoden monista paradokseista tapahtui niin, että muutaman viikon kuluttua oikeat wuhanilaiset eivät enää olleetkaan ”Wuhanista”: pandemian keskuksen siirtyessä Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin alkoivat kiinalaiset puolestaan pelätä meitä ja levittämäämme tartuntaa.
Minua tullaan todennäköisesti syyttämään Vallan hännystelystä, kun sanon tämän, mutta toistaiseksi kotimaisten valtaapitävien toiminta on herättänyt minussa useammin ylpeyttä kuin kritiikkiä. On totta, että Huoltovarmuuskeskus mokasi ostaessaan valtavan lastin ala-arvoisia kasvosuojuksia epärehellisten liikemiesten ja -naisten välityksellä. Mutta jos katsotaan kokonaisuutta, keskeiset ministerit ja presidentti Niinistö ovat esiintyneet päättäväisesti, selkeästi ja samalla empaattisesti.
(Niinistön ja pääministeri Marinin mahdollinen valtataistelu kulisseissa ei minua erityisemmin kiinnosta, se on politiikan arkipäivää, ja arki saa nyt väistyä – tärkeää on se, kuinka keskeiset toimijat toimivat ja mitä he tässä akuutissa kriisissä sanovat.)
En voi olla tarkastelematta suomalaista suoruutta, selkeitä toimenpiteitä ja verraten selkeää kielenkäyttöä suhteessa tapahtumiin toisessa, minulle niin ikään läheisessä maassa, Ruotsissa. Tätä kirjoittaessani tunnen levottomuutta: en tahtoisi olla ennakkoluuloinen tai loukata monia ruotsalaisia ystäviäni. En myöskään yritä teeskennellä tietäväni jotain lääketieteellisistä ja epidemiologisista kysymyksistä, joihin en ole lainkaan perehtynyt.
Mutta sanon sen silti: ruotsalaisten tapa käsitellä koronakriisiä ei täysin avaudu minulle. Tarkoitan ensinnäkin ihan konkreettisia toimia. Kukaan ei tosin vielä tiedä, millaiset toimet säästävät eniten ihmishenkiä pitkällä tähtäimellä, eikä ole helppoa toimia johdonmukaisesti, kun elämää ja kuolemaa koskeva kriisi iskee ihmiskuntaan niin äkkiarvaamatta kuin tämä.
Sen huomaa jokainen myös yksilötasolla: olen itsekin ollut joissakin turvatoimissa äärettömän tunnollinen ja toisissa taas lipsunut. Silti pudistelen päätäni ruotsalaisten suositusten sisäisen logiikan puutteelle. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, ruotsalaisia kehotetaan pitämään kahden metrin turvaväli esimerkiksi puistojen käytävillä. Samaan aikaan ravintoloiden terassit pysyvät auki, ja viime viikolla Tukholman jalkapallovastaavat halusivat käynnistää alempien sarjojen pelit välittömästi.
Jokainen, joka on joskus pelannut jalkapalloa, tietää, että lähikamppailuissa sylki lentää ja hengityshöyryt sekoittuvat toisiinsa, ja on vaikea käsittää, kuinka jalkapallo-ottelut voidaan sallia, jos kerran jalankulkijoiden edellytetään pitävän etäisyyttä toisiinsa. Onneksi Folkhälsomyndigheten puuttui asiaan ja sanoi, että kaikki senioripelit ovat off limits, juniorit sen sijaan saavat edelleen pelata.
Ennen kaikkea ajattelen kuitenkin kielenkäyttöä, ja tarkoitan sillä tuota merkillisen ytimetöntä ja häilyvää puheenpartta, johon ruotsalaiset viranomaiset niin mielellään kriisitilanteissa turvautuvat. Pääministeri Löfvén on televisiopuheessaan ja haastatteluissa sentään ollut kohtalaisen selväsanainen, mutta muuten moni asia kuulostaa Ruotsissa hyvin erilaiselta kuin Suomessa.
Minusta itsestäni helsinkiläisenä ja uusmaalaisena tuli muukalainen – monen maanmieheni silmissä minusta tuli joku, jota pelätä.
Ministerit pysyttelevät taka-alalla, parrasvaloihin lähetetään valtionepidemiologi Anders Tegnell ja muita terveys- ja sosiaalialan virkamiehiä. Kun kuuntelen heitä tai luen mitä he ovat sanoneet, minusta tuntuu usein, etteivät heidän sanansa selvennä tilannetta ollenkaan vaan päinvastoin saavat aikaan entistä enemmän epävarmuutta ja sumuverhoja.
Älä ymmärrä minua väärin: tämä ei ole mikään vanhan ja kliseisen management by perkele -menetelmän ylistys (eikä siitä edes ole kyse suomalaisten valtaapitävien tavassa hoitaa tätä kriisiä). En tietenkään myöskään peräänkuuluta yksinkertaisia, suoraviivaisia totuuksia silloin, kun niitä ei ole. Ainoat, joita nyt kannattaa kuunnella, kirjoitti Dagens Nyheterin tiedetoimittaja Karin Bojs muutamia päiviä sitten, ovat ne, jotka rehellisesti myöntävät epävarmuutensa. Se, että asiantuntijatkin antavat välillä ristiriitaisia lausuntoja, on selkeä todiste siitä, ettemme vielä tiedä, miten tämä virus käyttäytyy.
Silti ruotsalaisen kriisinajan kielenkäytön yllä leijuu jotain huolestuttavan orwellilaista. Verrattuna siihen arvostan täkäläistä suorasukaisuutta. En kuulu presidentti Niinistön ja Helsingin pormestari Jan Vapaavuoren kotipuolueen kannattajiin, ja molemmat antavat hieman yrmeän ja ehkä karskinkin vaikutelman. Mutta heidän tapansa ilmaista itseään herättää minussa kunnioitusta, ja otan myös vakavasti sen, mitä he sanovat.
Harvat koronakriisin aikana lausutut sanat ovat vaikuttaneet minuun yhtä vahvasti kuin presidentin puheenvuoro joitakin päiviä sitten. Niinistö varoitti meitä – oman tulkintani mukaan ei vain meitä suomalaisia vaan kaikkia ihmisiä – antamasta pelolle ja epäluulolle valtaa ja kohdistamasta niitä tiettyihin ryhmiin yhteiskunnassa ja maailmassa. Sillä virus ei ole ainoa vihollisemme, vihollinen on myös pelko: meidän on tehtävä kaikkemme sen hillitsemiseksi, muuten se tekee meistä pakokauhuisia ja ennakkoluuloisia, täysiverisiä egoisteja.
Juuri tämän takia halusin kertoa sinulle, kuinka minä, joka olin kuvitellut olevani kaikkia ihmisiä arvostava maailmankansalainen ja joka kuulun tämän kriisin etuoikeutettuihin ja hemmoteltuihin (voin tehdä etätyötä ja eristäytyä, ja pankkitililläni on puskurirahaa), jouduin jo aikaisessa vaiheessa taistelemaan koronapelkoani vastaan, kun se pyrki ilmaisemaan itseään ”muukalaisten” vierastamisen muodossa. Kunnes minusta itsestäni helsinkiläisenä ja uusmaalaisena tuli se sama muukalainen – monen maanmieheni silmissä minusta tuli siis joku, jota pelätä.
Kirjoitat arjestanne Vessöössä. Kuulostaa monella tapaa hienolta – aikaisen kevään puutarha- ja raivaustyöt, joita me pohjoismaalaiset rakastamme, ja pikkuisilla vapaus sännätä suoraan ovesta pihalle – ja samalla raskaalta: en edes pysty kuvittelemaan, kuinka vaativaa on pyörittää päiväkotia, ala-astetta ja yläastetta samanaikaisesti ja siinä sivussa yrittää tehdä etätyötä.
Elän yksinäisemmin kuin sinä, ja Furustrandiini en ole päässyt, sehän on Turunmaalla, joten sosiaalista etäisyyttä olen harjoittanut täällä kotona Helsingissä. Viime viikolla Uudenmaan eristys purettiin, niin että enköhän kohta taas käy Furustrandissa kääntymässä, vaikka ministerit Marin ja Ohisalo kehottivatkin meitä kaikkia lykkäämään mökkireissuja tuonnemmaksi.
Olen antanut tyhjentää ja kunnostaa kaivon nyt keväällä – se oli kontaminoitunut, koska talvi oli niin sateinen – ja haluaisin tarkistaa, että työ on hyvin tehty. Haluan myös asettaa sadevesitynnyrit paikoilleen, tehdä alustavia puutarhatöitä ja ylipäätään varmistaa, että kaikki on kunnossa. Sitä paitsi kaipaan metsää ja merta. Minun on päästävä maastoon, luonnon rauhaan – saman luonnon, jota me ihmiset riistämme niin häikäilemättömästi, jonka me pakotamme niin kovan paineen alle, että sen mekanismit iskevät takaisin ja vahingoittavat meitä yhä useammin ja yhä kovemmin.
Mutta jos lähden sinne huhtikuussa, aion huolehtia siitä, että tankki on täynnä ja bensa riittää sinne ja takaisin, ja ostan kaikki ruoat ja muun tarpeellisen Helsingissä, koska en halua ottaa riskiä, että veisin viruksen mukanani saaristolaisten riesaksi.
Täällä kaupungissa seuraan vierestä etäelämää, joka on aika samanlaista kuin sinun ja perheesi etätodellisuus. Eri syistä Lena on kantanut vastuun lapsistaan koulujen sulkemisesta asti – normaalioloissa hän ja hänen exänsä jakavat huoltajuuden. Lena, hänen poikansa ja tyttärensä ovat ainoat, joita olen tavannut sisätiloissa. Joskus vietän illan heidän kotonaan, joskus Lena saa ”lomaa” vuorokaudeksi (ovathan lapset jo 15- ja 13-vuotiaita), kerran söimme kaikki päivällistä minun luonani.
Järjestely perustuu luottamukseen ja henkilökohtaiseen vastuuseen: lapset ovat luvanneet olla käymättä kenenkään kotona, tavata kavereita vain ulkona, yhden kerrallaan, ja pitää turvaväliä käydessään kävelyllä kaverin kanssa. Tätä on kestänyt jo yli kuukauden, ja on sanottava, että lapset ovat olleet kärsivällisiä ja sitkeitä. Yhtä vaikuttunut olen Lenasta, joka jaksaa tukea heitä etäkoulussa, ja opettajista, jotka heittivät etäopetusvaihteelle tuosta vain, lennosta.
(Tajusin vasta, että saatat saada tästä niitä samoja turhautumisen tunteita kuin ”täydellisten” vanhempien Instagram-klipeistä. Lisättäköön siksi, että olen kyllä nähnyt kiukkuakin, jopa jokusen purkauksen.)
Luottamus ja vastuu ovat tietysti molemminpuolisia. Lenan ja hänen lastensa lisäksi olen pari kertaa tavannut veljeni Mårtenin, jonka kanssa olen käynyt kävelyllä turvaväliä noudattaen. Kaikkiin muihin ystäviin olen pitänyt yhteyttä puhelimitse ja erilaisin viestein.
Viedessäni ruokakassit isän ja Helenan luo asetan ne oven eteen, soitan ovikelloa ja peräännyn saman tien kauas ovesta.
Poikkeusajan alussa jouduin ottamaan paljon vastuuta ruokaostoksista, koska Mårten ja hänen Henrikansa olivat eristyksissä palattuaan matkalta ja 82-vuotias isäni ja hänen vaimonsa Helena noudattavat tarkasti ohjeistuksia, pysyttelevät kotona ja antavat meidän nuorempien hoitaa ostokset.
Viedessäni ruokakassit isän ja Helenan luo asetan ne oven eteen, soitan ovikelloa ja peräännyn saman tien kauas ovesta, melkein puutarhaan asti, ja sitten jutustelemme siinä hetkisen, asiallisen välimatkan päässä toisistamme. Heidän novascotiannoutajansa Tara ja minä olemme hyviä ystäviä, mutta hänen on pysyteltävä sisällä – hän ei ollenkaan ymmärrä, miksen yhtäkkiä enää voi rapsuttaa häntä tai leikkiä hänen kanssaan.
Poikani Benni ja Calle elävät rajoituksien alaisina kumpikin tahollaan, toinen Amsterdamissa ja toinen New Orleansissa. Vaikka he ovat jo isoja miehiä, 32- ja kohta 28-vuotiaita, niin ajattelen heitä usein ja haluaisin heidät tänne lähemmäksi itseäni.
Puhumme puhelimessa monta kertaa viikossa ja lähetämme toisillemme linkkejä – lehtijuttuja, musiikkia, huumorivideoita – mutta eihän se ole samaa kuin että tapaisi. Oikeastaan molemmat asuvat Amsterdamissa, Benni on töissä erään amerikkalaisen IT-yrityksen Euroopan-sivukonttorissa ja Calle opiskelee yliopistossa. Mutta kun pandemia puhkesi, Calle oli vaihdossa Loyola Universityssä, ja nyt hän yrittää suorittaa kursseja etänä asunnoltaan käsin (kaikeksi onneksi hän ei asunut kampuksella kun yliopisto suljettiin ja poikkeustila julistettiin – silloin hän olisi jäänyt kodittomaksi).
Aina kun juttelemme puhelimessa, kehotan häntä tulemaan jollakin konstilla Suomeen, mutta hänellä on kurssinsa ja myös ystäviä siellä kaukana, joten toistaiseksi hän on jäänyt sinne. Toivon saavani tavata Callen vielä tänä keväänä ja Benjaminin viimeistään kesällä. Juuri nyt toivon sitä todella, ehkä enemmän kuin mitään muuta.
Huomaan, että on vaikeaa kirjoittaa yksinkertaisista asioista: arjesta, läheisistä ja rakkaista ihmisistä. Kun kirjoitan niistä, yksinäisyys muistuttaa taas itsestään ja huoli heistä, jotka ovat kaukana, alkaa nakertaa.
Tiedän että olet oikeassa kirjoittaessasi, että juuri näinä aikoina minulla olisi sekä hyötyä että lohtua somesta: olen kyllä huomannut, että sieltä saa tällä hetkellä paljon kaikenlaista rohkaisua ja myötäelämistä, joskin siellä on myös monta B:tä ja A:ta – Besserwisseriä ja Aggressiivista. Olisihan se hienoa, jos voisi ladata someen nuoruudenkuvansa ja osallistua niihin yhteisöllisyyttä vahvistaviin riitteihin, joita siellä on meneillään.
Tämä on kalseaa ja pakon sanelemaa yksinäisyyttä, johon liittyy eksistentiaalinen uhka.
Inhimillisten kohtaamisten puute korostaa ja syventää hiljaisuutta ympärilläni ja osittain myös sisälläni. Sinänsähän olen jo tottunut siihen, tarkoittaahan romaanin kirjoittaminen jo itsessään yksinäisyyttä, ja normaalioloissakin minulla on varmasti vähemmän ihmiskontakteja kuin sinulla.
Mutta tämä on erilaista, tämä on kalseaa ja pakon sanelemaa yksinäisyyttä, johon liittyy eksistentiaalinen uhka. Eristystä lisää omalla kohdallani vielä sekin, että kynnykseni käydä videokeskusteluja on korkea.
Kuvailit hauskasti sukulaisten välistä videotapaamista, jossa lapset ja puolisot häärivät kunkin puhujan taka-alalla. Itse olen osallistunut yhteen ainoaan yksityiseen videokeskusteluun, mikä sinänsä on kummallista, koska menin mukaan Skypeen aikaisessa vaiheessa, jo vuoden 2005 tienoilla, kun Benni oli akatemiapelaajana Werder Bremenissä. Mutta nyt olen luvannut ryhdistäytyä.
(Vielä nolompaa on, että olen lintsannut kaikista poikkeusajan ryhmäkokouksista ja työpalavereista Teamsin ja Zoomin kaltaisten sovellusten välityksellä. Mutta nyt en pääse enää karkuun, ensi tiistaina on pakko ladata molemmat sovellukset, toinen kokousta ja toinen haastattelua varten.)
Olen joskus – aikoina, jolloin valinnanvapautta vielä oli – kutsunut itseäni erakoksi, tai ainakin melkein-erakoksi. Tämänhetkinen poikkeuksellinen, vaarallinen tilanne on kuitenkin saanut minut oivaltamaan, että olen ihminen, joka hakee yhteyttä muihin ja tarvitsee noita jokapäiväisiä, vaatimattomia kohtaamisia, joissa katsotaan silmiin, hymyillään ja vaihdetaan pari sanaa samalla kun cappuccino vaihtaa omistajaa tai sopimus saa allekirjoitukset.
Mieleeni muistuu erään surullisen ja meditatiivisen jutun otsikko El País -lehdessä. Epidemia oli jo räjähtänyt Espanjassa ja kuolemantapaukset lisääntyivät nopeasti, mutta maahan ei ollut vielä julistettu ulkonaliikkumiskieltoa.
Kirjoittaja kuvaili ennen niin elämää kuhisevia ja äänekkäitä madridilaisia kotikulmiaan, missä yhtäkkiä oli auki enää leipomo ja lehtikioski. Hän kertoi, kuinka leipomon omistaja oli viimeksi sanonut jotakin, joka sai hänet, asiakkaan, tuntemaan samanaikaisesti sekä surua että rakkautta: ”Juuri kukaan ei enää käy täällä, mutta haluan silti seistä tässä joka aamu. Sillä jos joku tulee, haluan hänen tietävän, että täältä saa leipää.”
Kirjoituksen otsikko oli Éramos felices, y no lo sabíamos.
Olimme onnellisia, emmekä tienneet sitä.
Nyt voimme vain toivoa, että jonakin päivänä saisimme taas jatkaa tietämätöntä ja onnellista elämäämme.
En ole paljastanut sinulle, mitä tein siellä Kansalliskirjastossa talvena, josta ei koskaan tullut talvea. En ole kertonut, mitä tutkin.
Haluan kirjoittaa romaanin, joka sijoittuu välirauhan aikaan, ajanjaksoon maaliskuun puolivälin 1940 ja juhannuksen 1941 välille. Se on aika, jota määrittää sekä isänisäni että äidinisäni kuolema: isän isä kaatui Summassa helmikuussa 1940 ja äidin isä jatkosodan alussa, elokuussa 1941.
Voidakseen kuvata tiettyä ajanjaksoa on aina palattava ajassa vielä kauemmaksi, muuten ihmisiin ei saa yhteyttä syvällisellä tasolla, ei tavoita heidän ajatuksiaan, tunteitaan ja reaktioitaan eikä siis myöskään pysty kertomaan heistä oikein. 1930-luvusta ja varsinkin sen viimeisistä vuosista minulla on jonkin verran perustietoa, koska olen kuvannut aikakautta kahdessa aikaisemmassa romaanissani.
Aloitin siis sanoma- ja aikakauslehtien kahlaamisen tällä kertaa vuoden 1939 myöhäissyksystä, luin itseni talvisodan, raskaan rauhanteon ja ankaran kevään läpi, samalla kun harmaa ja läpimärkä talvi 2020 eteni ja koronaepidemia teki tuloaan. Kun Kansalliskirjasto maaliskuussa sulki ovensa, olin päässyt alkukesään: siinä rinnakkaistodellisuudessa, johon sisäinen aikakoneeni oli minut kuljettanut, oli toukokuun loppu ja kesäkuun alku 1940, ja lämpimät ilmat olivat vihdoin käsillä.
Lukiessani vuoden 1940 talvesta ja keväästä rajoitukset, poikkeustila ja ennen kaikkea terveyttä ja elämää uhkaava uusi vaara tulivat yhä todennäköisemmiksi myös omassa ajassani.
Kahdessa aikatasossa oli aavemaiset yhtäläisyytensä. Lukiessani vuoden 1940 talvesta ja keväästä rajoitukset, poikkeustila ja ennen kaikkea terveyttä ja elämää uhkaava uusi vaara tulivat yhä todennäköisemmiksi myös omassa ajassani. Ihmisten kohtaloihin eläytyminen ei ole minulle muutenkaan vaikeaa, mutta sitä mukaa kun oma ja läheisteni pelko kasvoi täällä nykyajassa, tuli entistäkin helpommaksi eläytyä siihen eristäytyneisyyden ja kauhun tunteeseen, jonka kanssa suomalaiset joutuivat elämään talvella ja keväällä 1940.
Alueluovutuksien ja kovien rauhanehtojen vuoksi tunnelma on surullinen, kun rauha koittaa 13. maaliskuuta. Talvi on ollut kylmin miesmuistiin, Helsingissä on edelleen hyytävän kylmää ja lumivallit ovat paikoin monen metrin korkuisia.
Tuon kevään sanomalehtien pakinat eivät naurata, pikemminkin ne kertovat suuresta, kollektiivisesta ahdistuksesta. Koko talven ajan kaupungin asukkaat, niin nuoret kuin vanhatkin, ovat liukastelleet jäisillä kaduilla aina kun se on kieltojen ja rajoituksien puitteissa ollut mahdollista – joskus pilkkopimeässä, sillä edes taskulamppua ei ole saanut käyttää. Kaikkialla on kuoppia ja huomaamatonta sileää jäätä, ja liukkaat tilapäispolut risteilevät ylös alas lumivallien kumpaakin puolta. Ikään kuin pommihälytyksissä ja viesteissä tuhansista kuolleista ei olisi tarpeeksi: jo pelkästään astuessaan kotiovesta ulos kadulle ihminen on vaarassa loukkaantua vakavasti.
Kevät saapuu hitaasti, vielä huhtikuussa Suomenlahti on paksussa jäässä ja kaikki valittavat sitkeää pakkasta. Koulut ovat kiinni, keskustellaan siitä, pitäisikö ne avata ja siinä tapauksessa milloin ja millä ehdoilla. Saavatko vuoden abiturientit lakkinsa, vaikka he eivät ole suorittaneet koetta? – Ovathan jotkut heistä olleet rintamalla. Ravinto on niukkaa: jos yhtenä päivänä aamulla on ruispuuroa, seuraavana aamuna on paistettua ruispuuroa. ”Keitettyä turskaa ja porkkanoita” tai ”Silakkaa ja punajuurta” ovat erityisen juhlavia ruokalajeja.
Vähitellen yhteiskunta tokenee, mutta kaatuneiden kuolinilmoitukset eivät ota loppuakseen, niitä on lehdissä koko kevään ja vielä kesälläkin, lähes 27 000 sotilasta ja heidän lisäkseen noin 1 000 siviiliä on kuollut. Kuvaukset harmaiden ja hiljaisten kaupunkilaisten vapunvietosta Kaisaniemessä ovat riipaisevia: lukijalle välittyy kuva ihmisistä, jotka eivät oikein pysty käsittämään selviytyneensä hengissä ja seisovansa nyt siinä, kuuntelemassa ylioppilaiden laulua.
Helsinkiläiset yrittävät palata normaaliin arkeen – eräskin kirjoittaja toteaa olevansa siinä määrin uupunut koko talven jatkuneen pelon jälkeen, etteivät voimat riitä enää muuhun kuin sängyllä makaamiseen.
Samaan aikaan sota jatkuu maailmalla. Huhtikuussa Saksa miehittää Tanskan ja Norjan. Norjalaiset eivät antaudu ilman taistelua, mutta vastarinta osoittautuu turhaksi. Toukokuussa on Belgian ja Hollannin vuoro, Ranskakin horjuu.
Maailmansota hallitsee uutisia kokonaan, ja pikku-uutisetkin kertovat taisteluista, hallitsijoiden uhoavista lausunnoista ja torpedojen upottamista kauppalaivoista. Helsinki täyttyy evakuoiduista karjalaisista ja asuntoa etsivistä hankolaisista, eikä rauhaan Neuvostoliiton kanssa taida uskoa monikaan: joka päivä kello kaksitoista kaupunki huudattaa kokeeksi hälytyssireenejään, mikä koettelee sotaväsymystä jo ennestään potevien kaupunkilaisten hermoja.
Pulaa on melkein kaikesta, anniskelua rajoitetaan, jotta rintamalta palanneet sotilaat eivät ryypiskelisi liikaa, ja autojen ja moottoriveneiden omistajille kerrotaan, että bensavarannot on säästettävä yhteiskunnan tarpeisiin.
Yhteistä on painostava pelko ja tunne siitä, että on jäänyt pysähtyneen maailman vangiksi eikä kukaan osaa sanoa, milloin painajainen loppuu.
Silloisen ja nykyisen välillä on paljon eroja. Talvi 1940 oli ankarin pitkään aikaan, kun taas vuonna 2020 terminen talvi jäi ensimmäistä kertaa puuttumaan ei ainoastaan pääkaupungista vaan melkein puolesta Suomea. Vuonna 1940 ruoasta oli kova pula eikä herkkuja ollut juuri lainkaan: nyt sen sijaan maahantuonti ja logistiikkaketjut toimivat, ja se, jolla on varaa, voi käydä ostamassa mangoja, avokadoja, ankanrintaa ja uusseelantilaista karitsaa.
Vuonna 1940 vastustaja oli iso, näkyvä ja päällekäyvä, nyt vastustaja on näkymätön ja ennestään tuntematon, mutta silti vaarallinen.
Yhteistä on painostava pelko ja tunne siitä, että on jäänyt pysähtyneen maailman vangiksi eikä kukaan osaa sanoa, milloin painajainen loppuu.
Toisaalta yhtäläisyyksiin kuuluvat myös kärsivällisyys ja vaatimaton urheus, jota näkee paljon. Halu auttaa ja jakaa, piristää pelokasta tai masentunutta ystävää tai naapuria. Vuonna 1940 ruokareseptit, life hackit ja hirtehishuumori löytyivät sanomalehtien viimeisiltä, kepeänpuoleisilta sivuilta, nykyään ne löytyvät ennen kaikkea somesta ja kaikkialta netistä.
Ajattelen myös ihmisen ikiaikaista tarvetta ja kykyä vetäytyä omiin oloihinsa, hakeutua pohdiskelevaan hiljaisuuteen, siihen rauhaan, joka yksinoloon kuuluu. Olen tallentanut puhelimeeni kuvan vuoden 1940 huhtikuun Hufvudstadsbladetista. Se esittää miestä, joka raaputtaa ja maalaa maalla seisovaa suurta moottorivenettään Merisatamassa. Aamupäivän valo on paljas. Miehellä on kuluneet vaatteet ja lippis, hän seisoo kumarassa. Mutta siinä hän seisoo, ja veneen hän kunnostaa, siitä huolimatta, ettei tule saamaan sitä vesille koko kesänä.
Tahdon kertoa sinulle toisenkin työhön liittyvän asian, vaikka nämä ammattiimme liittyvät jutut ehkeivät muille niin kauhean kiinnostavia olekaan. Kun Kansalliskirjasto suljettiin, minun oli taas aika tarttua melkein valmiiseen Tritonus-romaaniin. Niinä kuukausina, kun istuin kirjastossa ja korona vähitellen muuttui uhkasta todellisuudeksi, olin alkanut ymmärtää, että romaanin aikajanalle oli tehtävä jotain.
Kirjan kirjoittamisen olin aloittanut jo syksyllä 2016, ja tiesin jo silloin, että halusin sijoittaa kertomuksen nykyajan ja lähitulevaisuuden väliselle rajavyöhykkeelle. Pintapuolisesti romaani on tarina väsyneen kapellimestarin ja touhukkaan koulukuraattorin epätodennäköisestä ystävyydestä, mutta kertoo se paljosta muustakin, koko meidän ajastamme, ja tunnelma on tummanpuhuva, joskaan ei toivoton.
Kertomuksen ensimmäisen puolikkaan kirjoitin syksyllä 2016 ja talvella 2017. Silloin sijoitin sen lähitulevaisuuteen, josta yritin tehdä niin vaikeasti määriteltävän kuin mahdollista – ehkä tapahtumat liittyivät vuoteen 2017, ehkä vuoteen 2018. Kun sitten jatkoin työtä talvella 2019 ja kirjoitin ensimmäistä kertaa koko kirjan läpi, päätinkin sijoittaa tapahtumat syksyn 2019 ja kesän 2020 välille. Taaskin vain viitteenomaisesti, mutta kuitenkin niin, että tarkkaavainen lukija voi päätellä, missä ajassa mennään.
Sitten tuli tämä uhka, jonka alla nyt elämme. Ja ymmärsin välittömästi, että vuotta 2020 ilman pandemiaa ei ole olemassakaan, ei missään päin maailmaa. Aloin siis muokata aikajanaa: en vain siirtänyt sitä, vaan venytin sitä myös. Tämän kanssa tein töitä yli kuukauden ajan, maaliskuun puolestavälistä huhtikuun puoleenväliin. Siirsin romaanini postpandeemiseen aikaan, jossa pelko yhä kytee: kenties vuosi on 2021, kenties 2022. Mitään näin faustista en ole kirjailijana ennen tehnyt.
Ei mennyt päivääkään, etten olisi ajatellut niitä kymmeniätuhansia ihmisiä, jotka kuolevat tähän tautiin ympäri maailmaa samalla kun minä siirrän kertomustani aikaan, jossa kaikki henkilöhahmoni ovat selvinneet hengissä. Joka ilta, päivän työrupeaman jälkeen, halusin soittaa kaikille rakastamilleni ihmisille vain tarkistaakseni, että he olivat kunnossa. Pelkäsin myös itseni puolesta. Pelkään kuolemaa ja pelkään tätä virusta, aivan kuten sinä.
Vajaa viikko sitten sain muokkaustyön valmiiksi ja lähetin heti uuden käsikirjoituksen kustantajilleni ja agentilleni, eteenpäin lähetettäväksi kääntäjille, jotka olivat jo aloittaneet työnsä kirjan parissa. Olen helpottunut mutta edelleen hermostunut ja voipunut, ja sen vuoksi taidankin kohtapuoliin lopetella tämän kirjeen kirjoittamista sinulle, vaikka olisikin niin äärettömän paljon, mistä puhua.
Niin paljon elämää, niin paljon inhimillistä toimintaa, mutta nyt: ei mitään.
Eräänä jääkylmänä mutta aurinkoisena iltana en töiden jälkeen kävellytkään tavallista reittiäni Katajanokan ympäri ja sitten Tervasaareen, vaan menin sillan yli Kauppatorille ja Esplanadin puistoon. Kello oli seitsemän, mutta puisto oli tyhjä: korkeintaan puolen tusinaa ihmistä näkyi puistossa ja molemmilla Esplanadeilla.
Minut valtasi lapsellinen viha virusta kohtaan. Tunnen kaupunkini ja sen historian niin hyvin, tiedän niin paljon noista rakennuksista ja kaduista – ja ihmisistä, jotka siellä kerran huvittelivat.
Tuolla, Svenska Teaternin yläterassilla, tapahtui kesällä 1926 jazzin maihinnousu Suomeen m/s Andanian amerikkalaisten muusikkojen avustuksella. Ja tuolla Kämpissä Sibelius ja Eino Leino ja moni muu ryyppäämällä tuhosivat aivosoluja, joista olisi voinut kummuta vaikka mitä sinfonioita ja runoja.
Sen saman Leinon patsaalle kokoontui myöhemmin, joskus 60-luvun puolivälissä, ”Eikan pumppu”, joukko tulevia radikaaleja, jotka kehittelivät ideoitaan erilaisesta, vähemmän konservatiivisesta Suomesta. Ja tuolla ylhäällä Savoyn salissa istui Mannerheim nauttimassa piripintaan täytettyjä snapsilasillisiaan ja yliarvostettua vorschmackiaan.
Niin paljon elämää, niin paljon inhimillistä toimintaa, mutta nyt: ei mitään. Vain tyhjiä katuja ja suljettuja kauppoja ja suljettuja ravintoloita tuolit ylösalaisin pöydillä. Oli ihanan kaunis kevätilta, juuri sellainen, jota olen tavannut rakastaa, mutta nyt pelon paksu kalvo oli ilmestynyt minun ja kauneuden välille: näin sen kyllä, mutten tuntenut sitä.
Ajattelin Josephine Toveytä, nuorta toimittajaa, joka kirjoitti The Guardianiin: When this is over, I’m not going to stop hugging my friends. Ajattelin itseäni ja sitä, että keräsin rohkeutta puolet elämästäni ennen kuin uskalsin alkaa halata ystäviäni, niin miehiä kuin naisia. Ajattelin sitä, että isällä ja minulla oli tapana tervehtiä toisiamme kättelemällä siihen asti kun olin nelissäkymmenissä ja hän yli kuudenkymmenen; vasta silloin, eräänä iltana ennen lähtöä, sanoin itselleni äh, what the fuck, kumarruin isää kohti ja halasin.
Palaammeko entisaikojen jähmeään seurustelukulttuuriin jouduttuamme liian pitkään näkemään toisemme potentiaalisina tartuntalähteinä.
Pohdin, miltä me suomalaiset näytämme sitten, kun tulemme tämän pandemian toisesta päästä ulos: palaammeko entisaikojen jähmeään seurustelukulttuuriin jouduttuamme liian pitkään näkemään toisemme potentiaalisina tartuntalähteinä – ja juuri kun chillaaminen ja relaaminen oli alkanut luonnistua! Poikani Callen sanat jutellessamme viimeksi puhelimessa ovat jonkinlainen lohtu: hän kuulosti vähän Josephine Toveyltä sanoessaan, että hän ja hänen ystävänsä ovat niin tottuneita halaamaan, että he varmasti palaavat siihen heti kun se suinkin on mahdollista.
Mietin muutenkin, miltä maailma näyttää, kun tämä on ohi. Kirjoitit, että on ihmisiä ja perheitä, jotka edelleen maksavat kolmenkymmenen vuoden takaisen laman hintaa, ja tiedän, että olet oikeassa. Jos tästä taloudellisesta taantumasta tulee yhtä syvä tai syvempi – ja kaikki viittaa siihen, että tulee – niin inhimillinen hinta tulee olemaan taas hyvin korkea.
Minun ei ole koskaan ollut vaikea ymmärtää yrittäjyyden arvoa (taisin kirjoittaa siitä yhdessä kirjeistäni 7+7:ssä: sympatiani pienyrittäjiä kohtaan on yksi monista syistä, miksi vasemmistolaisena olen niin tyystin epäonnistunut), ja ajattelen ahdistuneena kaikkia kahviloita, pieniä ravintoloita, kampaamoja, erikoisliikkeitä ja käsityöläisiä, jotka nyt käyvät selviytymistaistelua – puhumattakaan kaikista niistä kulttuurialojen freelancereista ja pienyrittäjistä, joilla ei ole minkäänlaisia taloudellisia puskureita.
On kyse siitäkin, mitä tapahtuu demokratialle, aivan kuten kirjoitat. Juuri tällä hetkellä tunnen oloni paljon rauhallisemmaksi kuin jos koronakriisin Suomea johtaisi hallitus, jonka pääministeri olisi Jussi Halla-Aho, lähimpien perussuomalaisten adjutanttiensa sekä Ville Rydmanin ja Antti Häkkäsen kaltaisten oikeistokokoomuslaisten tukemana.
Ihmiskunta näyttäisi olevan jakautunut kahtia sen suhteen, kaipaammeko me vapauteen ja solidaarisuuteen vaiko tyranniaan ja autoritaarisuuteen nojaavaa yhteiskuntaa.
Luotan siihen, että keskeisiä ministerinsalkkuja hoitavilla vasemmiston ja poliittisen keskustan naisilla on vahva demokraattinen vaisto ja että he todellakin tahtovat lopettaa kaikki liikkumisvapauteen ja muihin oikeuksiin liittyvät rajoitukset mahdollisimman pian.
Mutta mikä on tilanne vuoden tai kahden kuluttua konkurssien ja työttömyyden riivaamassa Suomessa? Elämä on opettanut minulle sen synkän tosiasian – olit samoilla jäljillä hämmästellessäsi somessa rehottavaa tuomitsemis- ja ilmiantokulttuuria – että ihmiskunta näyttäisi kerta kaikkiaan olevan jakautunut kahtia sen suhteen, kaipaammeko me vapauteen ja solidaarisuuteen vaiko tyranniaan ja autoritaarisuuteen nojaavaa yhteiskuntaa.
Nuorena luulin, että vapaus ja suvaitsevaisuus olisivat useimmille ihmisille itsestään selvä valinta semminkin, kun autoritaariset ja totalitaristiset yhteiskunnat olivat 1900-luvun mittaan niin selvästi näyttäneet pimeän ja mädän ytimensä. Mutta asia ei olekaan niin yksinkertainen, ja vapaus, jota meidän kaltaisemme ihmiset ovat pitäneet niin itsestään selvänä, voidaan menettää paljon helpommin kuin uskommekaan.
Ihmisellä on merkittävä kyky unohtaa. Mutta meillä on myös kyky muistaa, vieläpä hyvin kauan. Kun olin kymmenvuotias tai vähän vanhempi, iäkkäät sukulaiseni puhuivat aika usein ”aasialaisesta”. Tämä oli 1970-luvun alkua, ja ”aasialaisella” tarkoitettiin sitä voimakasta influenssaa, joka oli riehunut vuonna 1957, siis viisitoista vuotta aiemmin, ja johon kuoli miljoonia ihmisiä ympäri maailmaa.
Toisaalta, vastapainoksi, ajattelen 1920-luvun ihmistä. Otetaan lähtökohdaksi vuosi 1920: Kauhea maailmansota oli juuri loppunut ja joitakin siihen liittyviä, pienempiä sotia käytiin edelleen. Espanjantauti, tappava influenssa, joka oli pyyhkäissyt maailman yli useana aaltona, oli vihdoin laantumassa. Ja samalla hyvin moni kuoli tuberkuloosiin myös tulevissa hyvinvointimaissa, kuten Ruotsissa ja Suomessa.
Oli siis monta syytä ahdistua, oli paljon surua ja rikkinäisyyttä, ja kuitenkaan ei mennyt montaakaan vuotta ennen kuin the roaring Twenties oli jo täydessä vauhdissa: alkoi korkeasuhdanne, oli jazzin aikakausi, luova ja juhliva Pariisi, dekadentti ja juhliva Berliini jne. Olkoonkin, että kaikki tuo juhliminen ja kuumeinen toiminta kätki taakseen epätoivoa, olkoonkin, että oli kyse ”menetetystä sukupolvesta”: 1920-luvun dynaamisuutta ei silti käy kieltäminen.
Jos ei edes tämä saa meitä rakentamaan toisenlaista, elämää kunnioittavaa maailmaa, silloin ei paljon toivoa ole.
Tulemmeko siis vastaamaan pitkittyneeseen pandemiaan – sillä pitkittynyt siitä hyvin todennäköisesti tulee – jähmettymällä pysyvän pelon tilaan? Tulemmeko luopumaan vapauksistamme vapaaehtoisesti? Vai tulemmeko unohtamaan juuri niin nopeasti kuin ihmiset joskus unohtavat? Tuleeko meistä jopa jonakin päivänä taas kaikkivoipaisia? Vastaus on, että emme voi tietää.
Haluan suhtautua nöyrästi siihen, mitä nyt tapahtuu, koska se on niin valtavaa ja kaikenkattavaa, koska inhimillistä kärsimystä on niin paljon, koska olen peloissani, kuten moni muu, ja koska tiedän niin hirvittävän vähän. Ainoa todella selkeä ajatukseni viime viikkojen aikana on koskenut pandemian ja eskaloituvan ilmastokriisin samanaikaisuutta.
Olen ajatellut, että jos ei edes tämä saa meitä – ja tässä tarkoitan mahtipontisesti koko ihmiskuntaa – pysähtymään ja uudelleenarvioimaan, rakentamaan toisenlaista, elämää kunnioittavaa maailmaa, silloin olemme totisesti parantumattomia, silloin ei paljon toivoa ole. Suoraan sanottuna: Jospa fossiilivetoisen, nomadisen ja hemmotellun hyperkapitalismin aika olisi nyt vihdoin ohi?
Muistatko, mitä sinun ja minun piti tehdä Maarianhaminan kirjallisuuspäivillä, niillä, jotka peruttiin? Keskustella lavalla haastattelijan johdolla, totta kai. Mutta meidän piti myös soittaa kappale, jonka sävelsin yhtenä helmikuisena iltana ja johon sitten kirjoitimme sanat – suomeksi ja ruotsiksi – kumpikin tahollamme.
Kerranhan se jo esitettiinkin, Ison Omenan kirjastossa yhdessä haastattelijamme Magnus Weckströmin ja kahden tilaisuutta varten lainatun muusikon kanssa. Ahvenanmaalla kokoonpanoon piti kuulua Ella Grüssner, Jonna Ekman ja muutama muu. Laitan nyt toivoni siihen, että voimme esittää kappaleen Maarianhaminan kirjallisuuspäivillä 2021 näiden samojen ihmisten kanssa.
Jos suljen silmäni, voin melkein nähdä kuinka seisomme siinä lavalla, kanssasoittajiemme ympäröiminä, sinä pianoinesi ja minä kitaroineni, ja kuinka me laskemme ett-två-tre-fyr, yy-kaa-koo-nee, ja kuinka me sitten alamme soittaa.
Yhdessä.
Kiitos että kirjoitit minulle, pidä huolta itsestäsi ja rakkaistasi!
Ystäväsi,
Kjell
Alkuperäinen kirjoitus ruotsiksi: Kjell Westö, käännös: Ulrika Enckell
