Hyppää pääsisältöön

Elokuvantekijä Maija Blåfield otti Sarajevossa valokuvan, joka muutti hänen suhteensa dokumentaarisuuteen: ”Jos en olisi ottanut tätä kuvaa, luulisin edelleen nähneeni kalsarit”

Lapsena Maija Blåfield uskoi, että todellisuus on tylsä. Nyt dokumenttielokuvaohjaaja ja taiteilija näkee arjessa ihmeellisen.

Joskus yksi kuva riittää. Vuonna 1997 Maija Blåfield otti valokuvan, joka muutti hänen suhteensa dokumentaarisuuteen.

24-vuotias taideopiskelija vietti iltapäivän tuhoutuneessa Sarajevossa, joka toipui vain pari vuotta aikaisemmin päättyneestä Bosnian sodasta.

"Näin kuvaamani talon siten, että palaneen talon parvekkeella roikkuivat miesten pitkät kalsarit."

– Eikä minua ihmetyttänyt, miksi talo oli palanut, mutta kalsarit olivat kuin ihmeen kaupalla selvinneet. Olin hyvin vaikuttunut siitä, miten tällainen inhimillinen jäänne sodan keskellä muistutti arkielämästä.

Kun Blåfield palasi Suomeen ja kuvat oli kehitetty, hänelle selvisi, että hän oli kuvitellut kalsarit itse. Seinästä roikkui vain repeytynyttä pintamateriaalia.

– Jos en olisi ottanut tätä kuvaa, luulisin edelleen nähneeni kalsarit. Sen sijaan, että kuva auttaisi muistamaan ja tallentamaan jotakin koettua, se toimi tässä täysin päinvastoin.

Todellisuudesta epätodellisesti

Juuri muistamista ja toden ja fiktion rajaa Blåfield on käsitellyt dokumentaarissa elokuvissaan ja valokuvasarjoissaan.

Samaa teemaa tutkii myös Blåfieldin tänä vuonna valmistunut lyhytelokuva The Fantastic, joka voitti kaksi palkintokategoriaa Tampereen elokuvajuhlilla.

Elokuvassa entiset pohjoiskorealaiset muistelevat näkemiään länsimaisia elokuvia, jotka on kielletty Pohjois-Koreassa, mutta joita on katsottu salaa. Elokuva pohtii, minkälaisen kuvan todellisuudesta voi muodostaa puuttellisella informaatiolla ja miten ihmiset hahmottavat näkemäänsä.

Kuten muutkin Blåfieldin elokuvat ja valokuvasarjat, The Fantastic kuvaa todellisia tapahtumia, mutta epätodellisen tuntuisesti.

– Kuvaamisessa minua kiinnostaa, miten voi tallentaa jotakin, joka on hieman reaalikokemuksen ja rationaalisen ajattelun ulkopuolelta, vaikka kuva on täysin dokumentaarinen tästä todellisesta todellisuudesta.

”Kaikki mikä on totta, on aika tylsää”

Jotakin epätodellista on myös Blåfieldin ensimmäisessä itse kuvaamassa valokuvassa. Hän otti sen 9-vuotiaana ensimmäisellä kamerallaan.

Lasta kannustettiin kuvaamaan muita ihmisiä ja arkea, mutta kuvassa näkyy kuitenkin auto ja sekin vain osittain. Valokuva-albumi täyttyi enimmäkseen maisemakuvista.

– Tämä on ainoa kerta, kun olen järjestänyt ottamiani kuvia albumiin.

Vanha 1980-luvun albumivalokuva, jossa nurmikonreunassa koivuja ja mäntyjä ja kuvan vasemmassa alalaidassa vähän autoa.
Vanha 1980-luvun albumivalokuva, jossa nurmikonreunassa koivuja ja mäntyjä ja kuvan vasemmassa alalaidassa vähän autoa. Kuva: Maija Blåfield Kuusi kuvaa,Maija Blåfield

Lapsuutensa Blåfield asui Mäntsälässä vanhassa kyläkaupassa, jonka vanhemmat ostivat kunnostettavaksi. Kirjastonhoitajina työskennelleet vanhemmat lukivat Blåfieldille ja hänen veljelleen paljon ääneen, ja elämä sujui rauhallisesti.

– Tavallinen arki ja todellisuus näyttäytyivät hirveän tylsänä. Lapsena ajattelin, että kaikki mikä on totta, on aika tylsää.

Ei valtaa pelolle

Pian Blåfield huomasi, että juuri todellisuus on kiehtova.

Hän liftasi opiskeluaikoinaan niin Euroopassa, Afrikassa kuin Venäjällä, vaikka varsinkin nuoria naisia varoiteltiin, kuinka vaarallista olisi matkustaa yksin.

Blåfield päätti, että hän ei suostu pelkäämään. Hän solmi itsensä kanssa sopimuksen, että palaisi matkoiltaan kotiin heti, jos alkaisi pelätä. Ei tarvinnut.

– En halua rohkaista ketään riskinottoon, enkä väitä että maailma olisi turvallinen paikka. Mutta jos me vain alistumme siihen, että näin ei voi tehdä, koska maailma ei ole turvallinen, ei se koskaan muutukaan.

Esikoiselokuvansakin Maailmaa pelastamassa Blåfield kuvasi itse eri puolilla Eurooppaa. Siksi häntä ei juuri näkynyt Kuvataide-akatemian tila-aikataiteen laitoksella, jonne hän oli päässyt opiskelemaan.

– Aika usein liftasin vaikka Sveitsiin, kun piti päästä kuvamaaan, eikä minulla ollut rahaa. Kotivideokameralla mentiin.

"Kun laskeudun Töölössä veteen, olen välittömästi ihan toisessa todellisuudessa”

Vaikka Blåfield on matkustanut paljon, hänen mielestään matkustaminen ei ole itseisarvo.

– Muualla käymisen pointtina on oppia tapa, miten ympäristöä voi katsoa tuorein silmin ja nähdä arjessa ihmeellisiä ja yllättäviä asioita. Se on ollut minulla koko ajan pyrkimyksenä.

Nykyään Blåfield löytää ihmeellisen ja yllättävän melontaretkillään Helsingissä.

– Kun laskeudun Töölössä veteen, olen välittömästi ihan toisessa todellisuudessa.

teksti: Juho Kankaanpää