Hyppää pääsisältöön

Soitinrakennus on aloittelijalle tunteiden vuoristorataa

– ja sinäkin opit muuttamaan puupalan kitaraksi!

Jonni Roos aloitti kitaran rakentamisen ilman kokemusta puutöistä saati sitten soitinrakentamisesta. Alkoi tunteiden vuoristorata. Seuraa puupalojen muuttumista kitaraksi täältä. Ehkä sinäkin innostut!

Unelmia ja mokia

Kitaroissa on jotain taianomaista. Puuta ja metallia on saatettu yhteen tavalla, joka näyttää kauniilta ja soi kiehtovasti. Minua on aina ihmetyttänyt, miten joku osaa tehdä jotain sellaista omin käsin.

Koska itse olen soittanut kitaraa kahdeksanvuotiaasta asti, olen ihaillut kitaroita lähietäisyydeltä melkein koko ikäni. En ollut edes ajatellut, että voisin itse rakentaa sellaisen.

Tämä muuttui, kun eräänä iltapäivänä keskustelin pitkään kitaroista helsinkiläisen Niko Laurilan kanssa. Olin juuri ostanut häneltä käytetyn, tehdasvalmisteisen kitaran, joka oli mielestäni aivan uskomattoman hyvä. Halusin tietää, miksi ihmeessä hän halusi luopua siitä. Itse olen myynyt kitaran kolme tai neljä kertaa, ja olen aina katunut sitä jälkeenpäin.

Itsekin voi tehdä

Niko mainitsi syyksi tilanpuutteen. Hänellä kun oli paljon kitaroita, ja monet niistä sitä paitsi itse tehtyjä. Mutta sitten Niko sanoi ohimennen jotain, mikä hämmästytti minua aivan erityisesti, ja jäi suorastaan vaivaamaan.

Hän sanoi, että minäkin voisin aivan hyvin rakentaa itselleni kitaran, juuri sellaisen kuin itse haluaisin. Halvemmaksi itse tekeminen ei tule: pelkät osat maksavat niin paljon, ettei aloittelija mitenkään pysty tekemään kitaraa sellaiseen hintaan, joka on Kiinassa sijaitseville tehtaille mahdollinen. Mutta kun rakentaa itse, saa juuri sellaisen kuin tahtoo. Tai osaa.

Sanoin hänelle epäuskoisena, että minä en todellakaan kykene rakentamaan puusta mitään niin pikkutarkkaa, ja eikä minulla ei ole siihen välineitäkään.

Sanoin Nikolle epäuskoisena, että minä en todellakaan kykene rakentamaan puusta mitään niin pikkutarkkaa, eikä minulla ole siihen välineitäkään. Niko kertoi, ettei omia välineitä edes tarvita, sillä Espoossa on paikka, Nikkariverstas, jossa on kaikki tarvittava. Hän kertoi myös, että hän on houkutellut monta tuttavaansa sinne rakentamaan omia kitaroita.

Tämä kuulosti mielestäni uskomattomalta, mutta koska ajatus jäi vaivaamaan, ja koska jo muutenkin ajattelin kitaroita päivittäin – ja melkein öisinkin – olin pian olin myynyt sieluni ajatukselle. Päätin rakentaa oman kitaran.

Niko Laurila pitelee käsissään keskeneräistä kitaraa.
Niko Laurila tekemässä kitaraa Nikkariverstaalla. Niko Laurila pitelee käsissään keskeneräistä kitaraa. Kuva: Erik Vierkens /YLE kitarat,soitinrakennus,puutyöt

Vaikeinta on täydellinen vapaus

Joku elämäntapaguru on sanonut, että muutos on vaikeaa vain siihen asti, kunnes todella sitoutuu päätökseen. Auttajat kuulemma ilmaantuvat heti, kun lopettaa jahkailun ja lähtee liikkeelle. Minulle kävi ainakin aluksi päinvastoin.

Päätöksen tehtyäni olin täydellisen sitoutunut kitaran rakentamiseen. Se oli innostavinta, mitä olin pitkään aikaan keksinyt. Halusin koko sydämelläni tehdä kitaran ihan kokonaan itse, alusta lähtien. Halusin myös suunnitella itse sen ulkonäön. Yht’äkkiä tuntui siltä, että mikä tahansa on mahdollista.

Unelma #1: Teen itselleni juuri sellaisen kitaran, kuin itse haluan!

Oli vaikeaa päättää, mitä oikeastaan halusin. Aloittelijalle sopivimpana pidetään sähkökitaran rakentamista. Umpilankusta koostuva runko on helpompi tehdä kuin akustinen kaikukopalla varustettu malli. Mutta minkälaisen lankkukitaran tarkalleen rakentaisin? Pelkästään sen miettiminen pysäytti hankkeeni kuukausiksi. Epämääräistä unelmaa on helppo ylläpitää. Vaikeaksi kaikki muuttuu, kun pitää tietää unelman yksityiskohdat.

Haluaisinko ihan itse suunnitellun mallin? Olin aivan varma, että saisin tehtyä siitä todella kiehtovan. Kitaran rakentaminen on kuitenkin kaikkineen niin monimutkainen prosessi, että soivan soittimen aikaansaamiseksi on varminta aloittaa yksinkertaisesta ja toimivaksi todetusta mallista.

Toimivaksi todetut

Vahvimpina ehdokkaina olivat muutamat perinteiset kitaramallit. Asiaa tuntemattomille saattaa olla yllätys, että kitaristit ovat enimmäkseen äärettömän konservatiivisia. 1950-luvulla, kun sähkökitarat olivat aivan uusi asia, niiden soittajat olivat äärimmäisiä futuristeja. Nyt suosituimmat mallit ovat niitä, jotka ovat kaikkein vanhimpia. Se on vähän sama, kuin jos mäkihyppääjät suostuisivat hyppäämään vain kaikkein vanhimmilla suksilla.

Fender Telecaster vuodelta 1966.
Fender Telecaster vuodelta 1966. Fender Telecaster vuodelta 1966. Kuva: ArtBrom kitarat,Fender,Fender Telecaster

“Maailman vanhimpien mäkihyppysuksien” vastine sähkökitaroiden maailmassa voisi olla maailman ensimmäinen kaupallinen sähkökitaramalli Telecaster.

Telecasterin kehitti Kalifornian Fullertonissa vuonna 1950 Leo Fender, joka oli opiskellut kirjanpitäjäksi ja harrastanut nuoresta lähtien intohimoisesti radiotekniikkaa. Vaikka Telecasterille aluksi naurettiinkin, tuli siitä lopulta yksi kaikkien aikojen suosituimmista malleista.

Telecaster on yksinkertainen puupala. Muodoltaan kuin jokin arkinen juures. Ja ah, niin kaunis sittenkin! Vähemmän voi todella olla enemmän.

Unelma #2: Kevytpuinen, resonoiva Telecaster!

Telecasterissa minua kiehtoi sen ulkonäön lisäksi henkilökohtainen muistikuva vajaan neljänkymmenen vuoden takaa.

Minulla oli vähän aikaa kitaransoiton opettajana talomme kellarikerroksessa työhuonetta pitänyt pelottavan näköinen, arpinaamainen mies. Hänen hiuksensa olivat pitkät, korvassa killui epämääräinen tikarikorvakoru, ja hänen työhuoneessaan lojui tyhjiä viskipulloja.

Mikä mielenkiintoisinta, hänellä oli vanha valkoinen Telecaster, jonka edessä kuka tahansa taipui ihaileviin huokailuihin. Ja hän osasi myös soittaa sitä sen arvon vaatimalla tavalla.

Tuo luultavasti 1960-luvulla tehty kitara oli ensimmäinen sähkökitara, jota koskaan kokeilin. Ja tuona hetkenä nimi Telecaster kirjoitettiin tulisin kirjaimin syvälle sieluuni.

Niin varmasti kävi miljoonille muillekin. Esimerkiksi teinivuosinani suosituksi tullut Bruce Springsteen esiintyi melkein aina Telecasterin kanssa. Noihin aikoihin ostin kesätyörahoillani oman Telecasterin, ja esiinnyimme pian bändimme kanssa koulun lavalla kylpytakit päällä.

Vanhanaikaista kauneutta

Leo Fender oli myös toisen suositun kitaramallin, Stratocasterin suunnittelija. Teinivuosieni varsinaiset idolit, Eric Clapton ja Jimi Hendrix, soittivat useimmiten nimenomaan Stratocastereita.

Juuri Stratocaster on se kitara, jonka Hendrix polttaa ja mäiskii hajalle lavalla tunnetuissa filminpätkissä Montereyn popfestivaalilta. Stratocasterissa oli Hendrixille tärkeä vibrakampi, jolla kieliä pystyi venyttämään vielä vähän hurjemmin kuin mitä oli mahdollista tehdä sormin.

Vibrakampi lienee ollut syy siihen, että Stratocasterin pohjalta kehittyivät myöhemmät, eri valmistajien tekemät ns. superstrato-mallit, joiden ulkonäkö on päivitetty paremmin erilaisia rituaalisia tilutustilanteita tukevaksi. Mitä akrobaattisempi soittaja on kyseessä, sitä todennäköisempää on, että hän valitsee työkalukseen jonkinlaisen Stratocaster-johdannaisen.

Itselleni Stratocasterista tuli haaveiden ruumiillistuma teini-iässä Jimi Hendrixiin perehtymisen myötä.

Eric Claptonin "Blackie"-niminen kitara.
Eric Claptonin kuuluisa "Blackie" -niminen Stratocaster. Eric Claptonin "Blackie"-niminen kitara. Kuva: Jonni Roos / YLE kitarat,sähkökitara,Eric Clapton

Stratocasterin muoto on klassinen sekin. Tosin se ei ole kohonnut samalle ajattomuuden asteelle kuin Telecaster. Sen muodossa on selvä viisikymmentäluvun henki, joka saattaa jo tänä päivänä näyttää hieman vanhanaikaiselta. Useimpien mielestä se tosin on vanhanaikaisuutta hyvällä tavalla. Stratocasterin rungon ääriviivat ovat hyvin kauniit ja sopusuhtaiset.

Astetta hienompi vaihtoehto?

Omaa kitaranrakennushankettani varten harkitsin myös kilpailevan kitaranvalmistajan, Gibsonin, legendaarista Les Paul -mallia. Erityisesti rock-henkisten kitaristien suosiossa oleva malli on mielestäni ehkä kaikkien aikojen kaunein sähkökitara.

Sen muoto on likipitäen täydellinen, ja se jatkaa hienosti Les Paulia edeltäneiden orkesterikitaroiden perinnettä. Les Paulin muoto ei siten ole ollut alkujaan sellainen villi hyppy tyhjyyteen, mitä Fenderin kitaramallit olivat: se näytti alusta alkaen oikealta kitaralta niidenkin mielestä, jotka suhtautuivat varauksellisesti 1950-luvun hurjiin uutuuksiin.

Unelma #3: Syvältä muriseva Les Paul!

Erityisesti alkuaikoinaan Gibson asetti laatutavoitteensa Leo Fenderiä korkeammalle. Yhtiö halusi profiloitua kaikkein laadukkaimpien kitaroiden valmistajaksi.

Käytännössä tämä kysymys tiivistyi yhteen erityisen tärkeään kohtaan kitarassa, kaulaliitokseen: Leo Fender kiinnitti kitaroidensa kaulat runkolankkuun yksinkertaisesti ruuveilla. Kitaran sointi perustuu kielten värähtelyyn ja siihen, miten kaula ja runko alkavat kielten vaikutuksesta myös värähdellä. Tähän vaikuttaa minkä muotoinen kitara on, ja kuinka kiinteästi sen osat on liitetty toisiinsa. Ruuveilla tehdyn liitoksen yli värähtelyt kulkevat runkoon eri tavalla kuin jos kaula olisi liimattu, ja siksi myös lopputuloksena syntyvä ääni on erilainen.

ZZ Top -yhtyeen Billy Gibbons soittaa Les Paul -kitaraa.
ZZ Top -yhtyeen Billy Gibbons soittaa Gibson Les Paul -kitaraa. ZZ Top -yhtyeen Billy Gibbons soittaa Les Paul -kitaraa. Kuva: Alberto Cabello kitarat,Billy Gibbons,ZZ Top

Gibsonin Les Paul -mallissa, kuten valmistajan muissakin kitaroissa, kaulat liitettiin liiman vahvistamalla puuliitoksella. Ainakin teoriassa tämä ajateltiin paremmin soivaksi tavaksi kuin Fenderin kitaroiden ruuvikiinnitys. Käytännössä kaulan kiinnitystavasta johtuva soinnillinen ero on makuasia, ja kummallakin kaulaliitostavalla on omat innokkaat kannattajansa.

Fenderin halvassa ruuvikiinnityksessä on se hyvä puoli, että jos kaula katkeaa tai vääntyy pilalle, uuden kaulan voi helposti ruuvata paikalleen kuka tahansa. Gibsonin liimakaulan katketessa kitarasta tulee käyttökelvoton. Gibsonin kauloilla on ikävä taipumus katketa hyvin helposti kaulan yläosasta.

Tele, strato ja lespa

Telecaster ja Stratocaster ovat kitaranvalmistaja Fenderin tuotemerkkejä ja Les Paul on Gibsonin merkki. Ikonisen asemansa vuoksi kaikki nämä nimet ovat arkikäytössä vuosikymmenten varrella laajentuneet tarkoittamaan mitä tahansa samanmuotoista kitaraa.

Kun harkitsen oman kitarani tekemistä, ja mietin, teenkö Telecasterin, Stratocasterin vaiko Les Paulin, tarkoitan sillä sitä, että teen niiden yleistä muotoa muistuttavan kitaran. Samankaltaisuus voi olla suuri tai vähäinen.

Jos tekisin aivan tarkan kopion, sen myyminen voisi olla tekijänoikeudellisesti ongelmallista. Koska kyseessä on myös tuotemerkit, viittaan jatkossa näitä kitaroita muistuttaviin kitaroihin käyttämällä suomalaisessa kontekstissa vakiintuneita nimiä tele, strato ja lespa.

Telellä tarkoitan siis mitä tahansa kitaraa, joka muistuttaa muotonsa ja toimintansa puolesta Fenderin Telecaster-mallista kitaraa, enkä viittaa varsinaisesti kyseisen yrityksen tuotteisiin.

Valinnan hetki koittaa

Kysymys siis oli: tekisinkö telen, straton vaiko lespan? Lespa oli houkutteleva vaihtoehto, koska pidin kovasti sekä sen muodosta että sen tyypillisestä soinnista. Kuitenkin rakenteen suurempi hienostuneisuus merkitsee myös sitä, että se on aloittelijalle vaikeampi rakentaa. Päätin siksi jättää toistaiseksi haaveet oman lespan rakentamisesta.

Telen hylkäsin, koska yleiskäyttöisyydestään huolimatta sellaista käyttävät kaikkein eniten kantrimuusikot ja kansanmusiikkipohjalta ponnistavat, joskin myös monet jazzkitaristit. Itse olin tuohon aikaan aivan erityisen ihastunut amerikkalaisen fuusiokitaristi Scott Hendersonin soittoon. Henderson soittaa stratomallisilla kitaroilla. Hän jakaa omilla nettisivuillaan suuren määrän erilaisia yksityiskohtaisia ohjeita straton hienosäätöön ja käyttämiseen.

Hyväkin kitara soi huonosti, jos se on huonosti säädetty, ja toisaalta keskinkertaista kitaraa voi kehittää paremmin soivaksi, kun tietää miten.

Unelma #4: Vintagehenkinen fuusiostrato!

Päädyin siihen, että tekisin oman sovelluksen stratosta – hyödyntäen kaikki Scott Hendersonin sivuillaan antamat vinkit. Stratosta lainattua olisi kitaran rungon muoto, omaa sen väritys ja monet yksityiskohdat.

Fuusiokitaristi Scott Henderson soittaa Stratocaster-tyyppistä kitaraa.
Fuusiojazzkitaristi Scott Henderson soittaa stratomallista kitaraa. Fuusiokitaristi Scott Henderson soittaa Stratocaster-tyyppistä kitaraa. Kuva: Svíčková kitarat,Scott Henderson

Nyt tiesin sentään sen, minkä kokoisia puupaloja minun pitäisi työstää. Päätökseni merkitsi myös, että minun pitii alkaa etsiä sopivia piirustuksia, ohjeita ja kaupasta ostettavia valmisosia kitaraani varten.

Kun kaikki on mahdollista

Pelkästään värin pohtiminen kesti pitkään. Kun mikä tahansa on mahdollista, päättämisestä tulee vaikeaa. Punainen kitara olisi hieno. Mutta niin olisi sininenkin. Vaikka vierastan kullansävyisiä asioita, suunnittelin kitarastani myös kullankimaltelevaa. Tosin Scott Henderson kehottaa sivuillaan välttämään metallivärillä maalattuja kitaroita, koska ne eivät hänen mukaansa soi aivan yhtä hyvin kuin muilla maaleilla maalatut.

Turkoosin värinen kitaran kaula.
Rahalla voi ostaa satumaisia kitaroita. Turkoosin värinen kitaran kaula. Kuva: ArtBrom kitarat,soittimet

Huomasin miettiväni jo näin pitkälle meneviä sointiin liittyviä asioita, vaikka minulla ei ollut varmuutta siitä, saisinko kitaraa edes koskaan valmiiksi.

Jos olisin ollut tuona hetkenä aivan rehellinen itselleni, olisin voinut todeta, että maalin vaikutus rakentamani kitaran sointiin ei tule olemaan kovinkaan merkittävä pitkiin aikoihin: minun olisi ensin opittava kitarantekemisen perusasiat, ja painittava niiden kanssa ties kuinka kauan.

Unelma #5: Punainen, sininen tai kultainen kitara!

Lopulta en osannut päättää väriä ollenkaan. Päätin aloittaa rakentamisen ja miettiä väriä vasta sitten kun maalaaminen tulisi ajankohtaiseksi.

Sininen, punainen ja meripihkan värinen kitara messuosastolla.
Sininen, punainen vaiko meripihkan sävyinen? Sininen, punainen ja meripihkan värinen kitara messuosastolla. Kuva: ArtBrom kitarat,messut

Todella konkreettiseksi päätös rakentamisesta muuttui vasta siinä vaiheessa, kun puiden ostaminen tuli ajankohtaiseksi. Siinä oli myös viimeisen epäröinnin paikka.

Rakensin kitaraa itse itselleni, ja siksi myöskin maksaisin henkilökohtaisista varoistani kaikki siihen tarvittavat materiaalit ja tarvikkeet. Jos kerran käyttäisin ihan omaa rahaani tähän asiaan, minun oli syytä uskoa, että jonakin päivänä saisin kitaran myös valmiiksi.

Lentävä lähtö

Puiden osto sai lentävän lähdön. Eräänä satunnaisena loppuvuoden 2015 päivänä Muusikoiden.net -ilmoituspalstalla Esa ilmoitti myyvänsä kitaran rungoksi soveltuvan palan tervaleppää. Koska sivusto oli minulle tuttu, tiesin, että tällaista tarjousta tuli harvoin vastaan. Oli siis päätettävä heti. Laitoin Esalle viestin samantien, ja sovimme, että tulen noutamaan puut lähipäivinä.

Kyseessä oli kahdesta lankunpätkästä höylätty ja yhteen liimattu pala, jota oli säilytetty lämpimässä varastossa jo kymmenkunta vuotta. Hinta oli 30 euroa. Tästä puupalasta voisi osaava hyvinkin rakentaa vaikkapa kymmenen tuhannen euron kitaran: rokkitähdille ja keräilijöille myytävät arvokitarat ovat sisältä ihan samanlaista puuta kuin tämä puupalakin. Hinta syntyy työstä, valmisosista ja rakentajan maineesta tai brändiarvosta.

Unelma #6: Itse tehty kitara, joka olisi yhtä hyvä kuin 10 000 euron kitara!

Se, että puupalaa oli säilytetty lämpimässä kymmenkunta vuotta, oli puupalan kiinnostavuutta lisäävä tekijä. Puulla on taipumusta vääntyä, kun kosteusolosuhteet muuttuvat. Tämä vääntyily vähenee ajan myötä, ja kymmenen vuotta sisällä säilytetty puupala olisi todennäköisesti jo varsin vakaa. Olisi ikävää, jos suurella vaivalla rakennettu kitara vääntyisi ensimmäisenä talvena käyttökelvottomaksi.

Nurkkiin unohtuneet aihiot

Illan hämärissä ajoin Helsingin Puistolaan, jossa Esa otti minut ystävällisesti vastaan rivitalon pihalla.

Hän oli tehnyt kitaroita aikaisemmin, mutta innostuksen hiivuttua tämä pölkky ja kolme pidemmälle tehtyä aihiota olivat jääneet lojumaan nurkkiin. Esa esitteli muutamia valmiiksi tekemiään kitaroita, ja ne vaikuttivat mielestäni ihan laadukkailta.

Sain omaan hankkeeseeni sopivan muotoilemattoman puupalan sekä kaupan päälle kaksi tele-runkoa ja yhden suomalaisen soitinrakentaja Matti Nevalaisen Flying Finn -mallia muistuttavan aihion. Esa kertoi, että hänelle Flying Finn -kitarat olivat haaveiden ruumiillistuma, ja siksi hän oli ajatellut tehdä sellaisen itsekin.

Unelma #7: Kokonaan itse tehdyn Stratocasterin lisäksi teen kaksi teleä ja yhden Flying Finn -mallia muistuttavan kitaran!

– Jos saat näistä tehtyä joskus jonkin valmiin kitaran, laita vaikka kuva, kehotti Esa vielä ovenraosta. Talletin Esan numeron. Päätin laittaa hänelle kuvan, jos saan kitaran joskus valmiiksi.

Mutta onko se sitten itse tehty?

Jäin miettimään, onko kitara ihan kokonaan itse tehty, jos ostaa valmiin aihion. Olkoonkin, että aihiossa ei ole muuta kuin kaksi yhteen liimattua lankkua. Päätin, että se riittää minulle. Enhän aio myöskään tehdä esimerkiksi virityskoneistoja itse.

Kotona istuskelin sohvalla pitkät tovit katsellen ostamaani puutavarakasaa. Nostin puukappaleita vuorotellen lähempään tarkasteluun. Kuvittelin niille valmiiden kitaroiden ääriviivat ja osat.

Tunnustelin niiden painoa, ja koputtelin puita kuullakseni, miten ne soivat, vaikkei minulla ollut aavistustakaan siitä, miltä hyväsointisen puupalan pitäisi kuulostaa.

Pelkkä lankku on vaatimaton

Jollakin tapaa sähkökitaran alku on hyvin vaatimaton. Ei niitä turhaan sanota lankkukitaroiksi. Se on yksinkertaisesti pala puuta. Kuten opin myöhemmin, jokainen puupala soi kuitenkin hieman eri tavalla. Ei siis ole ihan sama, mitä puuta se on, miten ja milloin se on kaadettu, miten se on sahattu rungosta lankuiksi ja miten puuta on säilytetty kaatamisen jälkeen.

Puuta sahaamalla, jyrsimällä ja hiomalla kitaran tunnusomaiset piirteet alkavat hahmottua. Olennainen osa kitarasta ostetaan kuitenkin lopulta kaupasta tehdasvalmisteisina osina: virittimet, satula, otelaudan nauhat, kielet, mikrofonit, talla, plektrasuojus, sähköjohtoa ja ruuveja.

Koska minulta puuttuivat vielä työkalut ja kaikki tarvittava tieto, varastoin ostamani aihiot toistaiseksi lämpimään kellarihuoneeseen. Kaikki tuntui periaatteessa mahdolliselta. Jopa se, että saisin itse rakennettua “sen täydellisen unelmakitaran”.

Puita pinoissa puutavaramyymälän pihalla.
Sahattua puuta puutavaramyymälän pihalla Fiskarissa. Puita pinoissa puutavaramyymälän pihalla. Kuva: Erik Vierkens /YLE puutavara,myymälät,soitinrakennus

Puutavarakaupassa

Stratot ja telet tehdään usein lepästä, ja ostamani lankku on kotimaista tervaleppää. Kaulaan tarvitaan kuitenkin kovempaa ja jäykempää puuta, ja näissä kitaroissa tyypillinen kaulapuu on vaahtera.

Vaahtera on tiiviimpää puuta kuin esimerkiksi leppä, ja siksi se kestää paremmin kitaran kaulassa: viritettyinä kitaran kielet pyrkivät vääntämään kaulaa kaarelle, mutta jäykkä vaahtera vastustaa tuota vetoa paremmin kuin pehmeämmät ja vähemmän tiiviit puulajit. Näin sen voi olettaa pysyvän suorana, mikä on tärkeää kitaran kaulalle: mikä tahansa vääntymä aiheuttaa heti sen, että kielet eivät enää soi puhtaasti.

Lisäksi tiiviys on parempi myös kolhunkestävyyden kannalta: tiiviiseen puuhun ei tule kolahduksista kuoppia yhtä helposti kuin vähemmän tiiviiseen puuhun. Kitaran kaulan kuuluu olla sileä, ja kolhuista aiheutuvat kuopat häiritsevät soittamista.

Unelma #8: Haluan löytää kitaraani mahdollisimman hyvin soivat puut!

Soitinpuuksi kelpaavaa puuta pitää ostaa erikoisliikkeestä. Pääkaupunkiseutua lähinnä olevat erikoisliikkeet ovat Lahdessa ja Fiskarissa.

Fiskarin Laatupuussa oli käydessäni tarjolla kahdenlaista vaahteraa: saksalaista ja kotimaista. Päällepäin ne näyttivät aivan eri puulajeilta: saksalainen vaahtera oli isoa, vaaleaa, puhdaslinjaista lankkua, kun taas suomalainen vaahtera näytti kitukasvuiselta, tummalta ja oli kapeampaa. Lisäksi se oli täynnä värivirheitä ja oksia. Myyjä Jesse Partanen kehotti käyttämään saksalaista.

Kaulapuuta?

Kaulaan parhaiten sopiva puu on sellainen, joka on sahattu kvarttiin, eli siten, että puukappaleen päädystä katsoen puun syyt kulkevat päädyn pitkältä sivulta toiselle pitkälle sivulle lyhintä reittiä kappaleen poikki. Syyt ovat siis pystysuorassa, mikäli kappale lepää pitkällä sivullaan.

Koska suurin osa puista sahataan niin sanotusti tuppeen, puutavarakauppojen puupinoissa on yleensä puita, joissa syyt kulkevat mihin suuntaan tahansa. Soitinpuun ostajan on osattava valita tarjolla olevista lankuista ne, joissa syyt ovat oikealla tavalla. Muita mahdollisia ostopäätökseen vaikuttavia asioita ovat puun paino, koputustuntuma, syiden tiheys, puun oksattomuus ja puun ulkonäkö.

Partanen kertoi, että esimerkiksi soitinrakennusoppilaitosten opettajat ja oppilaat tulevat joskus tutkimaan puuvalikoimaa, ja he saattavat käydä läpi kokonaisia lautapinoja sopivia puita etsiessään.

– Joskus he ovat täällä koko päivän penkomassa pinoja, ja sitten he löytävät ehkä yhden palan, joka kelpaa, hän sanoo.

Minulla oli onnea, koska heti pinon päällimmäinen vaahteralankku oli oikeaan suuntaan sahattu, ja vaikutti muutenkin sopivalta. Tai sitten minulle ei ollut hahmottunut, mitä kannattaa etsiä. Ehkä onnistuin vain saamaan sen kaikkein keskimääräisimmän vaahteralankun.

Jonni Roos tutkii vaahteralankkua puutavarakaupassa.
Tässä se on: kaulapuuksi valittu vaahteralankku. Jonni Roos tutkii vaahteralankkua puutavarakaupassa. Kuva: Erik Vierkens /YLE puutavara,sahatavara,soitinrakennus,vaahtera,myymälät

Suuruudenhulluus iskee

Vaikka periaatteessa olisin tarvinnut vain yhden kaulan verran puuta, ei vaahteraa myydä niin pienissä erissä, joten minun oli ostettava koko lankku. Laskin, että siinä oli ainekset kahteentoista kaulaan.

Runkopuuta ostaessani sain kolme runko-aihiota kaupan päälle, joten minun oli periaatteessa mahdollista rakentaa neljä kitaraa. En vain vielä tässä vaiheessa tiennyt, osasinko.

Vaahteralankun hinta oli noin 90 euroa, ja jos saisin siitä aikaiseksi 12 kaulaa, ei hinta olisi kohtuuton.

Suurudenhulluudeksi tämä heti meni.

Unelma #9: Teen ostamastani vaahteralankusta 12 kitaran kaulaa!

Laskin, että mikäli minulla menisi vuosi yhden kitaran kanssa, minulla olisi tässä puita 12 vuodeksi. Yhden uuden kitaran rakentaminen vuosittain oli minusta mainio ajatus. Niistähän tulisi vähitellen kuin elämän mittainen päiväkirja.

Otelauta erikseen

Jos kaulaa ei halua tehdä kokonaan vaahterasta, täytyy otelautapuu ostaa erikseen. Tässäkin apu löytyi muusikoiden.net -sivustolta. Kävin ostamassa Lahdessa asuvalta Robertilta kolme Itä-Intian ruusupuista ja yhden eebenpuisen otelauta-aihion viidelläkympillä. Ne olivat jääneet hänelle tarpeettomiksi muista rakennusprojekteista.

Unelma #10: Kitarassani on ruusupuuotelauta!

Itse pidän ruusupuuotelaudoista, ja mielestäni ne kuulostavat hieman pehmeämmältä ja monivivahteisemmalta kuin pelkästä vaahterasta tehdyt kaulat. Mutta voi olla, että kyseessä on vain pelkkä mielikuva.

Monet sanovat, että ruusupuu soi tummemmin kuin vaahtera, ja toiset sanovat, että se soi kirkkaammin. Mielestäni ruusupuuotelaudat ovat paremman näköisiä. Kyse on kuitenkin pienistä sävyeroista.

Aluksi halusin vain kokeilla, saanko rakennettua kitaran. Mutta samalla minun oli mahdollista tutustua siihen, millaista soitinrakentaminen on Suomessa tällä hetkellä, ja minkälaiset ihmiset sitä tekevät.

Tähän mennessä oli selvinnyt, että Esa Puistolassa ja Robert Lahdessa rakentavat kitaroita harrastuksena. Nikonhan tunsin jo ennestään. Pian selviäisi, että harrastajia on paljon, ja että heihin kannattaa myös tutustua, koska yksinäisestä puurtamisesta huolimatta harrastus on melko sosiaalinen.

Kokosin tarvittavat työkalut ja materiaalit. Päätin dokumentoida rakentamisen eri vaiheet ja keskustelut niiden ihmisten kanssa, joihin rakentamisen aikana törmäisin.

Ensimmäinen kosketus

Puutavaraa hankittuani, aihioita katseltuani ja luettuani kitaranrakennusta koskevia kirjoja koitti vihdoin se odotettu päivä, jolloin astuin ensi kertaa Omnian Nikkariverstaan ovesta sisään. Verstaan veteraanikäyttäjiin lukeutuva Niko tuli ystävällisesti oppaakseni.

Nikkariverstaan tilat ovat Espoossa Suomenojalla, ja ne ovat avarat ja valoisat. Isommat koneet ovat toisessa pääsalissa, jossa usein kuuluu kova meteli. Pienemmät koneet ja työpöydät sijaitsevat oven takana hieman rauhallisemmassa salissa. Strategisesti molempien salien välissä on lasikoppi, josta verstaan henkilökunta näkee kaikkialle. Erityisesti se on tarpeen, kun tottumattomat asiakkaat lähestyvät vaarallisia laitteita, kuten sirkkeliä.

Jonni Roos tutkii puun kosteusmittarin lukemaa.
Kosteusmittari näyttää, että puu ei ole tarpeeksi kuivaa. Jonni Roos tutkii puun kosteusmittarin lukemaa. Kuva: Erik Vierkens /YLE puutavara,soitinrakennus,Kosteus,Kosteusmittari

Liian kosteaa

Ensimmäisenä päivänäni Nikkariverstaalla oli työvuorossa Jaana, joka alkajaisiksi iski käteeni puun kosteusmittarin. Osoittautui, että tuomani puut olivat hieman liian kosteita.

Olin hämmästynyt, sillä ostamani runkopuu oli ollut lämpimässä varastossa kymmenen vuotta. Tosin viimeiset viikot ennen verstaskäyntiä olin pitänyt sitä lämpimässä kellaritilassa. Ehkä kellarin tuuletusluukusta tuli sen verran kosteutta, että puu oli imenyt vettä sisäänsä.

Moka #1: Tulin verstaalle liian märän puun kanssa!

Jaana ja Niko suosittelivat minulle puutavaran säilömistä kellarin sijaan olohuoneessa.

Nikkariverstaan Jaana neuvoo, miten vaahteralankku kannattaa viedä oikohöylään.
Nikkariverstaan Jaana neuvoo. Nikkariverstaan Jaana neuvoo, miten vaahteralankku kannattaa viedä oikohöylään. Kuva: Erik Vierkens/YLE kitarat,soitinrakennus,sähkökitara,Jaana

Alustavia höyläyksiä ja sahauksia pääsin silti tekemään, vaikka kosteusprosentti ei sallinutkaan sen hienovaraisempiin yksityiskohtiin etenemistä. Jaana arveli, että puu kuivuisi sopivasti, jos pitäisin sitä huoneenlämmössä muutaman viikon.

Varovasti oikohöylän kanssa

Ensimmäiseksi tein tuttavuutta oikohöylän kanssa. Oikohöylä on suuri kone, ja vaatii turvallista työtapaa. Höylättävä kappale on kuljetettava terän yli, jolloin kädet ovat vaarassa.

Jaanan opastuksella turvallinen käyttötapa tuli kuitenkin tutuksi. Sulloin hupparin narut kauluksesta sisään, ja käärin hihani, ettei mikään tarttuisi höylän pyörivään terään, ja työnsin vaahteralankun tärisevin käsin höylän läpi. Työntämisessä käytetään yleensä apuna höylän näköistä puukappaletta, joka antaa sormille mahdollisuuden pysytellä vähän kauempana terästä.

Vaahterakappaletta työnnetään oikohöylän läpi.
Oikohöylä on vaarallinen työkalu. Vaahterakappaletta työnnetään oikohöylän läpi. Kuva: Erik Vierkens/YLE puutyöt,kitarat,sähkökitara,soitinrakennus,oikohöylä

Oikohöylän avulla puusta saa yhden sivun suoraksi, jonka jälkeen höyläämistä voi jatkaa tasohöylällä. Kun puun yksi sivu on saatu suoraksi oikohöylällä, tasohöylä tekee toisen sivun täsmälleen samansuuntaiseksi. Näin puukappaleesta saadaan siisti suorakaide, jonka nurkat ovat tasan 90 asteen kulmassa.

Tasohöylän käyttäminen on paljon rennompaa kuin oikohöylän, sillä puukappale vain syötetään höylän sisään toiselta puolelta, ja noudetaan siistiksi höylätty kappale valmiina laitteen toiselta puolelta. Tapaturman vaaraa ei juuri ole, jos onnistuu olemaan työntämättä sormia koneen sisälle asti.

Oikohöylän käyttämiseen ei vaadita kummempaa osaamista, kunhan muistaa olla varovainen. Puukappaleiden höylääminen näyttäisi onnistuvan aloittelijaltakin hienosti.

Erityinen onnistuminen #1: Sormet ovat tallella, ja lankusta tuli hienosti höylätty!

Ensimmäiseen verstaspäivääni mahtui myös vannesahaamista. Vannesaha on iso kone, jossa ympyrän muotoinen terä kiertää kovalla nopeudella. Vannesaha on kätevin työväline moneen kitaranrakennuksessa tarvittavaan sahaukseen. Se on hyvä silloin, kun sahataan erilaisia muotoja, tai kun sahataan puita halki. Sillä voi myös katkaista puukappaleen kätevästi, jos lopputulokseksi tarvitaan vain lyhyitä kappaleita.

Vannesaha on niin tarpeellinen, että se olisi ehdottomasti hankintalistallani, jos päättäisin rakentaa oman verstaan.

Unelma #11: Haluan vielä joskus oman verstaan, jossa on mm. vannesaha!

Vannesahassa on omat riskinsä. Terä on täysin avoin, ja kädet voivat ajautua siihen, jos ei osaa varoa. Lisäksi terä voi katketa, joskin sellainen on harvinaista. Jos terä katkeaa, se katkeaa yleensä niin, että sen osat lentävät koneen sivulle. Käyttäjä on siis parhaiten turvassa suoraan koneen edessä.

Sain vaahteralankustani neljä sahattua ja höylättyä kappaletta. Lisäksi jäljelle jäi iso höyläämätön kappale, josta saisin vielä lisää kauloja jonakin päivänä.

Soitinrakentaja Kari Nieminen.
Soitinrakentaja Kari Nieminen. Soitinrakentaja Kari Nieminen. Kuva: YLE Kari Nieminen,soitinrakennus,kitarat

Parhaat mahdolliset neuvot

Koska olin aloittelija, tarvitsin parhaat mahdolliset neuvot. Kitaranrakentaja Kari Nieminen tekee Versoul-tuotemerkillä kitaroita maailman huipulle. Mm. Rolling Stonesin Ronnie Woodilla ja ZZ Topin Billy Gibbonsilla on useita Niemisen rakentamia kitaroita.

Karin verstas sijaitsee Helsingissä teollisuusalueella, ja sen yhteydessä hänellä on pieni showroom, jossa seinät on ripustettu täyteen Suomen kalleimpia kitaroita. Hinnat ovat harrastajan kukkarolle suurehkot, mutta nehän ovatkin rokkitähtitasoa. Kun heläytän Karin rakentaman akustisen baritonikitaran kieliä, ymmärrän, että kyseessä on aivan erityisen hyvä soitin. Sointi on pehmeä, rikas, kiehtova, moniulotteinen.

Unelma #12: Minäkin haluan joskus rakentaa akustisen baritonikitaran!

Minulla on mukanani samanlaista puuta, jota Kari käyttää. Näiden unelmakitaroiden kiiltävän pinnan alla on oletettavasti ihan samaa puuta, kuin minulla on käsissäni.

Kari koputtelee tuomaani ruusupuuotelaudan aihiota ja kuuntelee. Puupala helähtää ja soi melko korkealta.

Kuuletko ääniä?

– Ainahan näistä kuuluu jokin ääni, kun niitä koputtaa. Hyvässä puussa on irtonainen heleys. Nämä toki vaihtelevat, mutta yleensä itäintialainen ruusupuu on hyvää. Se on niin tasalaatuista ja vielä kohtalaisen edullistakin, sanoo Kari.

Tuomani aihio on Karin mielestä oikein hyvä. Hän vinkkaa, että Saksassa ja Espanjassa on muutama firma, jotka välittävät hyvää ruusupuuta.

Kari Niemisen Versoul -kitaroita seinällä.
Kari Niemisen Versoul-kitaroita. Kari Niemisen Versoul -kitaroita seinällä. Kuva: YLE Kari Nieminen,soitinrakennus,kitarat,Versoul

Sitten katselemme tervaleppäpölkkyäni. Kysyn, voisiko hän kuvitella tekevänsä kitaran tällaisesta palasta.

– Ilman muuta! Esimerkiksi Ronnie Wood -mallissani on juuri tervaleppärunko. Kitaranvalmistaja Fender aloitti joskus viisikymmentäluvun puolivälissä käyttämään leppää Telecaster- ja Stratocaster -kitaroissa. Sitä ennen, aivan ensimmäisissä 1950-luvun kitaroissaan he käyttivät saarnea. Leppä on helpompi pinnoittaa ja työstää.

Lepän huokoset ovat pieniä, siksi sen maalaaminen ja lakkaaminen onnistuu helposti.

Lisäksi se soi hyvin, sillä leppä ei Karin mukaan korosta mitään taajuuksia. Saarnesta tulee hänen mukaansa kirkkaampi ja napakampi ääni.
Toki myös rungon koko vaikuttaa sointiin, ja se, jos laittaa leppärungon päälle kannen jostakin muusta puulajista.

Kari Nieminen pitää käsissään Versoul-kitaraa.
Kari Nieminen käsissään Versoul-kitara. Kari Nieminen pitää käsissään Versoul-kitaraa. Kuva: YLE Kari Nieminen,Versoul,kitarat,soitinrakentaja

Sopivasti kuivunut

Soittimiin käytetään eri puutavaraa kuin rakennuskäyttöön. Tärkeää on, että puu on riittävän kuivaa.

Karin mukaan puun sopiva kosteus on 4 - 5%. Olisi hyvä, mikäli lankuista liimattu aihio saisi odottaa työstöä muutamia vuosia. Jos puutavara on kuivattu ja liimattu hyvin, se yleensä riittää. Usean vuoden säilytys on paras vaihtoehto. Nämä lankut ovat niin leveitä, että niihin saattaa ajan myötä tulla pientä pyöristymistä.

Unelma #13: Hankin tulevaisuutta varten jo nyt kitaranrakennuspuita varastoon kuivumaan kymmeneksi vuodeksi!

Minun tervaleppälankkuni oli myyjän antaman tiedon mukaan odotellut lämpimässä varastossa kymmenisen vuotta. Karin mielestä tämä on hyvä asia, eikä liimasauma näytä yhtään eläneen.

Kitaran runkopuuta napautetaan ja kuunnellaan miten puu soi.
Niko Laurila kuuntelee hankkimani runkopuun sointia. Kitaran runkopuuta napautetaan ja kuunnellaan miten puu soi. Kuva: Erik Vierkens /YLE kitarat,soitinrakennus,puutyöt

Mieleen tulee, pitäisikö jo samantien käydä hankkimassa hyvää puutavaraa tuleviksi vuosiksi. Jos vaikka ostaisi lankkuja seuraavan kymmenen vuoden varalle?

Rohkaisua

Yksi asia aloittelevaa soitinrakentajaa vain mietityttää. Entäpä jos osoittaudun sellaiseksi tumpeloksi, joka pelkään olevani? Entä jos lapioin rahaa ja aikaa asiaan, jota en vain saa onnistumaan? Karilla on toivoa antava neuvo:

– Suunnittele jokainen työvaihe kaikessa rauhassa, ja etene hitaasti.

Sitä paitsi lähtökohdissani ei ole mitään vikaa: hankkimani terveleppälankku sekä ruusupuinen otelauta kelpaisivat Versoul-kitarankin raaka-aineiksi, eikä kaulaa varten hankkimassani vaahterassakaan takuulla ole mitään ongelmaa. Jos osaan suunnitella ja rakentaa riittävän hitaasti, näistä aineksista pitäisi pystyä luomaan samantasoinen kitara kuin ne, jotka maksavat tuhansia tai kymmeniä tuhansia.

Kaulapuut pinossa.

Höylätty ja höyläämätön pala vaahteraa.

Vauhtisokeutta

Palasin muutamaa viikkoa myöhemmin paremmin kuivuneiden puiden kanssa Nikkariverstaalle Espooseen. Ruusupuu-otelaudalle en ollut tehnyt vielä mitään, ja sen karhea pinta piti ensimmäiseksi tasoittaa.

Oikaisin ruusupuisen otelauta-aihion oikohöylällä ja kuljettelin sen muutamaan kertaan tasohöylän läpi. Hämmästyttävää, miten kaunista, sileää pintaa röpelöisestä puukappaleesta saa hetkessä.

Runkolankullekaan en ollut vielä tehnyt mitään. Höyläsin sitä tasohöylällä, mutta ikävä kyllä unohdin oikohöyläämisen. Sain kappaleen mielestäni juuri sopivaan paksuuteen, mutta oikohöyläämisen unohtaminen osoittautui kohtalokkaaksi, kuten hieman myöhemmin tulin huomaamaan.

Moka #2: Unohdin oikohöylätä runkolankun!

Uskoen, että kaikki oli nyt tehty oikein, marssin Nikkariverstaan naapurirakennukseen, jossa vielä tuolloin sijaitsi Seppo Weckmanin Ideapalat-paja. Sepon laserleikkurilla voi laserleikata tai lasermerkata erilaisia materiaaleja. Ajattelin, että koska olen aloittelija, olisi hyödyllistä piirtää laserilla mittatarkasti Stratocasterin piirteet tervaleppäpölkkyyn. Ja niin sitten teimmekin.

Laserpolttamisesta nouseva savu oli huumaava, ja punaisen laserpisteen liikettä puun pinnalla on kiva seurata. Lopuksi saimme piirettyä runkoaihiooni kauniit Stratocasterin muodot.

Tervaleppälankku, johon piirretty laserpolttimella kitaran ääriviivat.
Stratocasterin muodot tervaleppälankussa. Tervaleppälankku, johon piirretty laserpolttimella kitaran ääriviivat. Kuva: Erik Vierkens/YLE kitarat,sähkökitara,musiikki,soitinrakennus

Lisäksi poltimme uurteet ruusupuuotelautaan nauhojen paikoille.

Iloitsin siitä, että erilaiset mittaukset, joita kitaraa tehdessä joutuu tekemään, tulisivat nyt monin verroin helpommaksi. Otelauta-aihiossani oli jo nauhojen paikat valmiina, eikä minun tarvinnut itse osata kuin syventää ne sahalla lopulliseen syvyyteen.

Ja sitten mokataan

Hetkeä myöhemmin olin taas Nikkariverstaalla ja jatkoin sahaamista.

Tällä kertaa tapahtuikin moka:

Sahasin runkoaihiota liian reippaasti, ja eksyin välillä laserpiirretyn viivan väärällekin puolen. Se tarkoitti, että kitarasta ei enää ollut tulossa aivan Stratocasterin muotoinen.

Moka #3: Sahasin viivan väärälle puolen!

Mikä pahempaa, sahasin kaulavaahterankin liian pieneksi. Lankkuni oli aluksi liian iso, ja laskin, että halkaisemalla sen tarkasti saisin kappaleesta kaksi kaula-aihiota. Sahauksen vain oli oltava tarpeeksi tarkka.

Jonni Roos sahaa vannesahalla kaulapuuaihiota.
Kaulapuun sahaus on juuri menossa pieleen. Jonni Roos sahaa vannesahalla kaulapuuaihiota. Kuva: Erik Vierkens /YLE kitarat,soitinrakennus,sahaus,vannesahat
Moka #4: Sahasin kaulan liian kapeaksi!

Kysyin Nikkariverstaan opastavalta puusepältä Jaanalta neuvoa, ja hän kehotti ensin pienentämään lankkua leveyssuunnassa, jotta sen halkaisu pituussuunnassa tulisi helpommaksi. Siinä vaiheessa mittasin touhukkaasti väärin, minkä seurauksena minulla oli sahauksen päätteeksi kaksi kaula-aihiota, jotka olivat molemmat liian kapeita.

No mitäs nyt?

Pitkällisen tihrustamisen jälkeen ymmärsin, että saisin niistä kyllä kaulat tehtyä, mutta en saisi kauloihin niin isoa lapaa kuin Stratocaster-tyyppisissä kitaroissa tavallisesti on. Eikä niiden leveys riittäisi edes tavalliseen Telecaster-kaulaan.

Kaikista mokista ei tarvitse pelästyä

Sinänsä mokien tekemisestä ei tarvitse pelästyä. Epävirallisena neuvonantajanani toimiva Niko Laurila kertoi, että mokien peittely tavalla tai toisella on soitinrakentajaharrastajan arkea. Yhteen kitaraan tulee helposti tehtyä useampikin moka, ja lopputulos riippuu siitä, miten hyvin ne onnistuu peittämään – tai vaihtamaan suunnitelmaa lennosta.

Niko huomasi vielä yhden mokan ja se olikin harmittavampi juttu. Mainitsin aikaisemmin, että en ollut suoristanut runkoaihiota oikohöylällä, koska oletin vain sen olleen suora. Olin siis ohentanut kieron kappaleen. Nyt sen paksuudessa ei enää ollut varaa sen oikaisemiseen. Oikaistava silti oli, ja näin runkolankusta tuli liian ohut. Samalla juuri hetkeä aikaisemmin tehty laserpiirros höyläytyi pois.

Niko Laurila kertoo, että runkopuu on jo liian ohut.
Niko Laurila huomaa, että runkopuu on jo liian ohut, Niko Laurila kertoo, että runkopuu on jo liian ohut. Kuva: Erik Vierkens /YLE kitarat,soitinrakennus,puutyöt

Yhdessä lyhyessä hetkessä olin siis pilannut sekä kitaran rungon, että kaulan. Joku on kuitenkin lohduttavasti sanonut, että puutöitä tehdessä on tuskin mitään asiaa, jota ei saisi korjattua. Siihen halusin kovasti uskoa tuona hetkenä.

Maailman parhaat kitarat

Liian ohuen rungon ja liian kapean kaula-aihion kanssa koputin pian maailmankuulun kitaranrakentaja Juha Ruokankaan ovea Harvialan kartanon pihapiirissä. Esittelin itseni nöyräksi soitinrakentamisen oppilaaksi, ja sain Juhalta ystävällisen esittelyn talon moninaisiin huoneisiin.

Tuoksuva puuvarasto

Hetki, jolloin astuin sisään hänen puuvarastoonsa, oli kuin olisi kirkkoon astunut. Kaikki seinänvierustat ja huoneen keskiosatkin olivat täynnä hyllyjä, joihin oli asetettu mitä hienoimpaan järjestykseen toinen toistaan upeampia puita. Parasta ehkä kuitenkin oli hyvin kuivuneen puun miellyttävä tuoksu, joka leijaili kaikkialla. Vahvin tuoksu lienee tullut espanjanseetristä, jota Ruokangas käyttää ainakin Les Paul -tyyppisissä Unicorn-kitaroissaan.

Hän mainostaa tekevänsä maailman parhaita kitaroita, ja vaikka en ole koskaan soittanut yhtään niistä, hänen omistautumisensa asialle on helppo aistia.

Ruokangas katsoo hieman huvittuneen näköisenä aineksia, joita nostan kangaskassista höyläpenkille.

– Minulla on hyvää puuta enemmän kuin ehdin elämäni aikana rakentaa kitaroiksi, hän sanoo kävelyttäessään minua varaston läpi.

Hän ei kuitenkaan myy puutavaraa soitinrakentajille, vaikka kyselijöitä silloin tällöin ilmaantuu.

Kaula poikki

Ruokangas katsoo hieman huvittuneen näköisenä aineksia, joita nostan kangaskassista höyläpenkille.

– Jos olisin vienyt opettajalleni, soitinrakentaja Matti Nevalaiselle liian kapeaksi sahatun kaula-aihion, hän olisi vienyt minut vannesahan äärelle.

Juha tekee imitoivan äänen ja näyttää käsillä, miten Nevalaisen vannesaha olisi katkaissut kaulan poikki.

– Se olisi pitänyt aloittaa alusta, Juha tarkentaa.

Hän tähdentää, että jos tarkoituksena on esimerkiksi tehdä Fender-tyylinen vaahterakaula, se on tarkoitus tehdä yhdestä kappaleesta, eikä siihen siksi kuulu lisäillä mitään lisäpaloja.

– Siinä olisi vähän selityksen makua, hän naurahtaa.

On muitakin vaihtoehtoja kuin purismi

Toisaalta hän sanoo, ettei ole pakko ajatella niin puhdasoppisesti.

– Voisihan myös lähteä sellaisesta ajatuksesta, että kaula onkin tehty useasta kappaleesta. Miksi ei? Tuleeko siitä huonompi kitara, jos tähän laittaa vaikkapa keskelle lisää puutavaraa? Minun kokemukseni rintaäänellä sanoisin, että ei tule, hän jatkaa.

Unelma #14: Saan kitaran sittenkin tehtyä!

– Vaikuttaako useammasta palasta tehty kaula kitaran sointiin, hän pohtii.

– Kyllä se varmasti vaikuttaa, mutta vaikuttaako se niin, että se on korvinkuultavaa? Hyvin vahvasti epäilen, että ei, hän sanoo.

Katselemme myös liian ohutta runkoani. Juhaa hymyilyttää taas.

– Onhan se vähän ohut.

No miten tästä selvitään?

Stratocasterista tekee Stratocasterin siihen kuuluva tremolo-toiminto: kitarassa olevaa kampea kääntämällä kielet saadaan hetkeksi kireämmälle tai löysemmälle, mikä nostaa tai laskee sävelkorkeutta. Tallan alla kielien päädyt kiinnittyvät teräspalikkaan, joka keinuu vapaasti rungon sisällä aina kun kampea käännetään. Jos tekemäni runko jäisi liian ohueksi Stratocasterin tremolosysteemiin kuuluva teräsblokki ei mahtuisi kokonaan rungon sisään piiloon kuten sen kuuluisi.

Mitä Ruokangas suosittelee ongelman ratkaisuksi? Sahataanko teräsblokki pienemmäksi vaiko lisätäänkö runkoon puuta, esimerkiksi laittamalla tervalepän päälle kansi vaahterasta tai koivusta?

– Näissä tämän tradition mukaisissa kitaroissahan on tapana se noin 45 millin paksuus, Juha sanoo.

– Tässä on jäljellä 40 milliä, joten siinä olisi kannen verran tilaa. Sillä saisi pelastettua tilanteen, ja jopa tehtyä siitä entistä hienomman.

Unelma #15: Teen kitarani upealla loimukuviokannella!

Lopuksi hän ystävällisesti neuvoi minua sopivan koivukannen ostamisessa. Uskoni kitaran kaukana siintävään valmistumiseen palautui. Vaikka olin nyt jo sählännytkin, tilanne olisi vielä pelastettavissa, ja näistä aineksista edelleen saisi vaikka kuinka hienon kitaran.

Tehdasvalmisteinen Stratocasterin kaula vaahteralankun päällä.
Tehdasvalmisteisen Stratocasterin kaula vaahteralankun päällä. Tehdasvalmisteinen Stratocasterin kaula vaahteralankun päällä. Kuva: Erik Vierkens /YLE kitarat,soitinrakennus,puutyöt

Uusi kaula tekeille

Edellisellä kerralla osoittautui, että olin sahannut kaula-aihion liian kapeaksi ja rungonkin olin höylännyt liian ohueksi. Päätin laittaa rungon päälle loimukoivua oikean paksuuden aikaansaamiseksi. Mutta kaulan rakentamisen päätin aloittaa alusta.

Pääsy sopivalle verstaalle on olennainen osa rakentamista. Vaikka olen ajatellut oman verstaan rakentamista autotalliimme, ei minulla ole tarvittavia koneita. Koska Omnian Nikkariverstaskin oli kiinni, kuten se on muutaman päivän viikossa, puhuin itseni työnantajani Yleisradion Lavastamoon, jossa on tarvittavia koneita. Työturvallisuussyistä sain oppaakseni Eskon, jolla on alan koulutus ja tarvittava paikallistuntemus.

Esko laittoi minulle säädöt valmiiksi isoon pöytäsirkkeliin ja vannesahaan. Hän näytti myös mistä nauhahiomakoneen saa päälle. Suurpiirteisen ihmisen tyypilliseen tapaan olin kuitenkin tullut verstaalle huonosti valmistautuneena. Olisin voinut tehdä tarvittavan ajatustyön ja mittaukset ennen verstaalle tuloa, mutta nyt jouduinkin pöydän ääreen mittailemaan ja piirtelemään kaulan muotoa vaahteralankkuuni.

Mittaaminen on hidasta. Ja niin on suunnitteleminenkin. Mutta ne sujuvat vielä tuplasti hitaammin paineen alla: jos joku seisoo vieressä odottamassa, jokainen mietitty sekunti ainakin tuntuu kahta pidemmältä.

Niinpä rohkaistuin piirtämään kaulan lavan muodon vaahteraan, ja aika pian sen jälkeen huomasin, että olin piirtänyt sen väärin päin: olin nimittäin päättänyt, että Kari Niemisen Versoul -kitaroiden tapaan teen lapamuodon "nurinpäin", eli reversenä.

Moka #5: Piirsin kaulan pään vaahteraan oikeinpäin, kun oli tarkoitus tehdä se nurin!

Nurinkurisen hyvät puolet

Opastajani Niko Laurila oli kertonut, että reverse-lavassa on se hyvä puoli, että bassokielet matkaavat siinä pitemmän matkaa satulan takana kuin diskanttikielet, mikä on fyysiseltä kannalta suotuisa ratkaisu. Olin kuitenkin piirtänyt lavan perinteiseen tapaan oikein päin, joten se piti tehdä uusiksi.

Sitten merkitsin vaahteraan paikan kaularaudan uralle. Nikon neuvomaa tapaa käyttäen teimme uran päämuodon sirkkelillä: kaula-aihio kuljetetaan sirkkelin terän päällä niin, että terä sahaa 3 milliä leveän uran kaulan keskelle. Koska kaularautaan tarvitaan 6 millin ura, uria sahataan kaksi vierekkäin. Näin kaularaudan ura saatiin tehtyä nopeasti, vaikkakin uraa tarvitsisi vielä myöhemmin muutamista paikoista leventää, koska kaularauta on päädyistään leveämpi kuin keskeltä.

Turhaa työtä, mutta niin ihanaa!

Vaikka varmaankin eri rakennusvaiheille on omat järkevät järjestyksensä, itse olen huomannut, että motivaatiota voi pitää yllä myös tekemällä tarpeettomia asioita.

Sellainen oli kaula-aihion toisen puolen muotoilu vannesahalla: sahasin turhaa puuta pois kaulan alapuolelta, vaikka kätevämpää olisi ollut jättää sahaus tekemättä tässä vaiheessa. Kaularaudan uran leventämiseen olin ajatellut käyttää jyrsintä, ja jyrsintä on huomattavasti helpompi kuljettaa uran päällä, jos kaulan oikeita mittoja ei vielä ole sahattu esiin, vaan ympäröivästä puusta on jätetty jyrsimelle tasainen alusta.

Koska halusin tuntea edistyväni asiassa, sahasin ylimääräisen puun pois vain kaulan alapuolelta, jolloin toiselle puolelle jäi vielä sopivasti alustaa jyrsimelle. Mitään varsinaista hyötyä tästä ei tietenkään ollut, vaan yhtä hyvin olisin voinut tehdä sahaukset kerralla sen jälkeen kun ura olisi lopullisesti valmis.

Innostuneisuuteni vuoksi en myöskään malttanut olla kokeilematta, miltä tuntuu muotoilla kaulaa nauhahiomakoneella. Sain kuin sainkin tehtyä kaulasta aika paljon enemmän kaulan näköisen. Tosin se oli vielä toispuoleinen, koska ylimääräiset puut jäivät toiselta puolelta kaulaa vielä sahaamatta.

Näin minusta tuli jyrsijä

Marsuilla, hyppyrotilla ja rämemajavilla on se etu, että niiden ei tarvitse tehdä mitään ollakseen jyrsijöitä. Meidän muiden pitää opetella käyttämään sähkökäyttöistä jyrsintä. Sikäli kun olen ymmärtänyt, niitä on kahta lajia: alajyrsimiä ja yläjyrsimiä. Molemmista on paljon iloa kitaran rakentamisessa, mutta niiden kanssa työskennellessä on omat vaaransa.

Jos osaa, ja jos pystyy herpaantumatta keskittymään jyrsimiseen, jyrsimellä voi tehdä kitaralle täsmälliset ja viimeistellyt ääriviivat sekä tarvittavan määrän koloja ja syvänteitä. Itse otin jyrsimen käyttöön kaularaudan uran viimeistelyssä.

Olin tehnyt kaularaudalle alustavan uran sirkkelillä, mutta koska sirkkelillä tulee viivasuoraa uraa, piti kaularautaa varten tehdä vielä levennykset kaularaudan päädyssä olevia paksumpia kohtia varten. Myöhemmin kuulin, ettei sirkkeliä ole suositeltavaa käyttää urien tekoon.

Jotta urien tekeminen olisi ylipäätään mahdollista, useimmista pöytäsahoista joutuu poistamaan kaksi turvalaitetta: teräsuojan terän yläpuolelta ja kappaleiden kiinnitarttumista ehkäisevän suojan terän takaa. Tottumaton käyttäjä altistuu tällöin tarpeettomille riskeille.

Jyrsin onkin parempi valinta kaularaudan uran tekemiseen. Jyrsin muistuttaa poraa, mutta sen terä on tarkoitettu liikkumaan syvyyssuunnan lisäksi myös sivuttain suhteessa työstettävään kappaleeseen. Yläjyrsintä liu'utetaan kappaleen päällä, jolloin terä tekee puuhun uraa. Alajyrsin on kiinnitetty pöytään, ja työstettävää kappaletta liikutellaan paikallaan pyörivän terän päällä ja ympärillä niin, että haluttu muoto syntyy.

Kaula-aihion keskellä oleva kaularaudan ura on yläjyrsimen heiniä. Koska tehtävänäni oli vain leventää 6 millinen ura 8 milliseksi muutamasta kohtaa, rakensin kaksipuolisella teipillä ja puurimoilla radan, jota pitkin kulkemalla jyrsin osuu juuri oikeisiin kohtiin. Oikeiden kohtien tietäminen taas edellytti mittaamista, ja samalla sain sitten tutustua työntömittaankin.

Työntömitan lukeminen pitää opetella

Työntömitan käyttäminen ei ole ensikertalaiselle itsestäänselvää. Mitan leukoja siirretään sen mukaan, mitä haluaa mitata. Mutta tulosten lukemiseen tarvitsin Nikkariverstaan Jaanan apua: millilukemat oli helppo nähdä itsekin, mutta millin kymmenyksien kohdalla pitää tietää, mistä katsoo.

Koska kitaran tekeminen on tarkkaa puuhaa, millin kymmenyksilläkin on väliä. Ainakin mitattaessa. Kymmenyksien määrä katsotaan siitä, mikä numero mitan liukuvasta numerosarjasta tulee nollan kohdalle.

Kaularaudan tarkoitus on tehdä kaulasta säädettävä: sen avulla kaulaa voi vääntää lievästi kaarelle. Se on tarpeen, jotta kielet saadaan juuri oikeaan asentoon kaulaan nähden. Jos kielet ovat liian korkealla, soittamisesta tulee kankeaa ja raskasta. Kaularaudat taas ovat kaikki erilaisia: eri muotoisia ja eri kokoisia. Siksi uran muoto kannattaa tehdä juuri sille kaularaudalle, jonka aikoo asentaa kaulaan.

Taltoilla vai jyrsimellä?

Tehdessämme alustavaa uraa, minua opasti Esko, joka oli sitä mieltä, että kaularaudan lopullinen muoto olisi kaikkein helpointa tehdä puuhun käyttäen pieniä talttoja. Koska omat kokemukseni talttojen kanssa työskentelystä olivat yläasteen (tai ala-asteen) veistotunneilta, eivätkä ne olleet onnistumisen kokemuksia, päätin kuitenkin käyttää jyrsintä.

Sinänsä kahden levennyksen teko on osaavalle pieni juttu, ja talttojen kanssa se varmastikin sujuu helposti. Minä kuitenkin teippailin radan jyrsimelle ja tein levennykset sillä.

Levennyksistä tuli 0,5 milliä liian kapeat, syystä joka jäi minulle tuntemattomaksi. Keksin kuitenkin, että voin siirtää jyrsintä juuri sopivalle paikalle käyttäen samaa rataa, teippaamalla palan ohutta pahvia radan kylkeen. Sen ansiosta jyrsin teki uralle tarvittavan leveyden.

Ihan kaikilta jyrsinmokilta en välttynyt. Tavallisestihan saattaa käydä niin, että jyrsin karkaa pois siltä alueelta, mitä piti jyrsiä. Seurauksena on vähintään kuoppia väärissä paikoissa, mikäli varsinaisilta tapaturmilta vältytään. Urasta tuli suora, mutta hieman liian syvä yhdestä kohtaa. Pahimmassa tapauksessa voisi käydä niin, että kun myöhemmin muotoilen kaulan takapuolta pyöreäksi, tekemäni kuoppa muuttuu kaulan läpi meneväksi reiäksi.

Moka #6: Jyrsin teki kaularaudan urasta liian syvän!

Talttaamiseltakaan en välty. Vaikka ura oli sivusuunnassa mittojen mukaan tehty, kaularaudan muoto oli monipuolisempi, kuin mitä olin ajatellut. Kaularauta ei siis vieläkään mahtunut uraan. Seuraavaksi päätin kokeilla talttaamista, ja hankin muutaman laadukkaan taltan, sekä teroituskiviä.

Kaularaudalle on nyt ura.

Mutta se on vielä liian kapea.

Kaulan rakentamista

Talttaamisesta

Lähestyin Nikkariverstasta muutaman teräväksi hiotun taltan kanssa. Hetki oli käänteentekevä, koska tähän asti olin tehnyt kaiken koneilla. Koneita käyttäessä ei tarvita niinkään taitoa, vaan hyvät ohjeet ja huolellisuutta niiden noudattamisessa. Ja silti olin jo tehnyt kokonaisen kimaran mokia.

Käsityökaluilla työkennellessä oma käsiala pääsee näkyviin. Juuri tätä pelkäsin eniten. Alakoulussa kirjoittamisen opiskelu oli minulle hidasta ja vaikeaa: erityisesti käsiala pysyi huonona koko kouluajan.

Tehtävänä oli sovittaa kaularauta kaulan sisään. Olin edellisellä kerralla tehnyt kaularaudan uraan levennykset niihin kohtiin, joissa kaularauta on paksuimmillaan. Kaularauta ei silti mahtunut vielä uraan, vaan minun piti syventää ja leventää uraa joistakin kohdin.

Juuri tämäntapaiset tilanteet ovat soitinrakentamisessa aloittelijalle vaikeita: pitäisi ymmärtää kappaleiden kolmiuloitteinen muoto, ja osata ottaa puuta pois juuri oikeista paikoista, mutta ei liikaa. Esimerkiksi kaularaudan uran on oltava sen verran tiukka, ettei kaularauta hölsky tai tärise soittaessa. Helppoa olisikin, jos uran voisi tehdä kuinka väljäksi tahansa.

Laitoin taltan uran pohjalle, ja kilkuttelin uraa leveämmäksi. Kilkuttelua kesti tuntikaupalla. Kokeilin vähän väliä, menisiko kaularauta jo uraan. Mutta ei se mennyt. Se vain sitkeästi kieltäytyi uppoamasta niin syvälle, että mikään kohta ei pilkistäisi uran yläreunan yli.

Olin ostanut kolme talttaa. Yhden loivasti kaarevan, mutta leveän. Yhden jyrkemmin kaarevan, joka sekin oli aika leveä. Ja yhden kapean, kaareva sekin. Isolla loivalla ja kapealla kaarevalla sain parasta edistystä aikaan.

Mitataan työntömitalla tehdasvalmisteisen Stratocasterin kaulan leveyttä.
Rakentamista helpottaa, jos ulottuvilla on valmis kitara, josta voi ottaa mallia ja mittoja. Kuvassa Fender Stratocaster vuodelta 1985. Mitataan työntömitalla tehdasvalmisteisen Stratocasterin kaulan leveyttä. Kuva: Erik Vierkens /YLE kitarat,soitinrakennus,puutyöt

Aloin olla jo aika epätoivoinen, kunnes rauta vihdoin upposi uraan koko pituudeltaan. Se voi tuntua pieneltä asialta, mutta tässä hommassa oppii iloitsemaan vähästäkin. Ja toden totta: vetäessäni metalliviivainta poikittain kaulan yläpintaan nähden, se ei enää tarttunut kaularautaan mistään kohtaa. Rauta oli siis joka kohdasta uran sisällä. Osasin sentään jotain!

Pääsin näin pohtimaan kaulan pään (jota vanhasta muistista usein kutsun väärin lavaksi) reikiä: sinnehän tarvitaan kuusi tarkasti sijoitettua reikää viritinkoneistoja varten. Apuna minulla oli laserpoltettu sabluuna, johon reiät oli merkitty sadasosamillin tarkkuudella. Itse en mitenkään pääsisi sellaiseen tarkkuuteen merkatessani reikiä kaulaan.

Erityinen onnistuminen #2: Kaularauta-upposi uraan hyvin!

Tein alustavat merkit terävällä pistimellä sabluunan läpi. Sabluuna oli kiinnitettävä kaulaan tarkasti oikealle paikalleen, niin että sain jokaisen reiän pistettyä läpi.

Kun merkkireiät oli tehty, huomasin pian, että vaikka ne olivat ilmeisesti oikeilla paikoilla, ne olivat kaulan väärällä puolella.

Moka #7: Tein viritystappien reikien porausmerkit väärälle puolelle kaulaa!

Rakentaessa pitäisi aina muistaa kokonaisuus: mitä ja miksi ollaan tekemässä, ja mikä on seuraava vaihe. Tässä tapauksessa reiät olisi kannattanut laittaa kaulan alapuolelle siksi, että kun varsinaisen reiän poraa alapuolelta, kohta jossa pora tulee puusta ulos on sellaista osaa puusta, joka myöhemmin poistetaan.

Joskus pora saattaa repiä ulostulokohdan reunoja. Siksi kannattaa porata niin, että terän ulostulokohta ei jää valmiiseen kappaleeseen. Sain tämän vuoksi tehdä merkkireiät uudestaan kaulan takapuolelle.

Poraushaaste

Huomasin pian rakentamisen aloitettuani, että soitinrakentamisesta tulee helposti varsinainen intohimo. Nikkariverstaasta tuli minulle unelmien kohde. Harmitti kovasti, että se oli avoinna vain neljänä päivänä viikossa. Usein olisin halunnut mennä rakentamaan juuri silloin kun verstas oli kiinni. Ja kun vihdoin pääsin taas verstaalle, aika tuntui loppuvan kesken. Edistyminen oli piinallisen hidasta.

Unelma #16: Olisipa verstaspäivissä loputtomasti tunteja!

Virittimien reikien poraamiseen tarvitaan pylväsporakone. Ainakaan minun oma tarkkuuteni ei riitä pitämään käsiporaa niin, että saisin reiät kohdilleen. Eikä minun tarkkuuteni oikein riitä saamaan reikiä kohdilleen edes pylväsporakoneella.

Porattuani kuusi reikää paikoilleen, huomasin, etteivät reiät olleet osuneet kohdilleen kuin suurin piirtein. Reiät olivat rivistössä epätasaisin välein. Minulla ei ollut pienintäkään aavistusta, miten onnistuin tekemään ne niin huonosti. Olin aivan varma, että merkkireiät olivat oikeilla kohdilla, ja että asetin poranterän kärkipiikin joka kerta täsmälleen merkkireiän keskelle.

Paljon vaikeampi poraushaaste oli vielä tulossa. Kaularaudan ura päättyy kaulan päätyosaan ennen kitaran satulaa. Uran on tarkoitus jatkua siitä eteenpäin porattuna reikänä, joka tulee ulos satulan takana.Näin kaularaudan päässäolevaa mutteria päästään säätämään säätöavaimella, mikäli kaularauta tarvitsee säätöä. Reikä kaularaudan säätömutterille porataan kitaran pään suunnasta kohti satulan toisella puolella sijaitsevaa kaularaudan uraa, ja sen tulee olla juuri oikeassa kulmassa, jotta se kohtaa uran oikein.

Moka #8: Viritintappien reiät menivät tarkasta mittaamisesta huolimatta epätasaisin välein!

Tätä ei ole mahdollista porata ilman ohjurikapulaa, reiällä varustettua puupalikkaa, joka suuntaa terän juuri oikeassa kulmassa kaulaan. Valmistin kapulan poraamalla suorakaiteen muotoiseen kalikkaan reiän, ja hioin sitten kalikan sivua viistosti, kunnes viisto sivu oli juuri halutussa kulmassa. Kiinnittämällä tämän kappaleen kitaran päähän saa poranterän kulkemaan täsmälleen oikeaan suuntaan.

Pitkä, kapea terä on eksoottinen työväline, eikä sellaista edes löydä joka rautakaupasta. Katselin jännittyneenä, miten pitkä terä kulki ohjurikappaleen läpi, taipuili aikansa pyöriessään kitaran pään pinnalla, ja upposi sitten pinnan läpi kohti kaularaudan uraa.

Ne muutamat sekunnit, joiden aikana terä matkasi kaulan sisällä, satulan kohdan alapuolella, kohti kaularaudan uraa, olivat varmaankin soitinrakennusharrastukseni tähän asti pisimmät: jos terä tulisi ulos jostain muualta, olisi kaula varmaankin pilalla. Suureksi hämmästyksekseni terä tuli näkyviin juuri siellä, missä pitikin: keskellä kaularaudan uran päätyä. Se oli melkoinen helpotus.

Erityinen onnistuminen #3: Kaularaudan säätöruuvin reikä osui juuri oikealle kohdalle!

Liima valuu kaulaa pitkin

Otelaudan liimaaminen kaulaan on periaatteessa yksinkertainen juttu. Kun liima on oikeanlaista, ja kun otelaudan kohdistaa kohdistusnauloilla niin, ettei se luisu pois paikaltaan puristimia kiristäessä, liimauksella on hyvät mahdollisuudet onnistua. Muiden esimerkin mukaisesti käytin soitinrakentajien suosimaa liimamerkkiä, ja levitin sitä melko runsaasti sekä kaulalle että otelaudalle.

Kaularaudan uran suojasin teipillä, jottei maali valuisi uraan ja liimaisi kaularautaa. Teippi oli uran suojana vain liiman levityksen ajan, ja ennen osien yhteenpainamista vedin sen pois. Kohdistusnaulojen ansiosta otelauta pysyi oikealla paikalla, kun lisäsin useita puristimia pitkin kaulan pituutta.

En kuitenkaan muistanut kaikkia ohjeita. Olisi nimittäin hyvä laittaa kaula kuivumaan siten, että otelauta on alaspäin. Koska en muistanut tätä, valuivat liimanorot pitkin vaahteraosan kylkiä ja kuivuivat siihen.

Moka #9: Kaula kuivuu väärinpäin, jolloin liima valuu kaulan kyljille!

Soitinrakentajien tavallisesti käyttämä liima kuivuu jopa 20 minuutissa, mutta en uskaltanut avata puristimia ennen seuraavaa päivää.

Jäälohkareet lähtevät

Vihdoinkin kaula-aihioni oli siinä pisteessä, että voin sahata pois ylimääräisen puun kaulan kaikilta reunoilta. Nyt pääsin ohentamaan myös kaulan pään vannesahalla. Asetin kaulan vannesahan ohjuria vasten kylki edellä, ja kuljetin sahan terää kaulan päästä kohti otelautaa. Se tuntui samalta kuin keväjäiden lähtiessä. Turhat palaset irtoilivat ja putoilivat, ja kaulan kaunis muoto alkoi tulla esiin.

Nämä hetket ovat palkitsevia, sillä pitkän suunnittelun ja odottelun jälkeen kitara vihdoinkin nytkähtää eteenpäin näkyvällä tavalla.

Erityinen onnistuminen #4: Kaulan pään ohennussahaukset sujuvat yli odotusten!

Säästin kaikki irronneet puupalat ajatellen, että saattaisin ehkä tarvita niitä jossakin. Jos ei muuten niin ainakin voin hioa niitä sahanpuruksi, jota voin sekoittaa liimaan. Näin syntyvällä seoksella voin paikata joitakin tulevia mokia.

Jyrsintäkatastrofi

Jyrsimestä on varoitettu moneen kertaan. Työkalu, joka pyörittää terävää terää useiden tuhansien kierrosten minuuttinopeudella, saattaa tehdä pahaa jälkeä. Jos terä on huonosti kiinnitetty tai valmistettu, se voi irrota ja lentää mihin suuntaan tahansa. Toinen mahdollisuus on, että terä nappaa kiinni työstettävästä kappaleesta ja sinkoaa sen jonnekin. Ja tietysti aina on vaara, että sormet osuvat terään.

Jos kaularaudan uraa tehdäänkin usein yläjyrsimellä, varsinainen kaulan muoto on tapana tehdä alajyrsimellä. Ylä- ja alajyrsin ovat usein aivan samanlainen kone. Yläjyrsintä pidetään kädessä, ja sitä liu'utetaan jyrsittävän kappaleen päällä. Alajyrsin on kiinnitetty pöytään, ja jyrsittävää kappaletta liikutetaan jyrsimen terää vasten. Kun jyrsimen terässä on pyörivä laakeri, sitä voi käyttää esimerkiksi muotojen kopioimiseen.

Kaulan muodon jyrsimisessä käytin sabluunaa, jonka sain lainaksi eräältä Nikkariverstaalla käyvältä kitaranrakennusharrastajalta. Teippasin sabluunan kaulaan, kiinnitin kopioterän huolellisesti ja aloin jyrsiä. Kopioterä toimii niin, että terän ylä- tai alapuolella oleva laakeri seuraa sabluunan muotoa, ja terä jyrsii saman muodon puukappaleeseen, joka on kiinnitetty sabluunaan.

No sehän sujuu

Ensimmäiset jyrsinnät menevät hyvin. Saan kaulan reunat hienosti viimeisteltyä. Mutta kaulan päädyt, joissa puu tekee jyrkän mutkan tai kulman, ovatkin vaikeampia paikkoja.

Niissä jyrsimen käyttäjän pitäisi osata liikuttaa kappaletta juuri oikealla tavalla, jotta jyrsin ei lohkaisisi liian isoa palaa puusta. Ja koska minä en osannut tuota oikeaa liikettä, olinhan jyrsimässä kaulan muotoa ihan ensimmäistä kertaa, jyrsin otti ja lohkaisi kaulan päädyn pyöreän muodon pilalle.

Puusta lohkesi muutaman senttimetrin kokoinen pala, ja se lensi konesalin seinään. Onneksi otteeni kaulasta oli tukeva, sillä jyrsin olisi saattanut kiskaista myös itse kaulan lentoon.

Moka #10: Jyrsin lohkaisee ison palan kaulan päästä!

Kaula oli nyt melko lailla pilalla. Ainoa keino vielä pelastaa se oli muuttaa suunnitelmiani: Stratocasterin kaulaa siitä ei enää saanut, mutta Telecaster-malliseksi sen pystyi vielä hiomaan. Tämähän oli nyt siis jo toinen kerta, kun yritykseni tehdä Stratocasterin kaulan muoto epäonnistui. Ensimmäisellä kerralla sahasin kaula-aihion liian kapeaksi.

Koska muuta vaihtoehtoa ei ollut, aloin muotoilla kaulan päätä nauhahiomakoneella, kunnes muoto muistutti melko lailla telen kaulaa. Katastrofi oli pelastettu, mutta suunnitelmaa oli pitänyt taas muuttaa.

Nauhaurien sahausta

Otelaudan metalliset nauhat asennetaan niitä varten sahattuihin uriin. Urien on oltava juuri oikealla paikalla, jotta kitaran sävelet aikanaan soivat puhtaasti. Koska pikkutarkkuus ei ole parhaita puoliani, olin teettänyt otelautaan alustavat urat laserpolttimella. Niiden syvyys ja leveys olivat kuitenkin väärät, joten minun oli sahattava jokainen ura oikeaan syvyyteen nauhasahalla.

Nauhasaha on tavallinen selkäsaha, jonka terä on riittävän pienihampainen ja kapea, jotta urasta tulee sopivan kokoinen ja siisti.

Vaikka minulla oli alku-urat otelaudassa valmiina, sahaaminen oli silti melkoinen urakka. Sahaa on käytettävä hyvin huolellisesti, sillä se karkaa urasta helposti ja naarmuttaa otelaudan hienon pinnan. Lisäksi työ edistyy hitaasti ihan siksikin, että sahan hammas on niin pieni.

Sahausurakka kestää tunteja, jopa päiviä, jos sen joutuu tekemään moneen kertaan, kuten minä lopulta jouduin. Ammattilaiset käyttävät tähän erikoisvalmisteista pöytäsahan terää, jolloin nauhaurien tekeminen vie muutaman minuutin.

Rakensin sahauksen avuksi erityisen sahaustelineen. Muutama vanerilevyyn liitetty palikka ja pienet rullapyörät pitävät sahan oikeassa asennossa, jolloin saan otelautaan pystysuoria uria.

Otelaudan hiomista

Kun nauhaurat ovat oikeassa syvyydessä, otelauta on hiottava hieman kaarevaksi. Jokaisella soittajalla on oma käsityksensä siitä, kuinka kaareva otelauta tuntuu hyvältä soittaa. Minun kitaraani tulee kohtalaisen lievä kaarevuus.

Kaulan kaarevuuteen viitataan myös englanninkielisellä sanalla radius (kehä), ja erilaisia kaarevuuksia kuvataan yleensä tuumakokoisella numerolla: minun otelautani radius on 14 tuumaa, kun vanhoissa Stratocastereissa radius oli tavallisesti 7½ tuumaa. Tämä tarkoittaa, että otelautani kaartuu loivemmin kuin vanhan Stratocasterin otelauta.

Jotta saisi oikenlaisen kaarevuuden litteään aihioon, hiekkapaperi kiinnitetään puupalaan, nk. hiontaklossiin, jonka alapuoli on juuri oikealla tavalla kupera. Puupala pitää hiekkapaperin tasaisena, ja siksi hionnasta tulee tasainen. Sellaisia voi ostaa soitinrakennustarvikkeita myyvistä liikkeistä tai tehdä itse. Kullekin radiukselle tarvitaan oma klossi. Hiekkapaperinpala kiinnitetään klossiin, ja otelaudan pintaa hiotaan, kunnes se on muodostunut kaarevaksi.

Ruusupuuotelaudan hiomisessa on se ikävä puoli, että ruusupuu voi olla allergisoivaa. Itse en kokenut sen vaikutusta voimakkaana, mutta toisaalta ei olisi mukava allergisoitua sille myöhemminkään. Aionkin vastaisuudessa käyttää kunnon pölymaskia hioessani.

Hiominen on hidasta ja tylsää, mutta tylsyyden kautta siihen tulee jonkinlaista meditatiivisuutta. Ja hienoksi hioutuvaa pintaa on hauska katsella.

Kaulan muotoilu

Jos rakentaminen monin paikoin olikin ollut vaikeaa, kaulan muotoilu oli paljon helpompaa kuin olin osannut kuvitella. Japanilaista saharaspia käyttämällä sain muodon tulemaan esiin kuin itsestään.

Erityinen onnistuminen #5: Kaulan muotoilu sujuikin helposti!

Jotkut käyttävät nk. kavahöylää, jossa höylänterä sijaitsee kahden vetokahvan välissä. Toiset suosivat puukkoa. Ja voihan kaulan muodon halutessaan tehdä myös koneella: ammattilaiset käyttävät nauhahiomakonetta, mutta kädessäpidettävä epäkeskohiomakonekin olisi mahdollinen.

Vaikeaa kaulan muodossa oli tietää, milloin lopettaa muodon veistäminen. Ja hieman tekemistä häiritsi pelko siitä, että erehtyisi ohentamaan kaulaa niin paljon, että kaulan sisälle laitettu kaularauta tulisi esiin. Siinä tapauksessa kaula todellakin olisi pilalla.

Nauhoituskatastrofi

Otelaudan nauhojen ansiosta kitaran kieli soi juuri oikeilta sävelkorkeuksilta. Kun sormi painaa kielen kiinni otelautaan, kielien värähtelevä osa rajoittuu lähinnä sormea olevaan tallanpuoleiseen nauhaan. Ei ole väliä sillä, mihin kohtaan sormi osuu otelaudassa, kunhan se osuu oikealle kielelle ja kahden nauhan väliin. Nauha siis poistaa sen ongelman joka viulisteilla on: koska viulussa ei ole nauhoja, soittajan on sijoitettava sormensa juuri oikeaan paikkaan, jotta sävelet soivat puhtaasti.

Nauhojen on oltava samalla tavalla kaarevia kuin otelaudan, ja niiden on oltava keskenään yhtä korkeita. Muussa tapauksessa sävelet soivat säristen tai eivät ollenkaan.

Siksi kitaran nauhoittaminen on tarkka työvaihe. Nauhat tulee taivuttaa kaarelle jo ennen asennusta, ja ne tulee saada painetuksi kokonaan uran sisään. Jos urat ovat huonosti sahatut tai liian kapeat, nauhat eivät mene sisään tasaisesti. Toisaalta jos urat ovat liian leveät, nauhat eivät pysy paikallaan. Oikean uraleveyden löytäminen edellyttää kokeilua ja/tai kokemusta.

Unohdin esitaivuttaa ensimmäisen nauhan, ja se menikin todella huonosti sisään uraan. Nauha ei lainkaan noudattanut otelaudan kaarevuutta, vaan oli koholla molemmista päistään.

Yritin samantien saada sitä pois, mutta nauhassa olevat hammastukset ja uraan laittamani pikaliima pitivät nauhan tiukasti paikoillaan huonossa asennossaan. Muut nauhat menivät sisään hieman paremmin, koska niitä esitaivutin kaarevaksi. Mutta hyvin nekään eivät menneet.

Kitaran ehkä kriittisin osa oli suorastaan mennyt pilalle. Nauhojen laittamista olisi auttanut, jos olisin ymmärtänyt leventää uraa uran yläosasta kolmioviilaa käyttäen. Mutta sitä en tiennyt tai muistanut tässä vaiheessa.

Moka #11: Ensimmäiset nauhat menevät paikalleen todella huonosti!

Lisäksi en tiennyt, että pikaliimatahrat olisivat hankalia poistaa ruusupuusta. Tahroja tuli runsaasti miltei kaikkialle kaulaan. Olisin helposti voinut suojata kaulan esimerkiksi teipillä, mutta koska en ollut nähnyt muiden tekevän niin, ajattelin, että se ei olisi tarpeen.

Nauhojen viilaaminen

Jatkoin kaulan tekemistä uskoen, että saisin ratkaistua nauhojen ja pikaliimatahrojen ongelmat myöhemmin. Hioin nauhojen terävät päät sileäksi ensin smirgelillä, sitten viilalla.

Päätyjen hiontaan käy tavallinen muutaman euron hintainen viila. Viilaaminen on tuntien urakka, tai ainakin oli minulle. Tein luultavasti turhaa työtä, koska viilasin nauhojen lisäksi myös ympäröivää puuta, jolloin kaula kaventui.

Syynä oli se, että nauhojen päädyssä näkyviin jäävä metalliosa oli mennyt nauhauraan jotenkin vinossa eikä suorana, kuten pitäisi. Nauhojen päätyjen pitäisi näyttää osapuilleen suoravartiselta T-kirjaimelta, mutta minun nauhanpäätyni näyttivätkin käyrävartisilta herkkusieniltä.

Ajatukseni oli, että mitä enemmän hioisin vääntynyttä nauhan osaa pois, sitä suoremmaksi saisin "sienen" varren. Niin kävikin, vaikka nauhan päädystä ei koskaan tullut täysin suora. Samalla kaulasta tuli suunniteltua kapeampi.

Loimukoivukannen liimaus on kuivumassa

Puristimia on 32.

Runko hahmottuu

Viimeiset viilaukset kaulaan, ja sitten on aika kohdistaa huomio kitaran runkoon.

Ensimmäistä kitaraa rakentaessa kuvittelee helposti, että rungon kanssa aikaa kuluu eniten. Onhan se isoin osa. Mutta miten kävikään? Kitaran runko oli saanut odottaa miltei koko rakentamisen ajan, eikä se ollut muuttunut juurikaan moneen kuukauteen. Nyt saatoin kohdistaa huomioni vaihteeksi runkoon.

Loimukoivukansi

Juha Ruokankaan avustuksella olin aikaisemmin saanut ostettua hienon loimukoivukannen, josta tulisi runkoon näyttävä julkisivu. Kansi oli aluksi litteä levy, johon piirsin rungon muodon. Sahasin muodon auki ja järkytyin: näytti siltä, että kansi oli aivan eri muotoinen kuin runkopölkky, vaikka olin juuri hetki sitten piirtänyt muodon kanteen ja seurannut viivaa tarkkaan.

Oivalsin kuitenkin pian, että olin asettanut kannen rungon päälle nurinpäin. Koska runko ei ole symmetrinen, kansi näytti yhteensopimattomalta. Kun käänsin kannen toisin päin, se sopi runkoon juuri niin hyvin kuin oli tarkoituskin. Olin helpottunut!

Runko piti vielä valmistella liimausta varten hiomalla se täysin tasaiseksi joka kohdasta. Kitaran yläkulmaan halusin lisäksi pienen viisteen, kuten tämänkaltaisissa kitaroissa on tapana.

Oli aika kaivaa esille kosteusaktivoituva liima. Kosteusaktivoituva, koska kantta piti hieman taivuttaa soittajan kainalon kohdalla olevan viisteen takia. Taivuttaminen taas on parasta tehdä kuuman höyryn kanssa. Viisteeni oli kuitenkin niin loiva, että höyryä ei lopulta tarvittu. Tavallinenkin liima olisi siis kelvannut.

Kannen liimaaminen oli eräänlainen virstanpylväs, sillä nyt kitara alkoi lähestyä lopullista hahmoaan. Lisäksi kanteen liimaamisen ajaksi laitetut 32 puristinta jättivät ainutlaatuisen muistijäljen. Yllättäen koko hässäkkä näytti suorastaan majesteetilliselta.

32 puristinta kiinnitettynä kitaran runkoon.
Loimukoivukansi on 32 puristimen voimalla kiinni rungossa. 32 puristinta kiinnitettynä kitaran runkoon. Kuva: Jonni Roos / YLE kitarat,soitinrakennus,puristimet

Liimaus onnistui hyvin. Ainoastaan yksi kohta kannen reunassa hieman halkesi, mutta halkeama ei ollut kovin näkyvä. Soittaessa se jää käsivarren taakse.

Moka #12: Loimukoivukanteen tuli pieni halkeama!

Porabalettia

Kaulalle tarvitaan runkoon "tasku", joka pitää sen paikallaan, ja jonka ansiosta ruuveilla tehty liitos muodostuu varsin tukevaksi. Kaulataskun jyrsiminen tuntui pelottavalta, koska kitaran runko oli mielestäni jo hengästyttävän hieno. Pelkäsin, että mikäli jokin menisi pilalle jyrsiessä, tuhoaisin hienon rungon. Tein asiaankuuluvan kaulataskusabluunan. Porasin pylväsporakoneella kaulataskun alueelta puuta pois, jotta jyrsimen työstettäväksi jäisi mahdollisimman vähän.

Poraaminen ei itsessään ollut erityisen esteettinen kokemus. Hidastetussa kuvassa se näyttikin yllättäen upealta. Kyllä ympäriinsä lentelevät lastut voivatkin olla kauniita!

Jyrsimellä työstäen kaulatasku valmistui aika hyvän kokoiseksi ja vain pieni lohkeama tuli kaulataskun reunaan.

Moka #13: Kaulataskun reunaan tuli pieni lohkeama!

Melkein turha verstaskäynti

Joskushan senkin on tapahduttava. Päivän, jolloin työt tuntuvat etenevän pikemminkin takaperin kuin etuperin. Saavuin verstaalle hyvillä mielin, tyytyväisenä kitaran sahalaitaisiin muotoihin. Rakentelin sabluunaa, jolla saisin mikrofoneille kolot tehtyä, mutta sabluunan tekemisen hankaluus alkoi harmittaa minua. Sain sabluunan aina rispaantumaan reunastaan. Rispaantuminen on ongelma, koska jyrsimen laakerin on tarkoitus kulkea sabluunan reunaa pitkin mahdollisimman pehmeästi. Jokainen epätasaisuus kopioituu valmiiseen muotoon.

Sitten yritin hioa kitaran sahauksesta jääneitä siksak-muotoja, mutta nauhahiomakoneen päätyrullasta irronnut hiomapaperinsuikale näpsäytti minua peukalolle kipeästi. Tein johtopäätöksen, että minun kannattaisi palata pajalle jonakin mukavampana päivänä.

Moka #14: Hion rispaantuneella hiomarullalla, ja satutan peukaloni!

Totuus valkenee

Rakentamisen eri vaiheissa olen saanut neuvoja kokeneelta soitinrakennuksen harrastajalta, Niko Laurilalta. Kun minulla viimein oli tilaisuus näyttää kieltämättä hieman surkeaa kaulaani Nikolle, selvisi, että pikaliimatahrojen poisto tulisi olemaan vaikeaa, ellei mahdotonta.

Moka #15: Kaulalle oli tullut pikaliimatahroja!

Lisäksi nauhojen kuntoon saattaminen olisi ollut suuri työ.

Moka #16: Nauhat oli laitettu kelvottomasti!

Kaikkein pahinta kuitenkin oli, että olin viilannut kaulan tässä aivan viimeisessä vaiheessa liian kapeaksi. Niko arveli, etten enää saisi mahtumaan kitaran kuutta kieltä kaulaan. Vaihtoehdoksi olisi jäänyt tehdä viisikielinen kitara.

Moka #17: Olen viilannut kaulan liian kapeaksi, jotta siihen mahtuisi kuusi kieltä vierekkäin!

Kaikki vaivannäköni kaulan kanssa oli siis tehty turhaan. Tämä oli uskomaton pettymys! Se vahvisti alkuperäisiä epäilyksiäni että minusta ei oli puusepäksi, saati sitten soitinrakentajaksi.

Seuraavan aamuna uskoni oli kuitenkin palannut. Minulta vain puuttui kokemusta. Ja myönnettäköön, ehkä hieman kärsivällisyyttäkin. Mutta tuskinpa kukaan olisi koskaan saanut yhtään kitaraa tehdyksi, jos olisi lannistunut näin vähästä. Lupasin itselleni jatkaa entistä päättäväisemmin.

Unelma #17: Haluan tehdä toisesta kaulasta paremman kuin ensimmäisestä!

Jouduin siis luopumaan pitkään väkertämästäni kaulasta. Onneksi uuden kaulan tekemistä ei tarvinnut aloittaa aivan alusta. Olin innoissani tehnyt tämän ensimmäisen kaulan ohessa myös toista kaulaa, joka oli toista kitaraa varten. Pienin muutoksin tuo toinen aihio oli sovitettavissa tähän kitaraan. Tarvittiin mm. pientä kaulataskun sovittamista.

Kaulataskun sovittamista

Uusi kaula oli kuitenkin jo tehty vähän eri muotoiseksi kuin vanha kaula. Se ei siksi mahtunut kaulataskuun, jonka olin jo tehnyt runkoon. Koska kaula ja runko kohtaavat toisensa kaulataskussa, sen on oltava tiukka, jotta kielten värähtelyt välittyisivät mahdollisimman hyvin. Ajatuksissani kuvittelin, että kaulataskun uudelleenmuotoilu toteutuisi helposti jyrsimellä. Jostakin syystä jyrsimäni kolo kuitenkin istui huonosti. Ajauduin sen jälkeen tilanteeseen, jossa kilkuttelin kaulataskua taltoilla ja hioin sitä hiekkapaperilla tuntikaupalla, etsiessäni hyvää istuvuutta.

Sabluunat tuottavat harmia

Normaalisti sabluunojen käyttö on yksi kitaranrakennuksen menestysresepteistä. Sabluunoiden idea on, että muoto tehdään ensin halpaan vanerinpalaan. Halpaan vaneriin muotoa on periaatteessa mahdollista tehdä vaikka kuinka monta kertaa, kunnes se on aivan täydellinen. Vasta tämä täydellinen muoto kopioidaan arvokkaaseen puuhun.

Minulle sabluunoiden tekeminen on kuitenkin osoittautunut vaikeaksi. Vaikka soitinrakentaja Kari Nieminen oli tapaamisessamme ehdottanut minulle valmiiden sabluunoiden ostamista, halusin jääräpäisesti tehdä sabluunat itse. Halusin, että muoto olisi kokonaan itse tehty. Valmissabluuna on sen muotoinen, millaiseksi joku muu on sen tehnyt.

Siksi hermoni olivat koetuksella kaulataskusabluunan ja esimerkiksi mikrofonikolojen sabluunan kanssa. Vika saattoi kuitenkin olla omassa päässäni: ehkä en vain suhtautunut sabluunoihin niiden vaatimalla kunnioituksella. Jos tiedostamattaan kokee sabluunan kanssa työskentelyn vähemmän motivoivaksi kuin varsinaisen puun työstämisen, niin ehkä siitä seuraa huonoa työn jälkeä.

Sain jonkinlaiset sabluunat tehtyä, ja niiden avulla runkoon tarvittavat kolot: mikrofoneille ja elektroniikalle omansa, sekä tietysti tallalle, joka Stratocaster-mallisessa kitarassa edellyttää aukkoa, joka ulottuu rungon läpi sen toiselle puolelle, missä sijaitsevat tremolojärjestelmän jouset.

Uuden kaulan kanssa oli myös kaikenlaista säheltämistä. Esimerkiksi satulaura piti taas jyrsiä. Ensimmäisellä kerralla olin tehnyt kertakäyttöisen radan jyrsintä varten, nyt rata piti siis rakentaa uudestaan. Olisi ollut parempi tehdä kerralla kestävä ratkaisu. Sillä hetkellä se kuitenkin tuntui ajanhukalta. Halusinhan vain päästä nopeasti eteenpäin.

Kaulatasku ei vieläkään ollut tarpeeksi tiukka, joten jouduin kyselemään apuja esimerkiksi Jukka Tikanderilta, joka sattui juuri samana päivänä rakentelemaan omia kitaroitaan Nikkariverstaalla. Jukan neuvoilla kaulatasku viimein valmistui.

Kitaran runkoon sovitetaan tallaa.
Tallan sovittamista kitaran runkoon. Kitaran runkoon sovitetaan tallaa. Kuva: Erik Vierkens/YLE kitarat

Runko oli nyt miltei lopullisessa muodossaan koloineen, ja kaulan kanssa pinottuina työpöydän reunalle ne näyttivät mielestäni varsin kauniilta.

Helmiäisupotuksia

Halusin uuteen kaulaan hienon helmiäisistä tehdyn pallosommitelman. Olin ostanut eri kokoisia helmiäispalloja, ja mietin päiväkausia, miten ne saisi kaulaan mahdollisimman vaikuttavaksi sommitelmaksi. Mutta helmiäispallot laitetaan kaulaan poralla tehtyyn reikään, ja poraaminen on minulla usein mennyt pieleen. Niin meni tässäkin. Onnistuin merkitsemään porattavat kohdat jotenkin väärin, ja sen seurauksena minun täytyi muuttaa suunnitelmaa lennosta.

Moka #18: Merkitsen otelaudan helmiäisten paikat väärin, ja joudun muuttamaan suunnitelmaani!

Ainoa tapa pelastaa virheporaukset oli porata isompi reikä pienemmän päälle, mutta se edellytti isompiin helmiäisiin siirtymistä. Lopulta laitoin siis kaulaan aivan tavanomaisen helmiäiskuvioinnin. Tylsää ehkä, mutta ainakin pallurat olivat melkein oikeilla paikoilla.
Lähikuva helmiäisupotuksen liimaamisesta kitaran otelautaan.
Helmiäisupotusten liimausta Lähikuva helmiäisupotuksen liimaamisesta kitaran otelautaan. Kuva: Johanna Aulen/YLE kitarat

Helmiäisten laittamisen jälkeen otelauta pitää taas hioa. Tällä kertaa kunnon pölymaski oli tarpeen, sillä helmiäispöly on vaarallista keuhkoille. Onneksi pitämällä otelaudan hieman kosteana voi välttää helmiäispölyä lentämästä ilmaan. Yksi pallura meni vähän vinoon, joten otelautaan jäi sille kohtaa pieni syvennys. Mutta ei sitä kukaan huomaa.

Moka #19: Yksi helmiäispallo jäi vinoon!

Runko saa väriä

Olen koko rakentamisen ajan kuvitellut kitaran väriksi merilevän vihreää. Toisaalta olen pitkään myös haaveillut sinisestä kitarasta. Siksi kokeilin ensin sinistä kitaran kanteen. Ajattelin, että voisin korvata sen tahtoessani myöhemmin vihreällä. Käyttämäni värit ovat myrkyttömiä petsejä, joita levitetään nukattomalla kangaslapulla. Tätä menetelmää käyttäen kitaran värittäminen on helppoa aloittelijallekin.

Kitaran kansi on hieno jo ensimmäisen petsikerroksen jälkeen.
Kitaran kansi ensimmäisen petsikerroksen jälkeen. Kitaran kansi on hieno jo ensimmäisen petsikerroksen jälkeen. Kuva: Jonni Roos / YLE kitarat,soitinrakennus,Petsi

Sitä paitsi värin levittäminen on hauskaa. Kaikista rakennusvaiheista tämä on yksi niitä, jolloin oma kädenjälki näkyy heti. Mukavaa on sekin, että virheet eivät haittaa. Väärät värit ja huonot sävyt voi vaikka hioa pois.

Loimukoivukansi otti värin hienosti vastaan. Tosin tämäntyyppiset värit näyttävät vähän latteilta ennen kuin ne saavat öljyttynä kiiltoa. Öljyä ei kuitenkaan voi lisätä jollei väri ole lopullinen, joten lopputulos jää aina vähän arvailujen varaan. Öljy myös tummentaa sävyä merkittävästi.

Kitara on saanut sinisen värin kanteensa.
Sininen ja keltainen näyttävät alustavasti hyvältä yhdessä. Kitara on saanut sinisen värin kanteensa. Kuva: Erik Vierkens/YLE kitarat

Jos olinkin kaikista vastoinkäymisistäni huolimatta nauttinut todella paljon kitaran tekemisestä, maalausvaihe oli ehkä kaikkein parasta! Kun levitin vihreää petsiä sinisen värikerroksen päälle, heräsi kansi ensi kertaa suorastaan eloon. Värisävyjen kirjo loisti koivukannen loimuista kuin paratiisilinnun höyhenpeitto. Uskoni omaan tekemiseeni palasi vuolaana koskena.

Erityinen onnistuminen #6: Loimukoivukannen petsaus onnistui yli odotusten!

Lisää harmia poraamisesta

Riemua kesti muutaman hetken, mutta sitten tuskien taival alkoi jälleen. Viritystappien reikien viereen tarvittiin pienemmät reiät, koska valitsemani virityskoneistot kiinnitetään pienellä apuruuvilla, joka estää koneiston pyörimisen itsensä ympäri. Mutta näiden reikien poraaminen, mikä vaikuttaa varsin yksinkertaiselta tehtävältä, osoittautui melkein ylivoimaiseksi. Vaikka merkitsin reikien paikat mielestäni hyvin huolellisesti, muutaman tunnin ähellyksen jälkeen minulla oli kaulassa epätasainen rivi erikokoisia reikiä. En ymmärrä, miten se ylipäätään on mahdollista.

Moka #20: Poraan viritystappien kiinnitysruuvien reiät vääriin paikkoihin ja korjailen virheitäni tekemällä reistä liian suuria!

Onneksi reiät jäävät virittimien alle piiloon. Jos tämä olisi ollut ensimmäinen työvaihe kitaran rakentamisessa, olisin luultavasti ajatellut, ettei minulla ole auttaviakaan taitoja kitaran tekemiseksi. Olisin luultavasti jättänyt kitaran rakentamatta. Nyt olen tyytyväinen, ettei niin käynyt.

Uuden käsittelyn jälkeen kansi on täydellinen!

Petsin päällä on kaksi öljykerrosta.

Viimeiset silaukset

Olin siis päässyt melko pitkälle kitarani kanssa. Runko oli alustavasti lopullisen muotoinen, kaulakin oli aika pitkällä. Kaulasta puuttuivat tosin vielä nauhat, vaikea työvaihe, johon edellisen kaulani kanssa kompastuin.

Tällä kertaa nauhojen laittaminen sujui paremmin. Ratkaiseva ero oli, että tarkistin vielä kerran jokaisen nauhauran syvyyden, esitaivutin nauhat kaarelle ennen asennusta ja viilasin kolmioviilalla jokaisen uran yläosan hieman muuta uraa leveämmäksi, jotta nauhan hammastus alkaisi purra puuhun vasta syvemmälle uraan päästyään.

Eivät nauhat täydellisesti uponneet, mutta paljon paremmin kuin edellisen kaulan nauhat. Tällä kertaa ainoa ongelma oli, että osa nauhoista jäi vielä vähän liian korkeiksi, eli nauha ei painunut aivan kiinni otelaudan pintaan vaan sinne jäi millin murto-osan kokoinen rako. Pääpiirteissään ne näyttivät kuitenkin hyvältä.

Tällä kertaa osasin varoa viilaamasta kaulaa liian kapeaksi. Onneksi nauhat olivat nyt jo lähtökohtaisesti paljon paremman näköiset myös päädyistään. Viilasin päädyt tavallisella lattaviilalla, ja pyöristin nauhojen päät siihen tarkoitetulla erikoisviilalla. Vaikutti siltä, että kaulasta olisi tulossa varsin hyvä. Tai ainakin edellistä parempi.

Vaikka jotkin kitaranrakennusohjeet voi tulkita vapaasti, ymmärsin vasta tässä vaiheessa, että kaulaa koskevat ohjeet kannattaa ottaa kirjaimellisesti.

Rungon takapuolelle laitoin ensin keltaisen petsin. Se näytti kuitenkin mielestäni riemunkirjavalta, joten levitin keltaisen päälle oranssia. Yllättäen oranssi vaikuttikin keltaista hillitymmältä, ja se tuntui paremmin sopivan vihreän etupuolen kanssa.

Koska rungon takaosa on tervaleppää, väriä levittäessä huomaa selvästi, mikä loimukoivun ja tervalepän ero on petsauksen kannalta. Se täydellinen magia, jonka loimukoivukansi saa aikaaan, puuttuu kokonaan tervalepästä, joka pirteästä väristä huolimatta vaikuttaa vähän mielenkiinnottomalta. Mutta olkoon niin, sehän on takaosa.

Nauhojen tasoitushionta

Jotta nauhat todella olisivat tasainen rivistö, ne hiotaan hiekkapaperilla tai viilalla tasaiseksi. Nauhoista irtoavan metallipölyn vuoksi nauhojen välinen osa otelautaa täytyy suojata maalarinteipillä. Laitoin teipit, teippasin lattaviilani puupalikkaan ja aloin hioa. Tämänkin luulisi olevan yksinkertainen toimitus, mutta minun oli hieman vaikea hahmottaa, mitkä nauhoista olivat liian alhaalla ja mitkä liian ylhäällä.

Siksi koko juttu taisi tulla hieman summittaisesti tehtyä. Ja sellaisesta seuraa ongelmia myöhemmin. Hyvinkin pienet erot nauhojen korkeudessa saattavat aiheuttaa särinöitä kitaraa soittaessa. Harmittavasti kaulan viimeinen nauha oli muita matalammalla, joten jouduin hiomaan kaikkia muita nauhoja enemmän kuin olisin halunnut.

Mitä enemmän nauhoja joutuu rakentamisvaiheessa hiomaan, sitä vähemmän niihin jää hiomisvaraa tulevaisuudessa: nauhathan kuluvat, ja ne saa uusien veroisiksi hiomalla, mutta tämän voi tehdä vain niin kauan kuin nauhoissa on korkeutta jäljellä. Sen jälkeen ainoa vaihtoehto on nauhoittaa kaula uudestaan, mikä on isompi työ.

Kun nauhat on hiottu tasoon, ne pitää vielä pyöristää uudestaan nauhaviilalla. Nauhan tulee olla pyöreä yläpinnaltaan, jotta nauhaa vasten painettu kieli koskettaisi nauhaa vain sen kaaren huippukohdassa, eli kohdassa, jossa sävelkorkeus on puhtain.

Kuva kitaran kaulasta, etualalla viritinkoneistot ja satula.
Tästä katsoen ei ehkä heti huomaa, että tämän on rakentanut ensikertalainen. Kuva kitaran kaulasta, etualalla viritinkoneistot ja satula. Kuva: Jonni Roos / YLE kitarat,soitinrakennus,puutyöt

Satulaluu on kova luu

Kaulan päädyssä kielet lepäävät satulaksi kutsutun luukappaleen päällä. Se on muotoiltu niin, että se seuraa otelaudan kaarevuutta ja siinä on urat jokaiselle kielelle. Koska jokainen kieli on eripaksuinen, täytyy urien leveys vastaavasti sopia kuhunkin kieleen erikseen.

Ja kukas tällaisen luukappaleen tekisi, ellei soitinrakentaja itse? Aihion saa kaupasta, joten hirvimetsälle ei tarvitse lähteä. Mutta aihio on suorakaiteen muotoinen ja vailla uria. Kun aihion kiinnittää puristimeen jää vapaaksi kaksi kättä sahaamista, hiomista ja viilaamista varten.

Satula viilataan erityisillä satulaviiloilla, jotka ovat sen verran spesiaali työkalu, että kunnon viilasarjasta saa maksaa sievoisen summan. Vastaavasti työ onkin sitten yllättävän suoraviivaista.

Hätiköin kuitenkin sen verran, että sain luupalan vähän lohkeamaan. Kahden kielen välinen kannas murtui toisesta reunastaan, ja satulan tekeminen oli aloitettava alusta. Hitaus olisi taas kerran ollut valttia.

Moka #21: Satulaluu lohkeaa!

Kitaran osien yhteensovittaminen

Nyt jäljellä ei ollut enää paljon muuta kuin kitaran osien kokoaminen. Tosin kaulan kiinnittäminen olisi edellyttänyt sellaista tarkkuutta, jota minulla ei ollut. Mittasin kaiken huolellisesti, mutta kun olin porannut reiät kaulan kiinnityspulteille, huomasin, että kaulan perä jäi noin kahden millin etäisyydelle kaulataskun pohjasta. Toisin sanoen kaula ei koskettanut peräosastaan ollenkaan runkoa.

Arvelin sen olevan huomattava ongelma kitaran värähtelyn siirtymisen kannalta. Tässä vaiheessa takaisku tuntui melkein musertavalta. Olisin toki halunnut välttyä turhien reikien poraamiselta näin tärkeässä kohdassa. Myöskin ajatus väärään kohtaan tulleiden reikien paikkaamisesta tuntui työläältä.

Kitaran kaulan ja rungon väliin jää liian iso rako.
Kaulan ja rungon väliin jäi iso rako, koska porasin reiät väärään kohtaan. Kitaran kaulan ja rungon väliin jää liian iso rako. Kuva: Jonni Roos / YLE kitarat,soitinrakennus,puutyöt
Moka #22: Poraan kaulan kiinnitysruuvien reiät väärään kohtaan!

Mutta jo varttituntia myöhemmin olin saanut väärät reiät tukittua, ja hetkeä myöhemmin sain porattua uudet reiät paremmille paikoille. Tällä kertaa kaula istui paikallaan oikein hyvin. Saatuani kaulan kiinni, kiinnitin myös vähimmäismäärän osia, mitä kitaran kokeilemiseen tarvittiin. Talla, kielet ja virittimet laitettuani saatoin istahtaa Nikkariverstaan keittiöön kokeilemaan miten kitara soisi.

Kitaran elektroniikalle tarkoitettu kontrollikolo.
Kitaran elektroniset osat liitetään toisiinsa tinajuotoksin. Kitaran elektroniikalle tarkoitettu kontrollikolo. Kuva: Erik Vierkens/YLE kitarat

Kielet olivat vielä liian korkealla, koska satulani oli sittenkin vielä keskeneräinen. Ilokseni kitaraa pystyi kuitenkin jo soittamaan. Se vaikutti soivalta, joskin tietyistä kohdista kaulaa kuului ikäviä surinoita.

Mikrofonit

Olin ajatellut, että ei ole mielekästä rakentaa kitaraa, jollaisen saisin kaupasta. Siksi halusin kokeilla tämän kitaran kanssa hieman epätavallista mikrofoniyhdistelmää. Käytän enimmäkseen kaulamikrofonia, joten se on minulle kaikkein tärkein. Olen aina pitänyt P90-tyyppisten mikrofonien soinnista. Kitaran rakennusvaiheessa löysin kuitenkin hieman harvinaisemman mikrofonimallin.

Se muistuttaa soinniltaan P90-mikrofonia, mutta on kuitenkin teknisesti hieman erilainen. Kyseessä on vanhoissa jazzkitaroissa käytetyn kaltainen uudismalli vanhasta Charlie Christian -nimellä tunnetusta mikrofonista. Jazzin soittamisen opettelu on ollut minulle tärkein soitannollinen tavoite viime vuosina, joten toivoin, että tämä mikrofoni toisi kitaraani jazz-henkistä sointia.

Keski- ja takamikrofoni ovat suomalaisen mikrofonintekijä Rami Hakalan MikkiHouse -pajan yksikelaiset stratomikrofonit. Niiden avulla kitarani saisi myös perinteisen straton sointimaailman.

Ensimmäistä kertaa sovittaessa sain mikrofonit soimaan mukavasti. Tosin niiden korkeuden säätö oli vielä vajavainen, ja juuri oikeanlaisen soinnin säätäminen vaikeaa. Mutta nyt jo kuuli, että kyllä kitarani tulisi vielä soimaan hyvin.

Soitinrakennusmiitti Musiikkitalossa

Tammikuussa 2018 joukko soitinrakentajia esitteli tekemiään soittimia, lähinnä kitaroita, Musiikkitalossa, Helsingissä järjestetyssä pienessä tapahtumassa. Minäkin vein vielä keskeneräisen kitarani näytille. Kitaristi Varre Vartiainen oli lupautunut testailemaan paikalle tuotuja kitaroita. Varren käsittelyssä kitarani alkoi soida upeasti! Ansiot olivat toki enemmän soittajan, kitara itsessään kuulosti varsin tavanomaiselta. Kitaran säädöt eivät vielä olleet ihan kohdillaan, ja Varre onnistui hyvin peittämään soitollaan kitaran puutteet kuten särisevät nauhat ja nuppinaulalla kiinnitetyt mikrofonit.

Erityinen onnistuminen #7: Kitara soi kuin soikin!
Kitaristi Varre Vartiainen soittaa alustavasti valmistuneella kitaralla.
Varre Vartiainen onnistuu löytämään kitarasta musikaalisen soinnin. Kitaristi Varre Vartiainen soittaa alustavasti valmistuneella kitaralla. Kuva: Tommi Tikka/YLE Varre Vartiainen

Totuus kuitenkin on, että kitara ei ollut vielä lähimainkaan valmis, tai edes soittokunnossa. Kaula oli kömpelö, runko liian painava ja möhkälemäinen. Nauhat särisivät. Väriinkään en ollut tyytyväinen.

Positiivisena ja kannustavana henkilönä tunnettu Varre sanoi kitaraa testattuaan, että siinä oli "mukavaa luomutunnelmaa". Se oli kauniisti sanottu.

Kaula hoikemmaksi

Möhkälemäisen kaulan hoikistamiseen käytin lähinnä sikliä. Kun siklillä vetelee lastuja kaulan kyljestä, puuta poistuu juuri sopivaan tahtiin. Tai ei ainakaan liian nopeasti. Muutaman tunnin siklillä väännettyäni kaula oli jo paljon parempi.

Pelkona oli koko ajan, ettei kaularauta vain alkaisi pilkistämään jostakin kohtaa kaulan selkämystä. Minulla kun ei ollut enää ihan selvää käsitystä siitä, kuinka paljon puuta kaularaudan ja kaulan takaosan välissä oli. Vaikka aikaisemmassa vaiheessa olin jo ehtinyt hifistellä kaulan kanssa hyvin hienoa hiekkapaperia käsin käyttäen, päätin tällä kertaa siivota siklin jäljet tylysti epäkeskohiomakoneella.

Kaulan pään kansiviilu

Koska olin huolimattomasti porannut viritystappien reiät niin, että tallasta lähtevät kielet eivät osuneet reiän kanssa suoralle linjalle, päätin vielä laittaa vanhat reiät umpeen ja porata uudet paremmille paikoille. Tästä olisi seurauksena melko ruma rivistö korjauksia kaulan päässä.

Päätin peittää ne tekemällä loimukoivusta jääneestä palasta kannen kaulan päähän. Reikien täyttö onnistui hyvin: porasin vaahterasta samankokoiset tapit, kuin mikä oli alkuperäisten reikien koko. Uudet reiät sovitin vihdoin niin, että sain kielet kulkemaan suoraa linjaa pitkin tallasta viritintappiin asti.

Kaulan pään peitelevyn tekeminen olikin isompi työ, sillä olin jo tehnyt satulan taakse kaarevan muodon, joka minun piti osata nyt toisintaa kaulan peitteeksi tulevaan koivupalaan. Käytin tuon palan muotoiluun useita päiviä, mutta lopulta sain kannen sen muotoiseksi, että uskoin sen liimautuvan tiukasti paikalleen.

Liimaaminen oli kuitenkin stressaava kokemus: koska liima on liukasta ennen kuin se kuivuu, liimattavilla kappaleilla on taipumus luisua paikaltaan puristimia kiinnittäessä. Noin 15 minuutin ajan iskin puuhun kiinni yhä uusia puristimia ja korjasin jo laitettujen puristimien asentoa, mutta levy luisui aina pois. Liiman kuivumisajaksi oli ilmoitettu 20 minuuttia. Lopulta sain kuin sainkin kannen sillä tavalla paikalleen, että se liimautui hyvin kiinni.

Uusi sävy kanteen

Kitaran melko tummanvihreä sävy oli toki hieno, mutta vähässä valossa kitaran loimukuviot eivät erottuneet kovin selvästi. Koska puu oli hyvin kaunista, ajattelin, että vaaleamman sävyisenä puu tulisi paremmin esiin.

Hioin kantta hyvin hienolla hiekkapaperilla, ja aikomukseni oli laittaa kirkasta vihreää vielä yksi kerros lisää, mutta pelkkä hionta sai kannen sellaiseen eloon, että enemmät värit eivät enää olleet tarpeen. Olin täydellisen mykistynyt siitä, miten hieno kannesta tuli. Jo yhden öljykerroksen jälkeen kansi oli minusta aivan täydellinen.

Kitaran kannen uusi värisävy on syvänvihreä.
Uuden käsittelyn jälkeen kansi on aivan täydellinen! Kitaran kannen uusi värisävy on syvänvihreä. Kuva: Jonni Roos / YLE kitarat,soitinrakennus,puutyöt,Petsi
Erityinen onnistuminen #8: Loimukoivukannesta tuli uusintahionnan jälkeen aivan täydellinen!

Viimeiset taistot

Säriseviin nauhoihin minun piti kuitenkin vielä ottaa kantaa. Yritin vasaroida liian ulkonevaa yhdeksättä nauhaani niin, että nauha olisi paremmin uran sisällä, mutta en havainnut nauhan korkeudessa mitään muutosta.

Sen sijaan havaitsin, että vasarointini rikkoi otelaudan liimauksen. Koko otelaudan alkupää irtosi liimauksesta ja taipui lievälle kaarelle.

Kitarani oli siis ollut jo melkein valmis, mutta nyt yht'äkkiä olinkin järkyttävän ongelman edessä: saisinko otelaudan liimattua takaisin ehjänä, vai pitäisikö minun näin viime metreillä aloittaa kaulan rakentaminen vielä kerran alusta?

Moka #23: Otelaudan ja kaulan välinen liimaus irtoaa!

Olin onnekas, sillä otelauta ei näyttänyt mitenkään vaurioituneen. Laitoin otelaudan ja kaulan väliin runsaasti liimaa, tosin tällä kertaa en voinut estää liimaa menemästä myös kaularaudan uraan. Laitoin puristimet kiinni ja toivoin parasta.

Noin puolen tunnin kuluttua saatoin huokaista helpotuksesta. Liimaus oli onnistunut, kaula oli entisensä ja kaularautakin vaikutti vielä toimivalta. Nauhat tosin särisivät yhä, joten nyt luovuin nauhojen vasaroinnista, ja päätin hioa nauhat vielä kerran tasaisiksi.

Moka #24: Nauhat oli hiottu huonosti, ja kitara särisi, joten hionta piti tehdä uudestaan!

Laitoin maalarinteippiä vielä kerran otelaudan suojaksi, ja hioin hiomaklossiin kiinnitetyllä hiekkapaperilla nauhat sileiksi, merkkasin nauhojen huiput tussilla, ja pyöristin ne viilalla. Ja tällä kertaa käsittely onnistuikin paremmin kuin edellisellä kerralla, joten sain nauharivistön melko tasaiseksi.

Tein vielä pieniä hiontoja rungon takapuolelle, jotta saisin painoa pois ja rungosta virtaviivaisemman. Lopuksi oli jäljellä enää mikrofonien kiinnittämisen pohtiminen, ja muiden osien kokoaminen.

Kun vihdoin olin ruuvannut kaikki osat kitaraan, yllätyin siitä, että se edelleen oli mielestäni varsin painava. Vaikka kitarani piti nyt olla valmis, ensimmäinen ajatukseni oli, että kenties piakkoin lähiakoina vielä kerran tekisin jotain keventääkseni sitä.

Mutta nyt ei ollut sen aika, vaan minun oli määrä laittaa kitara "valmiiksi" ja soittokuntoon, sillä olin jo sopinut meneväni näyttämään sitä Ikaalisissa asuvalle soitinrakentajamestari Rauno Niemiselle.

Lopputuomio

Rauno Nieminen jos kuka tietää, miten kitaroita tehdään. Ensimmäisen kitaransa noin 15-vuotiaana tehnyt Rauno on opettanut soitinrakentajia koko ikänsä, ja on hiljattain jäänyt eläkkeelle Ikaalisten käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksesta. Rauno katseli kitaraani hieman huvittuneen näköisenä, pisti ylä e-kielen soimaan.

– Ai miten hieno sitar-ääni. Moni tekee tunteja töitä, että saa tuollaisen aikaiseksi.

Moka #25: Satulaluu on huonosti muotoiltu ja siksi vapaat yläkielet kuulostavat enemmän sitarilta kuin kitaralta!

Se taisi olla hienostunutta piruilua. Sitten hän vakavoitui, otti kitaran syliinsä ja alkoi kuulostella sointia.

– Jos kitara ei soi, niin ei sitä kannata sen enempää tutkia, hän sanoi.

Se kuulosti tietysti pahaenteiseltä. Mutta aikansa kuulosteltuaan hän yllättäen sanoikin:

– Sehän soi hyvin.

Erityinen onnistuminen #9: Kitara soi soitinrakennusmestari Niemisen mielestä hyvin!

Olin onnellinen ja helpottunut, vaikka toki itsekin olin saanut sitä soitettua sen verran, että olin huomannut pitäväni kitaran äänestä.

Puntarissa Rauno totesi kitaran painoksi noin 3,5 kiloa, mikä on aivan tavallinen paino tämäntyyppiselle kitaralle. Tietysti minun olisi kannattanut punnita puut, joista aloin rakentaa, jos olisin halunnut tehdä kitarasta kevyemmän.

Oliko puu siis huonoa, kun siitä tuli noinkin painava? Keskimääräisen painava?

– Kaikki puut käyvät saunan kiukaaseen, lohdutti Rauno.

– Sikäli puu ei koskaan mene hukkaan.

Entäpä jos sinä rakentaisit kitaran?

Sinäkin voit rakentaa kitaran itse. Ehkä lähistölläsi on paikka, jossa saisit lainata tarvittavia koneita. Esimerkiksi työväenopiston puutyöluokka voisi olla sopiva tila. Pääkaupunkiseudulla asuvat voivat käyttää esimerkiksi Espoossa sijaitsevaa Omnian Nikkariverstasta. Se ei tosin ole ilmaista, sillä tilojen ja koneiden käytöstä veloitetaan tuntimaksu.

Kitaran rakentamisesta aiheutuu paljon kustannuksia. Itse tekeminen ei todennäköisesti tule yhtään halvemmaksi kuin kaupasta ostaminen. Varsinkin ensimmäisen kitaran kohdalla rahaa saa varata todella laadukkaan tehdasvalmisteisen kitaran hinnan verran.

Itse en laskenut tarkkaan kahdelle vuodelle jakautuneen rakentamiseni kustannuksia, koska ostin monia työkaluja ja materiaalia myös tuleviin projekteihin. Arvioisin, että kitarani puut ja osat maksoivat reilusti yli tuhat euroa, ja työkaluihin ja muihin hankintoihin meni ainakin toinen mokoma. Kitaranrakennukseen kannattaa suhtautua kuin harrastukseen.

Kitaran rakentamisessa tärkeimpiä koneita ovat oiko- ja tasohöylät, vannesaha, jyrsimet sekä pylväsporakone. Vaikka kaupoissa on näitä laitteita tarjolla runsaasti edullisina, kiinalaisina versioina, aihetta sivuavat nettikeskustelut päätyvät yleensä samaan johtopäätökseen: halpakoneissa on paljon ongelmia.

Ammattitasoiset laitteet puolestaan maksavat tuhansia, joten niitä hankkivat vain pitemmälle ehtineet harrastajat ja ammattilaiset. Omia, kohtuuhintaisia työkaluja halajavan houkuttelevimmaksi vaihtoehdoksi jää vanhojen ammattilaislaitteiden osto käytettynä, mikäli itsellä on sopivat työpajatilat. Nämä laitteet ovat yleensä äänekkäitä ja suurikokoisia.

Kuva Melvyn Hiscockin kirjasta.
Melvyn Hiscockin kirjassa neuvotaan eri kitaramallien rakentaminen. Kuva Melvyn Hiscockin kirjasta. Kuva: Jonni Roos / YLE kirjat,soitinrakennus,kitarat

Netistä löytää kitaranrakennusneuvoja joka lähtöön, varsinkin englanniksi. Silti hyvät opaskirjat ovat tarpeen. Kirjaston varastokokoelmasta löysin vanhan Melvyn Hiscockin Make your own electric guitar -kirjan, jonka luin kannesta kanteen. Kirjassa esitellään useamman eri kitaramallin rakennus, mutta ohjeet eivät ole kovin yksityiskohtaisia.

Paljon tarkemmat ohjeet saa kotimaisesta, Korpi-Instrumentsin julkaisemasta Sähkökitaran rakennus -kirjasta. Vaikka tämä kirja esittelee ainoastaan telecaster-tyyppisen kitaran rakentamisen vaiheet, ovat ohjeet sen verran havainnolliset, että päätin käyttää kirjaa pääasiallisena oppaana myös omassa projektissani.

Soitinrakentamisessa yhteisöllisyydestä on paljon iloa. Apua ja neuvoja tarvitaan usein, ja aina on joku, joka tietää, miten jokin ongelmatilanne ohitetaan. Siksi kannattaa soluttautua esimerkiksi nettifoorumeille ja soitinrakennuksen harrastajien ryhmiin.

Englanniksi ehdoton nettifoorumi on Telecaster-kitaroiden ympärille syntynyt TDPRI-sivusto, joka nimestään huolimatta kokoaa yhteen muistakin kitaroista kiinnostuneita harrastajia ja ammattilaisia. Esimerkiksi TDPRI:n Tele-technical -ryhmässä on paljon soitinrakentamiseen liittyvää tietoa.

Kotimaiset harrastajat keskustelevat Facebookin Soitinrakennusharrastajat-ryhmässä, jonne pääseminen edellyttää kutsua joltakin ryhmän jäseneltä. Jäseniä on noin 2 500. Vireästi toimivassa ryhmässä esitellään omia tuotoksia ja vaihdetaan tietoutta. Harrastajien määrä vaikuttaa olevan hurjassa kasvussa. Kun aloitin kitarani rakentamisen, Soitinrakennusharrastajat -ryhmässä oli noin tuhat jäsentä.

Nykyisin saatavilla oleva tieto ja työkalut tekevät soitinrakentamisen opettelusta helpompaa kuin koskaan ennen. Vielä muutama vuosikymmen sitten tietoa ja työkaluja oli vain harvoilla, eikä silloiseen kulttuuriin kuulunut osaamisen jakaminen samalla tavalla kuin nykyisin.

Nyt olennainen tieto on useimmiten vain muutaman näppäimen painalluksen päässä. Tosin, netistä löytyvä aineisto on usein virheellistä, harhaanjohtavaa tai puutteellista.

Säihkyvien Youtube-videoiden sijaan korkealuokkaista tietoa saattaa todennäköisemmin löytää esimerkiksi hakemalla kirjastosta soitinrakennusguru Rauno Niemisen kirjoja tai hänen tekemiään vanhoja soitinrakennus-aiheisia julkaisuja, joista jotkin ovat vaatimattomia monistepinoja.

Kitaran rakentaminen on parhaimmillaan hyvin hauskaa ja innostavaa, ja pahimmillaan äärimmäisen turhauttavaa. Se opettaa paljon kitaransoitosta myös soittajalle. Ihanteellisinta olisi, jos pystyisi rakentamaan juuri sellaisia kitaroita, joita haluaa. Minulla itselläni on siihen vielä pitkä matka, mutta aion nauttia joka hetkestä, sikäli kuin se epäonnistumisilta on mahdollista.