Hyppää pääsisältöön

Laura Frimanin kolumni: Mikään ei kuljeta voimallisemmin aikamatkalle kouluvuosiin kuin kermavaahdossa uitettu kotitalouden kirja

Toimittaja Laura Friman
Laura Friman Toimittaja Laura Friman Kuva: Kuvaaja Joonas Josefsson Laura Friman

Laura Friman löytää lapsuuden kotitaloustuntien koulukirjan kuvan äidin lähettämästä valokuvasta ja hankkii sen käsiinsä. Kirja käynnistää nostalgiatrin 90-luvun alun kotitaloustunneille ja sen ajan ruokakulttuuriin. Pian Laura sai huomata, että hän ei ole muistoineen yksin. Meillä kaikilla on vahva aikuiseksi kasvamiseen ja itsenäistymiseen ruoan kautta, oli siellä tunnilla tehtävänä juustoista jauhelihakastiketta tai nachoja avokado-korianterisalsan kera.

”Säästetäänkö vai heitetäänkö roskiin?”

Äidin Whatsapp-viestin valokuvassa rönsyilee sekalaista tilpehööriä koko kouluajaltani. Nurkistaan nuhjaantuneita paperivalokuvia, tarroilla koristeltuja vihkoja, soittotuntien viheliäisiä nuotteja…

Pinon alakerroksissa pilkottaa kaistale kirjan kantta, jonka tunnistaisin unissani. Suuri, kiiltävä mansikka ja sen yllä raivostuttavan hilpeä otsake: Ole hyvä! Kotitaloutta 7. luokalle.

”Mitään ei saa heittää pois!!” viestitän takaisin.

Viikkoa myöhemmin saan kuvan kirjan käsiini. Avausaukeamalla on monta nimeä allekkain: lamavuosina lukukirjoja on kierrätetty monta vuosiluokkaa oppilaalta toiselle.

Ketju on katkennut minuun. Olen varastanut, anteeksi, pöllinyt, kirjan. Onneksi.

Kotitaloustunneilla me nyrpeät seiskaluokkalaiset muutuimme Harry Potter -hahmoiksi

Väitän, että mikään ei kuljeta voimallisemmin aikamatkalle kouluvuosiin kuin juuri kotitalouden, eli kotikunnasta riippuen köksän tai kotsan, kirja.

Vaikka muistan myös nyavindarit, jetsetit ja vihreäkantisen Aapiseni, vain kotitalouden kirjan käyttö on ollut moniaistillinen kokemus. Kirjaa on kokeisiin pänttäämisen lisäksi uitettu vimmalla vispatussa kermavaahdossa ja käytetty salaa leikkuulautana.

Henkilökohtaisen nostalgiatripin lisäksi juuri tämän aineen oppikirja on aina poikkeuksellisen pistämätön ajankuva.

Ole hyvä! on julkaistu 80-luvun puolivälissä, mutta se mukailee minun kokemustani 90-luvun alun ruokakulttuurista: perunoita, pullia ja lihaa. Pasta vaietaan vielä kuoliaaksi.

Neljän hengen ohjeissa käytetään 200 grammaa jauhelihaa siinä, missä nykyohjeessa sitä olisi aina tuplamäärä. Kasvisruokavalio ei tietenkään ole edes sivuhuomautuksen arvoinen vaihtoehto.

Maitokiisseliohjeiden lomassa nelihenkiset, vitivalkoiset, punaposkiset arjalaiset kökkivät kuvissa, joissa vakuutetaan, miten ”marjamatkasta on iloa ja hyötyä koko perheelle”.

Omien lasteni silmään teos on huvittava ja absurdi. Kulttuurin murroksen volyymi ja vauhti ovat hillittömät.

Kouluvuosina köksäntunnit tuntuivat ennen kaikkea rasittavilta, koska teininä kaikki on ennen kaikkea rasittavaa.

Hetkittäin oppiaine muistutti kuitenkin taikuutta: silloin me nyrpeät seiskaluokkalaiset muutuimme Harry Potter -hahmoiksi, jotka seurasivat ällistyneinä aineiden muuntumista toisiksi kuin Tylypahkan taikajuomaluokassa ikään.

“Kun postaan kuvan kotitalouskirjan kannesta Instaan, inboxini poksahtaa saman tien.

Unelmatortun kerroksellinen poikkileikkauskiemura syntyy pyörittämällä taikinalevy rullalle! Tiesitkö, että pirtelöä voi tehdä itse! Entä mitä ovat nämä ihmeelliset asiat nimeltä teeleivät, joiden päälle sivellään ihanasti sulavaa margariinia?

En ikinä unohda iltaa, jona halusin juhlallisesti valmistaa kotitaloustunnin parasta ruokalajia kotona vanhemmilleni ja pikkuveljelleni.

Äiti annosteli perunoiden viereen kaikille valmistamaani väritöntä soosia, jonka salaisuuden jaan haudanvakavana perheelleni: tämä ei ole mikään tavallinen jauhelihakastike. Siinä on neljäsosapaketti sulatejuustoa.

Tieto siitä, että olen voinut ruokkia omat vanhempani on häkellyttävä. Että osasin, ja pystyin. Mikä mielihyvän ja itsenäisyyden tunne!

Ihan kuin pääsisi ensimmäistä kertaa kurkistamaan kummallisesta suljetusta portista: jotain tuollaista on varmaan olla aikuinen.

Postaan kuvan Ole hyvä! -kirjan kannesta Instagramiin: ”Käsi ylös, kuka muistaa tämän!” Inboxini poksahtaa saman tien. Viestejä on parissa tunnissa vähintään muutama sata. En ole nelikymppisten eksklusiivisen niché-kokemuksen äärellä.

Oppikirjojen tekijöillä on hurja valta ja vastuu muovata sukupolvien muistoja.

Ole hyvää! on opiskeltu 80-luvulla, 90-luvulla ja kummallista kyllä, vielä vuosituhannen vaihteessakin. Jopa muistoni perheelle tarjoillusta, juustoisesta jauhelihakastikkeesta on kaukana uniikista.

Ja ne teeleivät. Käy ilmi, että resepti on suorastaan ikoninen ja saa avokadopastailmiöt kalpenemaan. Hulluinta on, että useampi kuin yksi muistaa sen sivunumeron ulkoa! Moni käyttää ohjetta vieläkin.

Yhteisöllinen some-kokemus on myös muistutus siitä, kuinka oppikirjojen tekijöillä on hurja valta ja mahdollisuus muovata vähintään yhden sukupolven muistoja samaan suuntaan. Yhtenäiskulttuurin aika ei ehkä sittenkään ole mennyttä!

”Saanko mä tehdä joskus meidän illallisen?” esiteini kysyy.

”Saat, ihan koska vaan!” vastaan lähes hysteerisellä innolla.

Ensin hankitaan ainekset: nachoja, salsaa, avokadoja, punasipulia, vegaanista juustoraastetta, korianteria. (Aika tosiaan on toinen: yhtäkään kauppalistan tuotteista ei mainita Ole hyvä! -kirjassa kertaakaan.)

Keittiöstä kuuluu topakkaa pilkkomista, ja lopulta uuninluukku läjähtää kiinni.

”Kuuluuko tonne keittiöön mennä?” avopuolisoni kysyy vartin kuluttua, kun palaneen käry ilmoittelee itsestään, mutta savua ei vielä näy.

Lopputulos katetaan leffailtaa varten sohvapöydälle. Se on karsinogeenipitoisuudestaan huolimatta ihana.

Tiedän tarkalleen, miltä säteilevästä esiteinistä tuntuu. Ole hyvä!

Kommentit