Viime vuoden loppukeväästä brittiläinen pianotähti Stephen Hough kävi RSO:n solistina vetäisemässä Beethovenin pianokonsertot. Levytys tehtiin heti perään tiiviillä aikataululla, että Beethovenin 250-vuotisjuhliin olisi tuomisia. Maailman tärkeimpien pianokonserttojen urakoinnissa on riskinsä, mutta Hough ja Hannu Lintu jaksoivat rakentaa viidestä konserttojärkäleestä sivistyneen mutta raikkaan kokonaisuuden.
Stephen Hough on teknisesti suvereeni pianon aristokraatti, mutta radikaali hän ei ole. Hänen lukuisat levytyksensä perusohjelmistosta eivät erotu yksittäisillä piirteillä tai poikkeavilla näkemyksillä, mutta kuitenkin ne erottuvat. Salaisuus löytyy muusikkouden ytimestä: herkkyys säveltäjän tarkoitusten parhaille puolille sekä jäsentelyn taito.
Ensimmäistä on vaikea sanallistaa muuten kuin omalla kokemuksella. Usein Beethovenin pianokonsertot kuulostavat minun korvissani kolhoilta ja jankkaavilta, kun säveltäjä työstää jäykkiä teemojaan vailla sekä klassismin suloa että romantiikan kastiketta. Mutta Houghin soittaessa Beethoven tuntuu kekseliäältä, tunteelliselta ja huumorintajuiselta. Hough ei ylikorosta yksityiskohtia tai laimenna monumentaalisuutta, vaan lähinnä poimii säveltäjän monista ominaisuuksista rohkeasti ne, jotka eniten vetoavat yleisöön, olipa kyse sitten samettisesta pianissimo-herutuksesta tai niistä kromaattisista sivusävelistä ja heleistä, joilla Beethoven kutittelee korvia. Houghin ainoa tulkinnallinen maneeri taitaa olla on pedaalin päälle parkkeeraaminen pianissimossa, mutta sekin toimii kuin rautakanki.
Tämä kaikki tietysti liittyy Houghin taitoon jäsentää musiikkia yksinkertaisesti ja tunteisiin vetoavasti. Hän esimerkiksi osaa vaihdella toistuvien teemojen fraseerausta draaman ehdoilla, ja saa muotoiltua jopa Keisarikonserton onnahtelevan rondoteeman tolkullisesti. Ja neljännen konserton hidas osa, se missä piano Orfeuksena soittaa helvetin armeijat uneen, on vaikuttavin mitä olen kuullut, ja kuitenkin hyvin pidätelty.
Jos Hough jollain erityispiirteellä erottuu, niin Bösendorferilla. Se soi hieman kumimaisesti, ja yläkeskialue tuntuu tukkoisemmalta kuin Steinwayssa ja Faziolissa. Hiljainen tunnelmointi ja ketterät juoksutukset sujuvat ihastuttavasti, mutta yksittäiset, rankemmat iskuäänet kuulostavat paikoin epäpuhtailta. Lisäksi kotini tarkassa kuuntelussa huomasin, että piano sekoittuu orkesteriin huonosti ja korostuu liikaa, mutta armeliaammalla laitteistolla tämä pikkuinen huoli poistui.
Äänitys kokonaisuudessaan on kuitenkin erinomaisen täyteläinen. Romantiikan aikaiset trumpetit ja patarummut antavat muuten moderniin orkesterisointiin tarvittavaa särmää. Ja kun Hannu Lintu on puikoissa, draamaa ei orkesterista puutu, vaikka se aina tehdään tarkkuuden ehdoilla. Esimerkiksi kolmoskonserton alku on loistavan jäntevä ja sointipuhdas.
Parasta viiden konserton ja kolmen CD-levyn kokonaisuudessa on kuitenkin moninaisuus. Vaikka homma urakoitiin yhdellä porukalla ja kertalinttuulla, musiikki tuntuu avaralta ja rikkaalta. Sellaista on se pianon sivistys, jota Stephen Hough edustaa.
Ludwig van Beethoven: Pianokonsertot. - Stephen Hough, piano, ja RSO/Hannu Lintu. (Hyperion, CDA68291/3)
Kuuntele Uudet levyt 5.5.2020, toimittajana Kare Eskola.