Osaatko puhaltaa pulloon, minulta kysyttiin. Sain käteeni tyhjän virvoitusjuomapullon ja minua käskettiin puhaltamaan siihen niin, että siitä syntyisi sellainen viheltävä, huilumainen ääni. Helppo homma!
Minä puhalsin ja pian minulle sanottiin: kokeilepas tuosta! Samalla osoitettiin edessäni olevan harmaan laitteen pianokoskettimistoa.
Painoin kosketinta ja laitteesta kuului äsken pullolla puhaltamani ääni. Soita jotakin, minulle sanottiin. Soitin yksinkertaisen melodian, ja se, mitä kuulin, se oli kuin taikuutta.
Pystyin soittamaan äsken pullosta puhaltamallani äänellä! Se ääni oli nyt laitteessa ja sillä pystyi soittamaan. Sillä pystyi soittamaan melodioita ja sointuja.
Samalla tajusin, että tuon minun pullosta puhaltamani äänen tilalla voisi olla mikä tahansa ääni, ja tuolla ihmeellisellä laitteella pystyisin soittamaan melodioita ja sointuja millä tahansa äänellä. Kaikki maailman äänet yhdessä laitteessa. Se oli taikuutta!
Elettiin aivan 1980-luvun alkuvuosia. Tuo uusi ihmeellinen laite oli nimeltään Emulator, emulaattori.
Se oli sampleri. Sillä pystyi samplaamaan eli tallentamaan laitteeseen mitä tahansa ääntä, mistä tahansa äänilähteestä ja sen jälkeen soittamaan musiikkia tuolla äänellä. Se oli laite, joka tulisi mullistamaan musiikin.
Tommi Lindell on alan kiistaton maestro, joka on aina suhtautunut teknologiaan ja populaarimusiikkiin luovalla ja huumorin sävyttämällä otteella. Hänen tuorein albuminsa Smooth Emulator - The Golden Era Of Sampling on kunnianosoitus samplauksen pioneereille sekä erään aikakauden soundille ja sille teknologialle, jolla tuota äänimaailmaa luotiin.
Joukkorahoituksen suosiollisella avustuksella toteutettu Smooth Emulator on asianmukaista hartautta osoittaen tehty kunnianosoitus samplauksen kulta-ajalle ja tuon ajan sankareille. Ja koska asialla on Tommi Lindell, on lähes itsestään selvää, että musiikissa on sekä teknistä taituruutta että rakkaudentäyteistä innostuneisuutta. Samplerit ovat iloinen asia!
Smooth Emulator -albumin kaikilla kymmenellä raidalla voi kuulla suoria tai enemmän tai vähemmän kätkettyjä viittauksia samplauksen kunniakkaan alkutaipaleen moniin taitureihin ja pellepelottomiin, mieleen tulevat esimerkiksi Peter Gabriel, Yello, Trevor Hornin tuottamat Frankie Goes to Hollywood tai Art Of Noise. Ja miksei myös vaikkapa Kraftwerk.
1980-luvun edetessä ei samplaukselta tai sampleilta yksinkertaisesti voinut välttyä. Sampleja kuuli kaikkialla. Unohtumattomia ja ikonisia vetoja olivat esimerkiksi Paul Hardcastlen Nineteen tai Laurie Andersonin O Superman. Ja noihin aikoihin maailmanmaineeseen noussut rap-musiikki oikeastaan perustui sampleihin.
Mutta tulee muistaa, että aluksi samplerit eivät todellakaan olleet jokamiehen soittimia. Ne nimittäin olivat kalliita, eivät ihan helppoja käyttää ja hallita. Pian samplauksesta tuli oma taitolajinsa ja tieteenalansa. Samplerin kanssa piti osata toimia. Piti ymmärtää tiettyjä asioita digitaalisen äänen fysiologiasta ja akustiikasta, eikä esimerkiksi matemaattisesta lahjakkuudesta ollut ainakaan mitään haittaa.
Varhaisten samplaavien kosketinsoitinten, esimerkiksi Synclavierin, Emulatorin tai Fairlightin kanssa saattoi vierähtää pitkäkin tovi, eikä ollut mitään takeita siitä, että lopputuloksena olisi mitään käyttökelpoista.
Synclavierit, Fairlightit ja Emulatorit olivat markkinoille tullessaan uusia keksintöjä, jotka hyödynsivät digitaalitekniikkaa, mutta sinänsä samplauksen idea ei ollut uusi. Siis ajatus siitä, että tallennetaan ensin jotakin ääntä ja sitten käytetään tuota tallennettua äänimateriaalia musiikin tekemisessä.
Ajatus oli ollut olemassa yhtä kauan kuin ääninauhakin, eli käytännössä 1940-luvulta lähtien. Jo tuolloin ranskalainen Pierre Schaeffer teki kuuluisia nauhamusiikkiteoksiaan. Myös John Cage, Edgard Varèse ja Karlheinz Stockhausen innostuivat käyttämään ääninauhoille tallennettua materiaalia musiikissaan.
1960-luvulla tuli tarjolle soitin, joka on kovassa kurssissa edelleen. Se on analoginen kosketinsoitin, jolla voi soittaa ääninauhoille äänitettyjä ääniä. Se on nimeltään Mellotron ja se todellakin soittaa ääninauhan pätkiä.
Mellotronin käyttö oli 1980-luvulle tultaessa suhteellisen marginaalista. Se oli teknisesti herkkä ja hankalakin soitin. Joten ei mikään ihme, että kun digitaaliset samplerit alkoivat yleistyä 1980-luvun alussa, Mellotronit unohdettiin nopeasti ja tilalle astuivat samplet.
Melkein heti, kun samplerit oli 1980-luvulla otettu käyttöön populaarimusiikissa, niistä tuli valtava ongelma. Samplauksesta tuli ongelma. Siitä tuli oikeudellinen ongelma. Tekijänoikeudellinen ongelma. Samplaaminen oli laitonta, jos ei toisin sovittu. Eikä useimmiten sovittu, ainakaan aluksi. Myöhemmin samplejen niin kutsutusta clearaamisesta eli oikeuksien selvittämisestä ja hankkimisesta tuli arkipäiväinen käytäntö musiikkiteollisuudessa, mutta alkuaika oli villiä länttä ja viidakkoa.
Tämähän on luovaa työtä, sanoivat monet. Tämä on taiteellista luomista, antakaa meidän samplata rauhassa, vetosivat musiikintekijät. Mutta useimmiten luovia sieluja odotti oikeussali ja miljoonakorvaukset. Mutta taiteellisilta voitoilta ei voitu välttyä. Samplaaminen teki musiikista monellakin tapaa kiinnostavaa, aivan uudella tavalla.
Eräänä esimerkkinä Art of Noisen eli Trevor Hornin ja kumppaneiden Moments in Love, ryhmän ensialbumilta Who's Afraid of The Art Of Noise? Kohtuullisen runsasta, mutta ikimuistoisen taidokasta (ja ikonista!) samplejen käyttöä.
Kuten sanotaan: monet ovat kutsutut, mutta harvat ovat valitut. Niinhän siinä kävi, että samplejen käyttö lähti monilla tahoilla niin sanotusti lapasesta. Kävi hieman niin kuin Moog-syntesoijan kanssa 1960-luvulla: kaikki halusivat yhtäkkiä hyödyntää uutta ihmelaitetta. Niinpä sampleja alkoi yhtäkkiä kuulua kaikkialla, aivan kiusaksi asti.
Hullutusta jatkui oikeastaan koko 1980-luvun ajan. 1990-luvulle tultaessa samplet olivat jo arkipäivää, eikä niillä enää tavoiteltu pelkkää erikoisuutta. Samplerit olivat vihdoinkin muuttuneet instrumenteiksi. Ne olivat sähköisiä, elektronisia ja digitaalisia soittimia. Soittimia siinä missä muutkin. Jyvät alkoivat erottua akanoista. Tässä The Future Sound of London osoittaa siviilirohkeutta vuonna 1994 albumillaan Lifeforms ja samplaa Kraftwerkia (Mitternach albumilta Autobahn).
Art Of Noisen ja The Future Sound of Londonin lisäksi samplejen käytössä kunnostautui - ainakin näin avaruusromulliselta kannalta katsoen ja kuunnellen - kaksikko nimeltä The KLF, jonka albumi Chill Out vuodelta 1990 kuulostaa hyvältä edelleen. The KLF:n myöhemmät vaiheet ovat myös kiinnostavia, esimerkiksi lampaan raadon tuominen The Brit Awards -gaalaan tai miljoonan arvoisten punnan setelien polttaminen, mutta ne ovat jo ihan toinen tarina.
Tässä samplepohjaista taiteilua vuodelta 1990, samalta vuodelta, jolloin Avaruusromua-ohjelma alkoi. Kuka muistaa? Tässä muuten samplataan muiden muassa Fleetwood Macin 1960-luvun hittia Albatross:
Kinnostavia samplejuttuja on loputtomasti. Eräs hauska paikka tutustua aiheeseen on WhoSampled-sivusto.
Pysytään yhä klassikkolinjoilla. Eräs 1990-luvun hurjapäisistä ryhmistä oli The Orb, ja eräs heidän klassikoistaan on Little Fluffy Clouds, jossa samplataan muiden muassa Steve Reichin sävellystä Electric Counterpoint ja Ennio Morriconen Huuliharppukostajaa.
AVARUUSROMUA 10.5.2020 - OHJELMAN MUSIIKKI:
TOMMI LINDELL: A Fistful of Samples (Smooth Emulator)
TOMMI LINDELL: Night Train (Smooth Emulator)
TOMMI LINDELL: Trans Europe Subway (Smooth Emulator)
TOMMI LINDELL feat. KIMMO KAJASTO: Fair Light Years (Smooth Emulator)
TOMMI LINDELL feat. MARC GASSOT: Cinema Mellotronique (Smooth Emulator)
ART OF NOISE: Moments in Love (Who's Afraid of the Art of Noise?)
THE FUTURE SOUND OF LONDON: Vit (Lifeforms)
THE KLF: 3AM Somewhere out of Beaumont (Chill Out)
THE ORB: Little Fluffy Clouds - osa - (Live 93)
Lisätietoa kiinnostuneille! Mark Ronsonin Ted-esitys How sampling transformed music:
