Hyppää pääsisältöön

Täytyykö meidän alkaa panna konserteissa, jotta niissä tapahtuisi edes jotain tunteikasta? – nykyklassinen musiikki kammoksuu tunteita ja karkottaa kuulijat

Suuri sykkivä korva kuuntelee musiikkia.
Suuri sykkivä korva kuuntelee musiikkia. Kuva: Antti Ollikainen / YLE KulttuuriCocktail

Nykyklassisen musiikin ytimessä on tunteiden ja sentimentaalisuuden välttely, kirjoittaa musiikkitoimittaja Anne Teikari. Taustalla on musiikin modernismin perintö, sen tuloksena on jäykkä, tunteeton ja elitistinen keskustelukulttuuri. Miksi ihmeessä ihana musiikki pitäisi ottaa vastaan itseään pidätellen ja poskilihojaan purren?

Olen ollut orpona klassisen musiikin kentän laidalla tunteitteni kanssa. Kuka keskustelisi kanssani siitä, miten Leoš Janaçekin toisen jousikvarteton intohimo liikuttaa sisälmyksiä? Kuinka Anna Meredithin elektroninen säksätys lähtee käsistä niin, että se tuntuu munanjohtimissa? Kuuleeko kukaan, miksi ette vastaa?

Kuuntelukokemus jää yksityiseksi, ja siitä keskustellaan muiden kanssa teknisin termein. Tekninen puhetapa on kuin suojaus.

Vaikkei tilannetajuni aina hivokaan taivaita, tajuan sentään, kun sanon jotain, mikä koetaan tunkeilevana. Se epämukava hiljaisuus, minua sympatiseeraava naurun hörähdys ja painon siirtely jalalta toiselle.

Musiikin herättämät tunteet eivät ole kaupanpäällisiä, vaan se asia, mitä musiikki meissä liikuttaa.

Nykyklassinen musiikki on Suomessa modernismin perintöä. Tällöin musiikin ytimessä on tunteiden välttely. Kokonaisuudessaan klassisen musiikin keskustelukulttuuri on jäykkää ja tunteetonta. Näitä tunteita vältteleviä tilanteita olen kokenut konserttitilojen auloissa ja käytävillä.

Kritiikeissä suomalaiset musiikkikriitikot voivat tunnustaa musiikkiteoksen ”tunneskaalaltaan laajaksi” tai ”ilmaisultaan intensiiviseksi”. Mutta on ilmeisen hienoa, että tunteen ilmaisu tapahtuu ”vailla sentimentaalisuutta”.

Kritiikeissä sentimentaalisuuden puute katsotaan teokselle usein hyveeksi. Sentimentaalisuus kun tarkoittaa tunteellisuutta.

Sentimentaalisuus onnistuneesti vältetty

Klassisessa musiikissa sentimentaalisuuden pelätään vievän musiikkiteoksen ja tulkinnan jonnekin primitiiviseksi ja alhaiseksi tulkitun ruumiillisuuden alueelle. Siellä ihminen voisi ajautua hallitsemattomasti tunteidensa vietäväksi.

Mitä siitäkin seuraisi? Ihmiset alkaisivat varmaan rakastella konserteissa.

Romantiikan ajan Ludvig van Beethovenin ja Pjotr Tšaikovskin tunteellisuus saatetaan kritiikeissä katsoa aikakaudelle ominaiseksi ja siten hyveeksi.

Magnus Lindbergin melodiat taas ”kammoksuvat sentimentaalisuuttaan” Jukka Isopuron mukaan – mikä ehkä pitääkin paikkansa. Susanna Mälkki analysoi modernismin pioneerisäveltäjiin kuuluneen Pierre Boulez’n ranskalaista tapaa ”kiteyttää emootio kristallinkirkkaaseen ja tarkkaan ilmaisuun”.

Kuitenkin ”sentimentaalisuus on siitä kaukana.”

Sentimentaalisuuden puute ikään kuin ylevöittää musiikin aikaansaaman tunteen primitiivisestä sofistikoituneeksi.

Ja sofistikoituneisuus, jos mikä, on klassisessa musiikissa olennaista.

Kuin kirjoittaja onnittelisi soittajia: tunteilu onnistuneesti vältetty!

Ylitsevuotava tunne voisi rikkoa tarkkaan harkitun järjestyksen. Kauneus ja kirkas emootio ovat hallittuja, yleviä asioita siinä missä sentimentaalisuus tahrii Michelin-ravintolan pikaruokalaksi. Toki teos voi tahallisesti sisältää sentimentaalisia elementtejä. Tällöin sentimentaalisuus muuntuu itsestään tietoiseksi, sivistyneeksi eleeksi.

Tapa vältellä sentimentaalisuutta voi olla teoksessa myös pyrkimystä kohti objektiivisuutta. ”Läsnä oleva traagisuus ei käänny sentimentaaliin suuntaan”, kirjoitti Lauri Otonkoski Michel van der Aan Spaces of blankin esityksestä Musica nova -festivaalilla.

Eli kun traagisuus ei käänny sentimentaaliin suuntaan, teos pysyy tarvittavan etäisyyden päässä tunteista – ja siten kunnioittavan viileänä.

Tämä on ristiriitaista. Musiikki aktivoi aivojemme eri osa-alueita, kuten mantelitumaketta, aivotursoa, pihtipoimua, hypotalamusta ja etuotsalohkon alaosaa. Nämä kaikki alueet liittyvät emootioiden ja mielihyvän kokemiseen.

Musiikin meissä aiheuttamat tunteet eivät ole kaupanpäällisiä, vaan automaatio. Tunteet ovat se asia, joita musiikki meissä liikuttaa.

Sentimentaalisuus ja modernismi

Sentimentaalisuus ei kuulu modernismin estetiikkaan. Mutta olisi epäreilua ja epärealistista rajata nykyklassinen musiikki yhteen tyylisuuntaukseen. Puhunkin modernismin perinnöstä, joka voi suomalaisessa nykyklassisessa musiikissa (jatkossa myös lempinimellä nykäri) perin hyvin.

Nykäri kaikkinensa kuitenkin käsittää alleen valtavan kirjon erilaisia tyylejä tekijöidensä eri lähtökohtien ja mieltymysten mukaan.

Demokraattisuuteen verhoiltu elitismi on vastenmielisempää kuin rehellinen elitismi.

Samaan aikaan modernismi ei tarkoita, etteikö matemaattisesti paperilla rakennettu teos olisi täynnä tunnetta. Matemaattinenkin lähestymistapa musiikkiin perustuu intohimoon.

Muutettuaan Los Angelesiin 1990-luvun alussa Esa-Pekka Saloselle tuli vastaan modernistisen musiikkikuplan rajat, kun paikallinen vastapuoli esitti aina kysymyksen: mutta mitä tämä musiikki saa minut tuntemaan? Eurooppalaisen kaanonin taakse suojautuminen ei Kaliforniassa onnistunut.

LongPlayn haastattelussa Salonen kertoi, että nykyään 1950- tai 60-luvun modernistiset teokset kuulostavat hänestä hirveiltä.

Tunteen teknisyys

Kun klassisen musiikin tuttujeni kanssa puhumme musiikista, keskustelu käydään usein teoksen sisäisistä musiikillisista elementeistä. Pohditaan, miten säveltäjä on ratkaissut jonkin taitekohdan tai luonut ilmavan vaikutelman orkestraatiolla.

Musiikkiin suhtaudutaan etsien työkaluja omalle ilmaisulle, mikä on ymmärrettävää. Sama puhetapa tai paine musiikkitieteellisestä asiantuntijuudesta määrittää kuitenkin koko klassisen musiikin keskustelukulttuuria.

Kun tunne pilkotaan teknisiin seikkoihin, se saa helposti perversionomaisia piirteitä. On rauhoittavaa keskittyä teknisiin yksityiskohtiin ja siten toteuttaa omaa pakkomielteisyyttään. Tanja Tiekso kirjoitti klassisen musiikin modernismin karkottavan yleisöä. Yhdeksi syyksi hän arvioi modernismin syntykauden poliittisen ilmapiirin.

Itse asiassa nykyklassinen musiikki herättää ihmisissä hyvin voimakkaita tunteita - inhoa, puistatusta, vastenmielisyyttä.

Kun kylmän sodan aikana ei voitu tai uskallettu ottaa kantaa ympäröivään maailmaan, käännyttiin sisäänpäin. Klassisen musiikin sisälle kuroutui muusta maailmasta erilleen hamuava joukko tekijöitä. He tekivät musiikkia itselleen ja toisilleen. ”Muusikkomusaa”, kuten sanotaan.

Nykyklassisen musiikin melodia, tunne ja yleisö

Kun taiteilijoilta kysytään, mihin he tekemisellään pyrkivät, tyypillinen vastaus on: haluan herättää ihmisissä tunteita. Musiikissa tunteen tulkiksi määräytyy usein kappaleen melodia.

Popmusiikissakin hittiä määrittää tarttuva melodia, jolla koukutetaan kuulija kappaleen ilmaisemaan tunteeseen. Yleensä suuri yleisö kokee nykyklassisen musiikin vieraannuttavana juuri siksi, että siinä ei ole mitään ”seurattavaa melodiaa”.

Eli musiikki ei kosketa heidän tunteitaan.

Tunnistettavan melodian kirjoittamista kierretään kuin kissat kuumaa puuroa.

Tämän voi tulkita myös siten, että nykyklassinen musiikki itse asiassa herättää ihmisissä hyvin voimakkaita tunteita. Inhoa, puistatusta, vastenmielisyyttä.

Kun siis kysyn, miksi nykärissä vältellään tunteita, voisi kysymys olla yhtä hyvin, miksei nykärissä ole runsaammin selkeästi seurattavia melodioita.

Melodioita, joiden alku- ja päätepisteet voisi vaivatta tunnistaa. Melodioita, joista kuulee suoraan, milloin sävelkulku menee ylös- tai alaspäin. Melodioita, joita ei ole ”hajotettu”, ”jalostettu” tai ”nyrjäytetty” sirpaleiksi älyn romuttamossa. Melodioita, jotka eivät ”kammoksu sentimentaalisuuttaan”.

Nykärille ominainen vieraannuttaminen on oiva musiikillinen tehokeino. Hämmennyksen tila, johon musiikki vie, ruokkii uteliaisuutta – ja on turvallinen. Usein kuitenkin tuntuu, että suoraan sanomista – eli tunnistettavan melodian kirjoittamista – kierretään kuin kissat kuumaa puuroa.

Populismin pelko

Musiikki ei ole universaali kieli, vaan yleisinhimillinen ilmiö, jonka merkitykset muuttavat muotoaan kuljettaessa mantereelta ja musiikinlajista toiseen. On hyvä tuntea eri musiikinlajien viestintämenetelmiä, jotta musiikin voi kokea puhuvan itselleen.

Siksi en allekirjoita ajatusta siitä, ettei klassista musiikkia tarvitsisi ”ymmärtää”. Tämän lauseen yhteydessä yleensä kannustetaan vain ”sulkemaan silmät ja heittäytymään musiikin vietäväksi” tai jotain muuta yhtä alentuvaa.

Siitä huolimatta yleisön kosiskelua on klassisessa musiikissa kierrettävä kuin ruttoa.

Santeri Kaipiainen kirjoitti Kaartin soittokunnan Töölö III -konsertin ohjelmistosta, kuinka ”ilahduttavasti ohjelmisto vältti elokuvamaisten, populistisenkin sentimentaalisten kappaleiden sudenkuopat, ollen silti monipuolinen ja kauttaaltaan kiinnostava”.

Kuin kirjoittaja onnittelisi soittajia: tunteilu onnistuneesti vältetty!

Korostettu älyllisyys on kulissi, jolla voi suojella omia tunteitaan ja haavoittuvuuttaan.

Yhä uudelleen ihmettelen, miksei musiikin tulisi kosiskella kuulijoita?

Ristiriitaisuutta lisää se, että samaan aikaan klassisen musiikin valtakunnallinen brändi julistaa kuuluvansa kaikille. Ensinnäkin totuudenmukaisempi brändi olisi ”1800-luvulla eläneiden miessäveltäjien klassinen musiikki kuuluu kaikille”. Toiseksi tämä julkilausuma vain korostaa klassisen musiikin elitistisyyttä.

Demokraattisuuteen verhoiltu elitismi on vastenmielisempää kuin rehellinen elitismi.

Porvariston hillitty tunne

Tunteiden välttely liittyy klassisen musiikin oletettuun älyllisyyteen ja toisaalta sivistyneeseen porvarilliseen konserttikulttuuriin, johon hillitty käytös ja epärentous sisältyvät.

Älkää vain luulko, että minä itse olisin mitenkään rento. Päinvastoin, olen hermoheikko tapaus kaulukset ojossa. Epätoivoisena yritän löytää paikkaani maailmassa. Ja konserttisalin hankalasti istuttavissa tuoleissa.

Nykyklassisen musiikin näennäinen tunteettomuus on tavallaan houkutellut minut mukaansa. Mikä huojennus, kun ei tarvitse paljastaa itsestään mitään. Korostettu älyllisyys on kulissi, jolla voi suojella omia tunteitaan ja haavoittuvuuttaan. Tunteita on, mutta niitä ei tunnusteta.

1800-luvulla konserteissa mölyttiin, seurusteltiin ja irstailtiin.

Istumme konserttisalissa kuin kirkon penkissä ja hiljennymme kunnioittamaan ihmistä suurempaa taidetta. Ritualistinen järjestys käsittää nuotit ja siihen merkityt ohjeistukset hengähdyksiä myöten.

Järjestys palvelee klassisen musiikin järjestelmää, joka pitää sisällään paljon aikaa, vaivaa ja – rahaa. Ihmisiä, joilla on vakinaiset kuukausitulot.

Ihan kuin tunteet voisivat sotkea ritualistisen järjestyksen, joten ne on siivottava pois.

Eksentriset, kentällä paikkansa vakiinnuttaneet taiteilijat voivat vuodattaa lavalla tunteitaan. Konserttiyleisölläkin tunteita saa kyllä olla, mutta ne on pidettävä itsellään. Musiikkikokemuksesta muodostuu näin yksityinen ja intiimi. Ovet sulkeutuvat. Ihan kuin tunteensa helliminen yksin hiljaisuudessa tekisi siitä arvokkaampaa ja jalompaa.

Ehkä kriitikotkin itkevät konserteissa salaa.

Vaikeita tunteita

Tunteen vietävinä oltiin vielä 1800-luvulla. Konserteissa mölyttiin, seurusteltiin, irstailtiin. En ole noita aikoja itse kokenut, enkä haaveile niitä takaisin. Kuitenkin jokin hiljaa istumisessa aiheuttaa polvitaipeissani kutinaa. Ei konserteissa nyt varsinaisesti hauskaa ole.

Konserteissa on harrasta, kohottavaa ja inspiroivaa. Mutta näin ihanaa musiikkia, pitääkö se itseään pidätellen ottaa vastaan? Emmekö voisi mennä tunteen ja liikkeen vietäviksi? Haluaisin laulaa mukana ja heilutella käsiä.

Nyt puritaanit saattavat alentuvan ilkikurisesti hohottaa kädet puuskassa, että ”joo-o, kyllähän sinä voit konsertissa heilutella käsiä”. Mutta kun: EN VOI. Mitä sillä musiikin pyhyydellä edes tarkoitetaan? Miksi laitamme klassisen musiikin – ja siinä sivussa itsemme – purkkiin?

Samaan aikaan en voi sietää minkäänlaista supattelua tai olan koputtelua kesken musiikin kuuntelun. (Minusta onkin saanut rentoa festariseuraa jo vuodesta 2006.) Tämä ei estä minua haluamasta hillua konserttisalissa. Haluan päästää tunnekokemukseni valloilleen ja toivon muiden tekevän samoin kenenkään häiriintymättä. Konserttisalissa häiriintyisivät kaikki.

Kaikki.

Olen lähtenyt konserteista raivosta kiehuen: miksi helvetissä kaikesta pitää tehdä niin vaikeaa? Miksi maksoin tästä mitään? Miksi pitää tarpeettomasti monimutkaistaa kaikki, mitä se antaa kenellekään? Mitä helvetin järkeä tässä oli?

Ja kun seuraavan päivän kritiikissä kyseinen teos ylistetään aikamme merkkiteokseksi, sitä miettii, onko itse hullu vai ketä nämä kaikki muut palvovat.

Anne Teikari, musiikkitoimittaja ja -bloggaaja, www.musiikistajamuusta.com

Kommentit