Hyppää pääsisältöön

Väärä tieto, hysteria ja paniikki leviävät nopeammin kuin virus itse – koronavirus piirrettiin tarkoituksella hirviömäisen pelottavaksi

Luurangot, joiden pää on koronavirus, tanssivat.
Tanssia kuoleman kanssa. Luurangot, joiden pää on koronavirus, tanssivat. Kuva: Antti Ollikainen koronaviruspandemia,koronavirus

Korona iskee syvimpiin pelkoihimme: se on näkymätön ja siltä on vaikea suojautua, sille voi altistua tahtomattaan, se voi johtaa kuolemaan ja se vaikuttaa vaikeasti hallittavalta. Toistaiseksi vain harvalla on omakohtaista kokemusta viruksesta tai sen aiheuttamista oireista. Sen sijaan imemme vaikutelmamme tiedotusvälineistä ja sosiaalisesta mediasta. Mistä painajaiset saavat kuvastonsa? Mikä on pelon väri?

Se kuva on piirtynyt jokaisen meistä verkkokalvolle: harmaa pallo, jonka pinnalla on oransseja nystyröitä ja josta kohoaa punaisia väkäsiä. Piikkipallo, tunkeutuja ulkoavaruudesta, leijuu himmeää taustaa vasten. Osa väkäsistä heittää pallon pinnalle varjon kuin valokuvassa.

Mutta kyseessä ei ole valokuva, vaan tietokoneella piirretty mallinnus. Itse asiassa yhdestäkään viruksesta ei ole olemassa valokuvaa. Viruksia on mahdoton valokuvata, koska ne ovat pienempiä kuin näkyvän valon aallonpituus.

Samasta syystä virukset eivät ole myöskään minkään värisiä. Väri on valon heijastumista pinnoilta. Ilman valoa ei ole väriä. Jokainen näkemämme kuva koronaviruksesta on siis osin kuvitelma, graafikon mielikuvituksen tuotetta.

Ikoniseksi nousseessa kuvassa koronaviruksen piikit on väritetty punaisiksi tai punamustiksi. Punainen luo voimakkaan mielikuvan vaarasta ja uhasta, verestä ja kuolemasta, hälytystilasta. Entä jos virus olisi väritetty vaaleanvihreäksi?

Värivalinnat eivät ole sattumanvaraisia. Mielikuvia luodaan tarkoituksella. Tunnetuimman kuvan koronaviruksesta ovat taiteilleet graafikot Alissa Eckert ja Dan Higgins, jotka työskentelevät Yhdysvaltain tautikeskuksessa CDC:ssä.

Kuva viruksesta levisi nopeammin ja tehokkaammin kuin itse virus.

Tammikuun puolivälissä he saivat esimiehiltään käskyn luoda kuva, joka "nappaisi yleisön huomion". Eckert ja Higgins ovat kertoneet kuvan tekoprosessista avoimesti The New York Times -lehdessä.

Jokaisella yksityiskohdalla tavoiteltiin maksimaalista erottuvuutta. Viruksen pinnasta tehtiin kiveä muistuttava, jotta se näyttäisi mahdollisimman konkreettiselta, sellaiselta, jota voi koskettaa.

Harmaasta taustasta esiin nouseva punainen oransseilla ja keltaisilla yksityiskohdilla osoittautui vangitsevimmaksi väriyhdistelmäksi. Piikkien heittämät varjot auttavat hahmottamaan tilanteen vakavuutta. Nyt on tosi kyseessä.

Kuva viruksesta levisi nopeammin ja tehokkaammin kuin itse virus.

Tietokoneella piirretty kuva koronaviruksesta.
Yhdysvaltain tautikeskuksen versio koronaviruksesta. Tietokoneella piirretty kuva koronaviruksesta. Kuva: Alissa Eckert & Dan Higgins / CDC koronavirus

Ilmassa leijuva uhka

Punainen on ollut suosittu väri koronavirusepidemian visualisoinneissa. Etenkin epidemian aluksi tiedonnälkäiset ihmiset seurasivat netistä Johns Hopkins -yliopiston karttagrafiikkaa, jossa näkyy todettujen tautitapausten määrä ympäri maailmaa.

Siinä meret ovat mustia, maat tummanharmaita. Punaiset tautiympyrät kasvavat ja sykkivät.

Mediassa on esitelty myös tietokonesimulaatioita kaupan käytävillä tai lenkkipolulla vaanivista "aerosoleista". Graafiset esitykset luovat mielikuvaa näkymättömästä, kaikkialla läsnä olevasta vaarasta, myrkyllisestä miasmasta eli huurusta. Suuret virusmäärät on jälleen väritetty punaisella tai keltaisella.

Tämänhetkisen tiedon mukaan virus tarttuu kyllä pisaratartuntana, mutta ei aerosolina. Aerosoli tarkoittaa ilmassa leijuvaa sumua, ohutta yläpilveä, joka leviää laajalle ja säilyy pitkään.

Uutinen lenkkipolulla leviävistä viruksista osoittautui liioitelluksi, mitään vertaisarvioitua tutkimusta aiheesta ei ollut olemassakaan. Vaikka uutisia myöhemmin korjaillaankin, vahinko on jo tapahtunut, mielikuva syntynyt.

Kaksi tietokoneella animoitua ihmistä juoksee pisarapilvessä.
Koronaviruksen on pelätty tarttuvan jopa lenkkipolulla. Kaksi tietokoneella animoitua ihmistä juoksee pisarapilvessä. Kuva: KU Leuven & TU Eindhoven koronavirus,Aerosoli

Elämän ja kuoleman välimaastossa

Sittemmin muutkin graafikot ympäri maailman ovat intoutuneet luomaan omia kuviaan koronaviruksesta. Virus on väritetty milloin siniseksi, milloin keltaiseksi tai oranssiksi. Pyrkiessään kuvaamaan virusta piirtäjät ja kuvittajat ovat ottaneet suuriakin luovia vapauksia ja tehneet villejä päätelmiä viruksen ulkonäöstä.

Monissa kuvissa viruksen piikit ovat pitkät, kuin lonkerot tai tarttumisulokkeet. Epämiellyttävä ulkonäkö luo mielikuvia tunkeutujasta, ulkoavaruuden hirviöstä. Hurjimmissa nettimeemeissä virus on jopa inhimillistetty, piirretty ihmishahmoiseksi.

Kuvat viruksesta vihjaavat, että kyseessä olisi jonkinlainen olio. Mediassa ja somessa pohditaan, kauanko virus voi säilyä elävänä ilmassa tai eri pinnoilla, vaikka virus ei oikeastaan edes ole elollinen olento, vaan pelkkä pätkä perintötekijää, RNA:ta.

Elävän olennon määritelmänä pidetään kykyä lisääntyä, tuottaa jälkeläisiä tai kopioita itsestään. Virukset eivät täytä tätä alkeellisintakaan elävän määritelmää, sillä ne tarvitsevat isäntäsolun lisääntyäkseen.

Rehellisyyden nimissä virus pitäisi kuvata harmaana, jossain elämän ja kuoleman välimaastossa horjuvana.

Virus on kuin biologinen parasiitti, siivelläeläjä, joka käyttää toisten eliöiden soluja monistaakseen itseään. Viruksen tappavuuden ja tartuttavuuden kannalta tämä on tietenkin yhdentekevää, mutta pelon tunne voi lievittyä, jos ajattelee, että kyseessä ei ole ruumiiseen tunkeutuva olento, vaan kopioitumaan pyrkivä molekyyli.

Rehellisyyden nimissä virus pitäisi kuvata harmaana, jossain elämän ja kuoleman välimaastossa horjuvana. Ja harmaita oikeat viruskuvat ovatkin. Ne, jotka on otettu elektronimikroskoopilla. Nämäkään mikroskoopit eivät varsinaisesti kuvaa virusta, vaan ne pommittavat sitä elektroneilla. Pommituksen tuloksena muodostuu eräänlainen jälkikuva, kaunis ja samea kuin muisto.

Ruumisrekoista joukkohautoihin

Koronavirus on dramaattisten uutiskuvien runsaudensarvi, lahja, joka ei lakkaa antamasta. Silmillemme on vyörytetty maailmanlopun kuvastoa kenttäsairaaloista, ruumisrekoista ja joukkohaudoista. Uutiskuvaajien ei ole tarvinnut keksimällä keksiä, miten epidemiaa voitaisiin visualisoida.

Kuvat koronasairaaloiksi muutetuista messukeskuksista ja urheiluhalleista ovat automaattisesti pysäyttäviä, suorastaan eeppisiä. Silmänkantamattomiin tyhjiä sänkyjä odottamassa potilaita.

Kirsikkana kakussa olivat Lombardian ruumisrekat, armeijan kuorma-autot, jotka kuljettivat koronaan kuolleiden ruumiita. Miksi moinen spektaakkeli? Eikö asiaa olisi voitu hoitaa jotenkin hienovaraisemmin?

Uutisointi on ollut jatkuvassa etunojassa. Näytetään dramaattista kuvaa tyhjästä hallista odottamassa potilaita, mutta ei kerrota, tuliko niitä potilaita, täyttyivätkö tilat. Tuodaan kylmäkontteja sairaaloiden pihalle odottamaan kuolleita, mutta ei kerrota, tuliko konteille käyttöä.

Merkittävä osa mediasisällöstä on pyörinyt kysymyksen "entä jos" ympärillä. Vähemmän on keskitytty siihen, mitä todella on tapahtunut. Välillä tunnustetaan, että mitään ei vielä tiedetä varmaksi, mutta samaan hengenvetoon heitetään ilmoille kysymys, että entä jos tämä pitääkin paikkansa?

Esimerkiksi Suomen tehohoitokapasiteetin mahdollisesta loppumisesta tehtiin lukuisia juttuja, vaikka lopulta ei käyty lähelläkään ylärajaa.

Väliaikainen koronasairaala, jossa paljon tyhjiä sänkyjä.
Väliaikaiseksi sairaalaksi muutettu kongressikeskus Bangladeshissa. Väliaikainen koronasairaala, jossa paljon tyhjiä sänkyjä. Kuva: /All Over Press sairaalat

Journalismi automaattiohjauksessa

Kun halutaan kertoa paljon ja nopeasti, tulee myös enemmän virheitä. Avustin vuosia sitten tutkijoita, jotka analysoivat 9/11-uutisointia sähköisissä tiedotusvälineissä. Tutkimuksessa kävi ilmi, että journalismi toimi kriisin aikana "automaattiohjauksessa".

Huhuja, väitteitä ja tiedonmurusia jaettiin eteenpäin sitä mukaa, kun niitä toimituksiin tihkui. Journalistinen valinta ja tiedon prosessointi vähenivät tai jäivät kokonaan pois.

Samaa on ollut havaittavissa koronauutisoinnissa. Huhtikuun alussa sosiaalisessa mediassa levisi video New Yorkin joukkohaudoista. Muun muassa Ilta-Sanomat ja Helsingin Sanomat kertoivat, että New Yorkissa haudataan ihmisiä "väliaikaiseen joukkohautaan".

Kuvituksena oli videosta napattu ilmakuva suojapukuun pukeutuneista haudankaivajista ja puuarkuista. Mieleen tuli vuoden 1918 sisällissota tai Jugoslavian sodan joukkohaudat.

Todellisuudessa kyse ei ollut väliaikaisesta hautapaikasta. Arkut haudattiin Hartin saarelle, jonne tunnistamattomat ruumiit on haudattu jo yli 150 vuoden ajan. Vainajat olivat niitä koronaan kuolleita, joiden ruumista läheiset eivät olleet vaatineet omakseen. Ruumiiden määrä toki oli tavanomaista suurempi.

Enemmän kuin koronaviruksen tappavuudesta, kuvat kertoivat köyhyydestä ja osattomuudesta.

Arkkuja haudataan joukkohautaan.
Kuvakaappaus videosta Hartin hautasaarelta. Arkkuja haudataan joukkohautaan. joukkohaudat

Koronaviruspotilaalla ei ole kasvoja

Kolmas visuaalisesti dramaattinen elementti on sairaanhoitohenkilökunnan ja tutkijoiden suojapuvut, maskit, visiirit ja kypärät. Puvut ovat hurjannäköisiä, ne tuovat mieleen ydinsodan tai avaruuselokuvat, tuntemattoman uhan.

Toisaalta suojapuvut alleviivaavat ihmisen haavoittuvuutta, alastoman apinan riippuvaisuutta tieteestä ja teknologiasta.

Korona nostaa esiin ikivanhan pelkomme mikrobeja kohtaan. Ihminen on luonnosta erillinen kulttuuriolento, steriili ja rationaalinen toimija, jota ulkopuolella oleva villi luonto uhkaa. Silmämme, suumme ja sieraimemme muuttuvat yhtäkkiä avoimiksi rei`iksi, joista virus tunkeutuu sisään. Ja vain tämä virus.

Median melskeessä unohtuu, että olemme läpikotaisin mikrobien kansoittamia, täynnä bakteereita, viruksia ja arkkeja. Hengitämme joka henkäyksellä viruksia, home- ja hiivasieniä sekä bakteereita. Vaarallisia ja vaarattomia. Sisään. Ja ulos.

valkosiiin suojapukuihin pukeutuneet lääkintähenkilöt siirtävät potilasta paareilla ambulanssiin
Koronaviruspotilasta siirretään Kiinan Wuhanissa. valkosiiin suojapukuihin pukeutuneet lääkintähenkilöt siirtävät potilasta paareilla ambulanssiin Kuva: EPA-EFE Kiina,Wuhan,koronavirus,suojavarusteet

Kuvasto on osin tuttua aiemmista virusepidemioista. Vuosien 2014 ja 2018 Ebola-epidemia levisi lähinnä Afrikan mantereella. Tuolloin kontrasti avaruuspukuihin pukeutuneiden tutkijoiden ja alkeellisissa oloissa elävien paikallisten välillä oli vielä jyrkempi kuin nyt.

Ebola-kuvastossa vastakkain olivat moderni tiede ja sivistys sekä takapajuinen savimajayhteiskunta.

Valokuvaaja ja dokumentaristi Uwa Iduozee on tuonut esiin, että Ebola-kriisin aikaan mediakuvasto täyttyi kaduilla makaavista kuolleista ihmisistä ja lohduttomasti surevista äideistä, afrikkalaisista tietenkin.

Nyt koronan aikaan media on tarjoillut lähinnä visuaalisia abstraktioita, tyhjiä katuja ja suojapukuisia hoitajia. "Missä on kuvat ruumiskasoista, missä on se shokeeraava kuvasto nyt?" Iduozee kysyi Anna Lindh -säätiön seminaarissa huhtikuussa.

Myös AIDS-epidemian varhaisimmat kuvat keskittyivät potilaiden riutuneisiin ruumisiin. 1990-luvulla jyllänneen epidemian ikoniseksi kuvaksi nostettiin lommoposkinen nuorimies.

Koronavirus ei tarjoa samankaltaista dramaattista kuvamateriaalia ihmisistä. Iäkäs koronaviruspotilas näyttää samalta kuin kuka tahansa hengityselinsairaudesta kärsivä.

Lähikuvia koronaviruspotilaista on näytetty yllättävän vähän. Tyypillinen potilaskuva on paareilla makaava ihminen, jota ollaan kärräämässä ambulanssiin tai sieltä pois. Potilas on kaistale ihoa hengityskoneen maskin takana, johtojen ja letkujen keskellä. Ympärillä häärii häkellyttävä joukko suojavarusteisiin puettua sairaanhoitohenkilökuntaa, enimmillään jopa kuusi ihmistä.

Voi olla, että suhtautuminen potilaskuvien julkaisemiseen on muuttunut varovaisemmaksi sitten AIDS-epidemian. Yksityisyydensuoja on myös sitä vahvempi, mitä läheisemmästä ihmisryhmästä on kyse. Suomalaisen koronaan kuolleen kuvaa tuskin julkaistaisiin, kiinalaisen ehkä.

Kenties dramaattisten potilaskuvien puutetta paikataan värikkäillä tietokonepiirroksilla itse viruksesta? Samalla tauti ja sen eteneminen liukuu yhä kauemmas ihmisten jokapäiväisestä arjesta.

Sana muuttuu lihaksi

Kuilu mediatodellisuuden ja koetun todellisuuden välillä on kenties suurempi kuin koskaan.

Tätä kirjoittaessani Suomessa on todettu runsaat 5500 koronavirustartuntaa. Se on noin 0,1 prosenttia väestöstämme. Useimmilla suomalaisilla ei ole lainkaan omakohtaista kokemusta koronasta. He eivät ole sitä sairastaneet eivätkä tunne ketään, joka olisi.

Silti epidemia tulee median kautta lähelle, iholle. Tulee olo, että vaikka minä istun täällä kotona, jossain tuolla on massiivinen kriisi, ruuhkautuneita sairaaloita ja kiireistä sairaanhoitohenkilökuntaa. On eturintama ja kotirintama.

Jokainen arkinen teko ja valinta muuttuu osaksi suurta taistelua. Messukeskukseen rakennettu kenttäsairaala ja oma reissu lähikauppaan tuntuvat kytkeytyvän yhteen. Pintaan nousee vainoharhaisuutta, pelkoa, katkeruutta, kateutta.

Kun ihmisellä ei ole mitään omakohtaista, johon ripustautua, median kuvasto korvaa arkikokemuksen. Kuvien ja graafisten piirrosten kautta vaikeasti kuviteltavasta tulee käsin kosketeltavaa, hypoteettisesta tulee tosiasiallista.

Mitä syvemmälle internetin ja television kuvavirtaan sukellamme, sitä todellisempia noista kuvista tulee.

Kenttäsairaalat, kylmäkontit ja joukkohaudat, punainen piikikäs virus, graafiset mallinnokset kuolleiden määrästä sekoittuvat yhdeksi suureksi hälytystilaksi. Sana muuttuu lihaksi, kuva todellisuudeksi.

Mitä syvemmälle internetin ja television kuvavirtaan sukellamme, sitä todellisempia noista kuvista tulee. Kun sitten uskaltautuu ulos aineelliseen maailmaan, kevättuuleen ja auringonpaisteeseen, tulee outo olo.

Ei tiedä mihin luottaisi: omiin havaintoihin siitä, että kaikki onkin hyvin, vai median vyörytykseen hirvittävästä uhasta, joka vaanii aivan nurkan takana. Jo tämä ristiriita sinällään voi synnyttää epävarmuutta ja pahoinvointia.

Erityisesti sosiaalinen media antaa ihmisille mahdollisuuden kokea intiimisti uhan, joka ei ole vielä edes realisoitunut. On epäolennaista koskettaako kriisi omaa elämää tai onko se totta, jos se tuntuu todelta.

Jo helmikuun alussa Maailman terveysjärjestön WHO:n pääjohtaja varoitti huhujen ja myyttien leviämisestä.

Harhaanjohtava tieto on kuin oma epidemiansa. Väärä tieto, hysteria ja paniikki leviävät nopeammin kuin virus itse.

Tämä erottaa koronaviruksen aiemmista pandemioista. SARS, MERS ja Zika-virus aiheuttivat kyllä maailmanlaajuista paniikkia, mutta ne purskahtivat esiin ennen laajamittaista sosiaalista mediaa. Väärät tiedot ja epävarmuus eivät päässeet leviämään kuten nyt.

Korona ennen internetiä

Kuvitellaan maailma ilman reaaliaikaista kuvatulvaa. Vielä 1990-luvun alussa olisimme lukeneet lehdestä tuhruisella painomusteella, että Suomessa on kuollut viime viikon aikana 20 henkeä koronavirukseen. Olisimme ehkä katsoneet television iltauutiset, joissa olisi kerrottu saman tai edellisen päivän tapahtumista.

Se ei olisi tuntunut lainkaan niin dramaattiselta kuin Twitter-videot kylmäkonteista ja joukkohaudoista, reaaliaikaisesti päivittyvät taulukot ja kohoavat käppyrät. Ei sosiaalista mediaa, ei jaettua, maailmanlaajuista paniikkia.

Elämä olisi todennäköisesti jatkunut melko normaalina. Koronan etenemiseen olisi suhtauduttu kuin huonoon säähän: harmillista, mutta ei sille mitään voi.

Nykyihminen ei tiedä mitä hänen pitäisi hyväksyä: se, mikä tapahtuu, vai se, minkä pelätään tapahtuvan.

Olisi kenties kauhisteltu tilannetta naapurin kanssa jutellessa, mutta ei olisi ollut edes mahdollista pohtia ja kyseenalaistaa virallista tietoa tuhansien muiden kanssa. Yksilön näkökulmasta asioita vain tapahtui.

Suurimman osan maailmanhistoriasta suuriin mullistuksiin, myös pandemioihin, on suhtauduttu jollain tapaa fatalistisemmin, hyväksyvämmin kuin nyt. Nykyihminen ei tiedä mitä hänen pitäisi hyväksyä: se, mikä tapahtuu, vai se, minkä pelätään tapahtuvan vai ei kumpaakaan.

Nyt, kun epidemia alkaa tilastojenkin valossa tasaantua, mediatodellisuus ja eletty todellisuus lähenevät toisiaan. Nähtäväksi jää, kohtaavatko ne milloinkaan.

Edit: 9. ja 10.5.2020 korjattu tartuntojen prosenttiosuus ja Suomen sisällissodan tapahtumavuosi.

Kommentit