Hyppää pääsisältöön

50 vuotta sitten Helsingissä kuoli kymmeniä ihmisiä kadulle pakkaseen – vasta se herätti päättäjät

Puliukkoja ryyppäämässä
Miehiä makaamassa betonisen ilmanvaihtohormin kupeessa Helsinginkadulla Puliukkoja ryyppäämässä Kuva: Simo Rista/Helsingin kaupunginmuseo alkoholismi

Syksyllä 1967 pakkaset tulivat aikaisin ja 40 asunnotonta miestä kuoli Helsingin kaduille. Tämä tragedia havahdutti päättäjät ja nosti yhteiskunnan kaapin taakse lakaistun ongelman julkisuuteen. Tässä artikkelissa ja oheisissa radio-ohjelmissa kerrotaan, miten tuon ajan kova ja armoton Suomi muuttui vuosikymmenten myötä asunnottomuuden hoidon mallimaaksi.

50 vuoden takainen Suomi oli armoton paikka kaduilla ja rannoilla asuville miehille. Asuntoloita oli vähän ja miehet nukkuivat siltojen alla ja roskalaatikoissa, kuka missäkin. Kaikki asunnottomat eivät kuitenkaan olleet alkoholisteja, vaan taustalla oli koko sodanjälkeisen ajan Helsingissä vallinnut asuntopula.

Vuoteen 1954 asti ihmisiä asutettiin pommisuojissa, jopa kokonaisia perheitäkin. Kireässä asuntotilanteessa perheet olivat etusijalla ja yksinäiset asunnottomat miehet jäivät oman onnensa nojaan jonojen hännille. Elinkelvottomat asutustilat ja metsäsavottojen loppuminen puskivat maaseudulta työtä etsivää väestöä Helsinkiin. Kun töitä ja asuntoa ei löytynyt, oli niissä olosuhteissa helppo sortua alkoholiin.

Pasilan ja Mankkaan suolla, Kyläsaaren ja Verkkosaaren rannoilla oli suuria leirejä, joissa miehet elelivät yhteiskunnan unohtamina omissa oloissaan, korkeintaan poliisin heitä silloin tällöin ahdistellessa.

Näitä miehiä kutsuttiin puliukoiksi, pultsareiksi, liekkimiehiksi, tenukepeiksi – ja hieman virallisemmin rappioalkoholisteiksi. Joukossa oli paljon sodan runtelemia veteraaneja, joita ei silloin vielä arvostettu samalla tavalla kuin nykyään.

Monen leiriläisen elämä pyöri alkoholin ympärillä. Virallinen alkoholipolitiikka oli kireää. Käytössä oli viinakorttti, joka juopumuspidätysten tai liiallisten ostojen vuoksi saatettiin ottaa pois. Viinan käyttöä tämä ei tietenkään lopettanut, vaan johti korvikealkoholien käyttöön.

Miesten kunto oli huono. Joukossa oli paljon sotaivalideja, joilla oli monenlaisia vammoja. Monilla oli nuotioon kaatumisen jäljiltä palovammoja ja hoitoon pääseminen oli vaikeaa. Miehet söivät mitä käsiinsä saivat. Jos ruokaa ei muualta saanut, niin sitten sitä koluttiin vaikka roskalaatikoista.

Alkoholistimies kaivaa ruokaa roskalaatikoista
Mies etsii ruokaa laatikoista Kauppatorilla Alkoholistimies kaivaa ruokaa roskalaatikoista Kuva: Risto Vuorimies alkoholismi,alkoholistit

Rannoilla juotiin pulia ja tenua

Aikaisemmin yleisin käytössä ollut korvikealkoholi oli pulituuri (puli, bulsa), joka oli puusepänlakkaa. Tästä juomasta tulee nimitys puliukko. Se ei ollut sellaisenaan juomakelpoista, vaan siihen liuotettiin suolaa, pulloa ravistettiin, ja näin lakkaklimppi putosi pullon pohjalle. Sieltä se noukittiin tikulla pois ja juoma oli valmis. Myöhemmin keksittiin, että alkoholin erotteluun pulituurista saattoi käyttää myös sitruunasoodaa. Tämä paransi juoman makua, eikä aiheuttanut juojalle janon tunnetta.

Pulituurimiehiä ruvettiin kutsumaan puliukoiksi. Sitten lyhennettynä pelkkä “puli”. Kun Liekkiviina tuli korvikkeeksi juovutusjuomana, sanottiin heitä “puliksi” vaikkeivat monet heistä olleet pulituuria maistaneetkaan.
― JK Harju

Korvikealkoholien kuninkaana pulituurin syrjäytti myöhemmin T-sprii (tenttu, liekkiviina), jonka metanolipitoisuutta laskettiin alle yhteen prosenttin 60-luvun puolivälissä myrkytyskuolemien vuoksi. Muutos teki siitä juomakelpoista ja sen valmistaminen juotavaksi oli helpompaa kuin pulituurin: riitti kun laimensi 94 %:n spriin veteen. Yleinen sekoitussuhde oli yksi osa spriitä ja kaksi osaa vettä. Tätä juomaa kutsuttiin sotkuksi.

Mies juo T-spriitä pullonsuusta
Mies juo T-spriitä eli Tenttua Mies juo T-spriitä pullonsuusta Kuva: Risto Vuorimies alkoholi,alkoholismi,T-sprii

T-spriitä sai helposti ja halvalla huoltoasemilta. Seuraukset näkyivät myös kaduilla. Sammuneista tuli torien, rantojen ja puistojen vakituinen näky. Kun T-spriin käyttö karkasi käsistä, alettiin siihen sekoittamaan Bitrexiä, joka teki juomasta karvaan makuista ja aiheutti juojalleen ripulin. Tämä "kissa ja hiiri" -leikki taas johti siihen, että raitiovaunut ja muut julkiset tilat, joissa puliukot liikkuivat, lemusivat ulosteelle.

Myös muita korvikealkoholeja oli käytössä. Maaseudulla juotiin apteekista saatavia "Hokmannin"-tippoja ja ns. paremmissa piireissä nautittiin Eau de Colognea. Heitä kutsuttiin kolinajuopoiksi.

Poliisi hätistelee rantojen miestä
Poliisi valvomassa Kauppatorilla satama-altaan reunalla Poliisi hätistelee rantojen miestä Kuva: Risto Vuorimies alkoholi,alkoholismi,poliisi

Suomi oli hyvin kontrolli- ja laitosvaltainen maa

Tuon ajan Suomessa juopotteluun tartuttiin ankaralla kädellä: esimerkiksi pelkästä julkisella paikalla päihtyneenä esiintymisestä saattoi saada sakot, vaikka ei olisikaan sen kummempaa häiriötä aiheuttanut. Ns. poikkeviksi katsotuille henkilöille viranomaisilla oli käytössään kova ase: irtolaislaki, jonka nojalla yhteiskunnan ulkopuolelle jääneitä, kuten asunnottomia alkoholisteja, kerjäläisiä ja prostituoituja kohtaan voitiin käyttää pakkokeinoja.

Eräs heppu Savosta on lähetetty kolme kertaa kotipaikkakunnalleen ja aina hän on keinotellut itsensä takaisin tänne. Nyt häntä odottaa irtolaistuomio, kun siitä tulee päätös joutuu hän työlaitokseen välittömästi.― JK Harju

Irtolaisiksi luokitellut - tai kuten katukielellä sanottiin "lintsillä olevat" - päätyivät helposti työlaitoksiin, joissa tehtiin pakkotyötä pienellä korvauksella vankilamaisissa olosuhteissa. Työt olivat tyypillisesti maataloustöitä, joita kesäaikaan tehtiin melkein kellon ympäri. Nämä työlaitokset pyrittiin sijoittamaan syrjään muusta asetuksesta, jotta sinne lähetetyt eivät aiheuttaisi häiriötä "kunnon kansalaisten" parissa.

Alkoholistien hoitopaikkoja ja katkaisuasemia, joissa varsinaista ongelmaa olisi hoidettu, oli todella vähän.

Marraskuun liike alkoi ajaa poikkeavien asiaa

Helsingin syksyn 1967 pakkaskuolemien syynä oli osittain se, että Pohjoisella Makasiininkadulla oli suljettu juuri 500-paikkainen asuntola, eikä tilalle ollut tullut mitään. Yhteiskunnan välinpitämättömyys asunnottomien ja alkoholistien kohtalosta johti siihen, että nuoret radikaalit perustivat Marraskuun liikkeen, joka halusi tuoda poikkeavien, kuten laitosväestön ja asunnottomien asian julkisuuden valokeilaan. Liikkeen johtavia hahmoja olivat mm. Claes Anderson, Ilkka Taipale ja Klaus Mäkelä.

Marraskuun liike järjesti mm. Suomen itsenäisyyden 50-vuotispäivänä vaihtoehtoisen juhlan, jossa katujen miehille tarjottiin kulttuurin lisäksi olutta ja makkaraa ja televisio tallensi kaiken. Ohjelman aiheuttama kohu on helposti ymmärrettävissä, sen verran suorasukaisesti miehet vyöryttivät pahoinvointiaan televisiossa parhaaseen katseluaikaan.

Vanhaan maalivarastoon kyhättiin miehille häthätää ensisuoja

Syksyn pakkaskuolemat ja julkinen paine havahduttivat Helsingin kaupungin etsimään majoituspaikkaa katujen miehille. Kuumeisen etsimisen jälkeen sellainen löytyikin Ruoholahdesta vanhasta maalivarastosta, joka avattiin päivää ennen itsenäisyyspäivää. Sitä kutsuttiin Liekkihotelliksi, Liekkimajaksi ja myös Lepakkoluolaksi, joka nimitys sittemmin vakiintui käyttöön.

Satojen asunnottomien majoittaminen ja huolto pikaisella aikataululla Liekkihotelliin sai monet järjestöt epäröimään, niin myös alkoholisteja jo 50-luvulla auttaneen Kovaosaisten ystävät Ry:n perustaneen Arvid von Martensin. Silloin nousi esiin kuitenkin puliukkoja auttanut Arvo Parkkila, joka lähti vetämään Liekkihotellia. Hän suunnitteli siitä hoidollista yksikköä, jossa paino olisi kuntouttamisella, mutta toisin kävi.

Liekkihotellissa on huone johon kerätään kaikki humalaiset. Huone on iso, toista sataa kännistä voi nukkua vierekkäin siinä. Jos mies, vaikka sillä olisi petipaikka muissa huoneissa, tulee ympäri kännissä, hänet ohjataan sumppuun, joka on myöskin kuin putka. Kovalevyn saa allensa ja sillä siisti.
― JK Harju

Tarkoitus oli, että sinne majoitettaisiin 200-300 miestä, mutta sinne tulikin noin tuhat miestä. Paikka ei ollut nimensä mukainen hotelli, vaan siitä tuli ylimiehitetty virtsalta ja mädältä haiseva loukko, jossa miehet makasivat rautasängyissä vieri vieressä. Patjoja ja lakanoita ei täivaaran vuoksi ollut - asukkaiden omat vaatteet kävivät vuodevaatteista.

Päiväsaikaan osa miehistä vietti aikaansa läheisessä ns. Sherwoodin metsikössä ja nuotiolla Lauttasaaren sillan alla vilkkaasti liikennöidyn tien varressa. Miesten pörrääminen Liekkihotellin liepeillä herätti siinä määrin pahennusta, että televisiokin kävi tekemässä aiheesta jutun.

Siltojen alta löytyi monenlaisia tarinoita

Siltojen alta ja rannoilta löytyi monenlaisia tarinoita. Eräs tarua ihmeellisempi tapaus sattui nuoren toimittajan Maria Schulginin tehdessä Matti Vehniäisen kanssa radio-ohjelmaa Hakaniemen sillan alla majailevien miesten parissa. Yksi porukan miehistä Erkki Laurokari alkoi laulaa siellä itse säveltämäänsä aivan uutta kappaletta.

Pari vuotta myöhemmin Taisto Ahlgren levytti saman kappaleen Pettäjän tie omissa nimissään. Seurauksena oli oikeusjuttu, jonka tuloksena kappaleen tekijänoikeudet kirjattiin Erkki Laurokarin nimiin.

Alkoholistiparikunta majan edustalla
Mies ja nainen metsään kyhätyn kojun edessä Alkoholistiparikunta majan edustalla Kuva: Risto Vuorimies alkoholismi,maja,alkoholistit

Kaikkein onnettomimmat tarinat löytyivät varmaankin rantojen naisten parista, vaikka heitä oli paljon vähemmän kuin miehiä. Naisille ei ollut yömajoja edes sitä vertaa kuin miehille ja irtolaislaki iski heihin rajummin. Ilkka Taipaleen mukaan naiset työnnettiin kahdeksan kertaa helpommin työlaitokseen. He olivat alttiita myös hyväksikäytölle. Kun miehet talven tullen menivät yömajoihin tai Liekkihotelliin, monet naisista päätyivät epämääräisiin asunto-olosuhteisiin tai laivatytöiksi.

Toimittaja Maria Schulgin teki tuolloin radio-ohjelman myös näistä rantojen ja katujen naisista.

Alkoholipolitiikan muutos romahdutti korvikealkoholin käytön

Katujen miesten tilanne alkoi muuttua ratkaisevasti 1960- ja 70-lukujen taitteessa, kun Suomen alkoholipolitiikka liberalisoitui. Vuoden 1969 alussa keskiolut vapautui ja yhdessä yössä tuli 20 000 uutta paikkaa – kauppoja ja baareja – joista sai ostaa keskiolutta ilman viinakorttia. Samasta päivästä lähtien juopuneena esiintyminen julkisella paikalla ei ollut enää rikos.

Viinakorttikin poistui käytöstä pari vuotta myöhemmin vuoden 1971 alussa. Samoin T-sprii kiellettiin ja poistui markkinoilta kesällä 1972. Nämä muutokset saivat aikaan sen, että katujen miehet siirtyivät T-spriistä juomaan kaupan juomia: keskiolutta, Sorbusta, Aperitaa ja Vinettoa. Viinan laadun paraneminen ja laimentuminen tervehdytti miehiä ja kuolleisuus väheni huomattavasti.

Puliukko nuokkuu puisyonpenkillä
Puistojen mies istumassa pää painuksissa penkillä Varsapuistikossa Puliukko nuokkuu puisyonpenkillä Kuva: Eeva Rista/Helsingin kaupunginmuseo alkoholismi

Asunto ensin -periaate mullisti asunnottomuuden hoidon

Liekkihotellia eli Lepakkoa vetänyt Arvo Parkkila tiesi itsekin, ettei lähes tuhannen miehen joukkomajoitus voi olla inhimillisesti kestävällä pohjalla. Hän suunnittelikin jo uutta asuntolapaikkaa Sillanpirttiä Helsingin Siltakylään. Rakennustyöt teetettiin Lepakon miehillä, ja talo valmistui 1971. Sillanpirtti viitoitti tietä modernille asunnottomuuden hoidolle, jossa joukkomajoituksen sijaan miehet asutettiin pienempiin huoneisiin.

Joka vuorokausi lappaa tänne miestä maaseudulta. On reppu- ja saapasmiestä. Pussihousuisia ja maalaislättähattuja. Asuntopulan vuoksi monen on turvauduttava Liekkimajaan.― JK Harju

Uudistus noudatti asunto ensin -periaatetta, jonka mukaan oma koti tarjoaa parhaan lähtökohdan elämän kuntoon saamiselle. Ensin siis tarjotaan asunto ja sen jälkeen käydään käsiksi yksilön mahdollisiin muihin ongelmiin.

Asunnottomuuden kentälle tuli myös uusia toimijoita, kuten mm. Y-säätiö, Diakonissalaitos, Sininauhasäätiö,
ja Vailla Vakinaista asuntoa ry, jotka alkoivat toimimaan asunto ensin -periaatteen mukaan.

Asunnottomuus onkin Suomessa vähentynyt. Sitä on tilastoitu vuodesta 1987 lähtien jolloin Suomessa oli lähes 20 000 asunnotonta. Vuoden 2019 lopussa Suomessa asunnottomia oli tuosta määrästä neljäsosa eli alle 5000. Suomi onkin harvoja maita, joissa asunnottomuuden vähentäminen on onnistunut. Rahaa on kulunut, mutta samalla asunnottomuuden hoitaminen on tuonut säästöä yhteiskunnalle, kun mm. sairaala- ja vankeuspäivät ovat vähentyneet.

Asunnottomuudesta Suomessa eri vuosikymmenillä kerrotaan tarkemmin tässä Elävän Arkiston artikkelissa.

JK Harjun pidätyskuva 1940-luvulta
JK Harjun pidätyskuva 1940-luvulta JK Harjun pidätyskuva 1940-luvulta Kuva: Helsingin rikospoliisi Johan,Harju
Minä kirjoitan nyt toisenlaisista ihmisistä. Ihmisistä yhteiskunnan kaapin takaa – ja altakin. Joukossa on kyllä niitäkin jotka ovat olleet kaapin päällä, mutta tipahtaneet sieltä alas luut kolisten ja kätkeytyneet kaapin taakse. Heistä ei paljon puhuta.
― JK Harju

JK Harju - laitapuolen Lönnrot taltioi Helsingin katujen elämää

Suurimmalle osalle suomalaisista tuo rantojen ja sillanalusten maailma oli täysin tuntematon ja herätti lähinnä vastenmielisyyttä. Varmaan ne olisivat jääneetkin tuntemattomaksi, jollei helsinkiläinen Johan Knut Harju olisi sitä taltioinut.

JK Harju eli täysiveristä alkoholistin ja irtolaisen elämää. Hän liikuskeli Kallion baareissa, rannoilla, siltojen alla ja välillä Liekkihotellissakin kirjaten samalla muistikirjaansa tapaamiensa ihmisten elämää ja tapahtumia. "Niin kuin Lönnrot pani kontin selkään ja lähti saloille, niin panen minä pullon taskuun ja lähden rannoille ja siltojen alle", hän kuvasi kirjoittamistaan.

JK Harju toimitti aikaansaannoksiaan Suomalaisen kirjallisuuden seuran Kansanrunousarkistoon, jossa onneksi ymmärrettiin niiden ainutlaatuisuus. Siellä hänen kirjoituksiaan on nidottuna tallessa noin 20 000 sivua.

Alkoholisti antaa toiselle tulta tupakkaan
Mies saa tulta tupakkaan Kauppatorilla Alkoholisti antaa toiselle tulta tupakkaan Kuva: Risto Vuorimies alkoholismi,tupakka,alkoholistit

Liekkimiesten tarinaa radio-ohjelmassa

Yhteiskunnan kaapin takaa radiosarjassa (3*45 min) kerrotaan tämä liekkimiesten tarina perusteellisemmin. Mukana on myös miesten ja vähän naistenkin autenttisia haastatteluja sekä JK Harjun tekstejä Markku Toikan tulkitsemina.

Ohjelmasarjan ensimmäisessä osassa kerrotaan perusteellisemmin syksyn 1967 pakkaskuolemista, marraskuun liikkeen perustamisesta ja Liekkihotellin perustamisesta Ruoholahteen.

Toisessa osassa kerrotaan tarkemmin rantojen ja siltojen alta löytyneistä tarinoista, laitosvaltaisesta Suomesta, alkoholipolitiikan liberalisoitumisesta ja siitä, miten Suomesta tuli asunnottomuuden hoidon mallimaa.

Kolmannessa osassa kerrotaan tarkemmin katujen elämän kuvaajasta ja tarinoiden kerääjästä JK Harjusta. Mukana on myös hänestä 1970-luvun taitteessa tehtyjä haastattelupätkiä.


Aiheeseen liittyviä sisältöjä Elävässä arkistossa

Alkoholistien yhteisö asui yli 30 vuoden ajan suolle pystetyissä hökkeleissä Mankkaan kaatopaikan tuntumassa Espoossa. Vuonna 1981 tehdyssä reportaasissa annetaan ääni sen asukkaille.

Erkki Vihtosen ja Eero Tuomikosken Musta Helsinki on television alkukauden dokumentti Helsingin asunnottomista alkoholisteista.

Dokumentti asunnottomuudesta 1960-luvun Helsingissä

Uutisjuttu Liekkihotellista kertoo, miten ensisuoja on pelastanut asunnottomia alkoholisteja pakkaskuolemilta. Juttu sisältää myös sisäkuvia Liekkihotellista.

Kieltolaki päättyi vuonna 1932, ja sen jälkeen on väkevin vääntö käyty miedoimman juoman paikasta. Martti Lyyran toimittama dokumentti Kuuhun ja takaisin kertoo keskioluen tarinan.

EDIT: 18.5. Lisätty linkki Pimeä Helsinki -dokumenttiin.
EDIT: 22.5. Lisätty linkki Maria Schulginin Asunnottomat naiset radio-ohjelmaan.

Lisää ohjelmasta

Keskustelu sulkeutuu 14.6.2020.
Keskustele

Lue myös - yle.fi:stä poimittua