Hyppää pääsisältöön

Minna Pyykön kolumni: Miten opin arvostamaan hyönteisiä

Minna Pyykön maalaus
Koko maailma on rakentunut hyönteisten varaan. Minna Pyykön maalaus Kuva: Minna Pyykkö hyönteiset

Lapsuuden kesät olivat täynnä hyönteisihmeitä. Unohdin tämän kaiken kuitenkin teini-iässä vuosiksi, ja olen vasta vähitellen oppinut uudestaan ihmettelemään samoja asioita kuin lapsena ja näkemään uudestaan lähelle. Nyt pidän luonnon monimuotoisuutta yhtenä arvokkaimmista asioista maailmassa – kiitos merkittävien tutkijoiden ja luontoharrastajien, joita olen päässyt tapaamaan luontotoimittajana.

Biologian opintojen aluksi tutkimme selkärangattomien lajintuntemustenttiä varten Eläinmuseon kokoelmahuoneessa vanhoja puisia laatikoita, joihin oli neuloin kiinnitetty hyönteisiä. Oli myöhäinen ilta, koska olin tehnyt kaikkea muuta ja lykännyt opiskelun liian myöhään. Tutkin laatikkoa, jota moni muukin oli käsitellyt aiemmin tahmaisin sormin. Lasin läpi oli vaikea nähdä mitään. Kaikki esimerkkilajit eivät olleet pysyneet kasassa neuloissaan, ja laatikon pohjalla irtojalat ja siivet liukuivat edestakaisin, kun kääntelin laatikkoa. Mieleeni tuli, että olin valinnut aivan väärän opiskelualan.

Jo vähän aiemmin olin saanut ensimmäisen kosketukseni hyönteistutkimuksen maailmaan. Eräs lukiokaverini oli aktiivinen perhosharrastaja. Hän oli jo siinä vaiheessa löytänyt useita tieteelle uusia lajeja, ja hänestä on myöhemmin tullut kansainvälisestikin merkittävä hyönteistieteilijä. Lukioaikaan vietimme joskus vapaa-aikaa matematiikkakerhossa. Siinä yhteydessä hän kertoi hyönteisharrastuksestaan, joka minusta tuntui yhtä etäiseltä kuin postimerkkeily. Mietin, miten joku haluaa katsella päivät pitkät mikroskoopin läpi kitiinikuoria ja niveljalkoja ja olla kiinnostunut todella pienistä rakenteellisista eroista.

Että mitä väliä sillä on, montako karvaa tai sukasta tai minkälaiset genitaalit jollakin ötökällä on.

Eikö se ole ihan yhdentekevää?

Seurasin lapsena kyllä muurahaisia niiden poluilla. Katselin, miten ne kuljettivat yhdessä isoa saalista kekoonsa ja mietin, kuka joukkoa johtaa. Ihmettelin kevään ensimmäisten sitruunaperhosten ja suruvaippojen repaleisia siipiä. Tutkin ikkunan välistä löytyneen nokkosperhosen siiven haalistuneita värejä ja pärekattomaista rakennetta. Seurasin, miten taitavasti leppäkerttu paketoi lenninsiipensä punaisen kuorensa alle ja miten kimalainen kuljetti maakuopasta ulos kariketta. Kääntelin kiviä ja lankkuja ja katselin niiden alta paljastuvia siiroja. Makasin auringonläikässä mummini olohuoneen lattialla ja yritin napata kärpästä nyrkkiini. Naureskelin, kun serkkuni leikki parranajoa sulkemalla tulitikkurasiaan kärpäsen pörisemään.

Helka-tädin matkalaukkuun rakentunut ampiaisen pesä oli salaisuus, jota kävimme serkkujen kanssa kurkkimassa. Se hämmästytti hauraudellaan ja taitavuudellaan. Rantaruovikossa näin sudenkorentojen outoja, onttoja toukkanahkoja. Kiireettöminä kesäpäivinä ehdin seurata myös vesimittareiden luistelua veden pinnalla, kukkakärpästen lentotaitoa, sudenkorentojen siipien rapinaa ja auringossa hohtavia kultakuoriaisia.

Kesä oli täynnä hyönteisihmeitä.

Unohdin tämän kaiken kuitenkin teini-iässä vuosiksi, ja olen vasta vähitellen oppinut uudestaan ihmettelemään samoja asioita kuin lapsena ja näkemään uudestaan lähelle.

Nyt vuosikymmeniä myöhemmin olen oppinut pitämään luonnon monimuotoisuutta yhtenä arvokkaimmista asioista maailmassa. Ja luonnon monimuotoisuus on nimenomaan etupäässä hyönteisiä ja muita selkärangattomia. Maailman nykyään tunnetuista miljoonasta lajista hyönteisiä on valtaosa. Todellista lajien määrää ei tiedä kukaan. Ehkä niitä on viidestä kymmeneen miljoonaan. Toistaiseksi tuntemattomistakin suurin osa on luultavasti hyönteisiä.

Ajatteluuni ovat vaikuttaneet monet merkittävät tutkijat ja luontoharrastajat, joita olen päässyt tapaamaan luontotoimittajana, ja joiden kirjoituksiin ja elämäntyöhön olen perehtynyt.

Akatemiaprofessori Ilkka Hanskin perhostutkimukset ovat olleet käänteentekeviä metapopulaatiomallin kehittämisessä. Hänet palkittiin niistä ns. ekologien Nobelilla, Crafoordin palkinnolla. Vuosikymmeniä jatkuneet tutkimukset Ahvenanmaan täpläverkkoperhosilla osoittivat, että yhtä lajia tutkimalla voidaan hahmottaa yleisiä lainalaisuuksia ympäristön pirstoutumisen vaikutuksista, yksilöiden liikkeistä ja populaation säilymisestä jollain tietyllä alueella tiettynä ajanjaksona. Vastaavasti metsissä elävät kovakuoriaiset kertovat metsän iästä ja historiasta, lahopuun määrästä ja kosteudesta. Hyönteiset ovat usein hyviä indikaattoreita ja niiden avulla voidaan seurata vähittäisiä, mutta merkittäviä muutoksia, joita ympärillämme tapahtuu.

Yhden ihmisen vaikutus koko tutkimusalaan voi olla suuri. Tällainen on ollut esimerkiksi karismaattinen muurahaistutkija Rainer Rosengren. Haastattelin häntä vuosia sitten, ja hän osoittautui hauskaksi ja laaja-alaiseksi tutkijaksi. Myöhemmät muurahaistutkijasukupolvet ovat muistelleet, että hän seurasi muurahaisten elämää tarkasti myös työajan ulkopuolella. Rosengrenilla on ollut keskeinen vaikutus siihen, että Suomi on nykyään muurahaistutkimuksen huippumaita maailmassa, ja meillä toimii useita merkittäviä tutkimusryhmiä.

Minna Pyykön maalaus
On hämmästyttävää ajatella, että muurahaiset muistavat talven jälkeen asioita edellissyksystä. Minna Pyykön maalaus Kuva: Minna Pyykkö muurahaiset

Kovakuoriaistutkija Jyrki Muona tutkii sepiköitä, varsin mitättömän näköisiä kovakuoriaisia, jotka ovat kuitenkin hyvin vanhoja, jopa 250 miljoonaa vuotta vanha ryhmä – vanhempia siis kuin mannerlaatat! Ja sepikkälajeja tutkimalla voidaan selvittää mannerlaattojen liikkeitä. Hänen tarinoita kuunnellessani ajattelen, että olisin ehkä hyvinkin voinut ryhtyä hyönteistutkijaksi. Hän tuntee myös hyvin jo aiemmin eläneitä kollegoitaan ja heidän työtään. Eräs kaikkien aikojen kuuluisimmista kovakuoriaistutkijoista Suomessa on ollut kovakuoriaiskreivi Karl Gustav Mannerheim, marsalkka Mannerheimin isoisä. Hän oli lakimies, mutta niin innostunut kovakuoriaisista, ettei ehtinyt konsertteihin tai muihin huvituksiin vapaa-aikanaan, vaan vietti kaiken vapaa-aikansa kovakuoriaisten parissa!

Harrastajien panos on ollut merkittävä Suomen hyönteistuntemuksessa. Esimerkiksi Sami Karjalainen on tehnyt ensimmäisiä suomenkielisiä kansantajuisia kirjoja sudenkorennoista, heinäsirkoista ja hepokateista, rantavesien hyönteisistä ja nyt viimeksi leppäkertuista. Kirjojen avulla moni luontoharrastaja on innostunut näistä ryhmistä aivan uudella tavalla, ja sitä kautta saadaan myös lisää tietoa niiden levinneisyydestä ja elämästä.

Suomen hyönteistutkijoiden historiasta löytyy hauskoja, lämpimiä ja ystävällisiä henkilöitä, mutta myös muutamia legendaarisen hankalia änkyröitä, jotka kuitenkin ovat hekin omalta osaltaan olleet viemässä tietämystä eteenpäin. Silti hyönteistutkijoita on ollut aina melko vähän – vain kourallinen tutkimassa tätä maailmankaikkeuden lajistollisesti suurinta osaa. Ei ihme, että tiedämme vielä niin vähän.

Emme tiedä kovin hyvin edes sitä, miten paljon hyönteismäärät ovat Suomessa vähentyneet.

Autojen kehitys yhä virtaviivaisemmiksi herättää meissä ihailua. Vastaavasti voimme katsella ihaillen ja vähän huvittuneina puhelinten, tietokoneiden ja kenkien muotoutumista tuotekehittelyn tuloksena. Paljon harvemmin pysähdymme ihailemaan muotoja, jotka ovat hioutuneet vuosimiljoonien kuluessa.

Hyönteisten tarina alkaa arviolta 450 miljoonaa vuotta sitten. Lukemattomat lentopyrähdykset, saalistukset, piiloutumiset, vesien virtaukset, tuulet ja hiekka, muta ja kalliot ovat vähitellen muotoilleet ne erilaisiksi veistoksiksi. Kovakuoriaisen pinnan kaarevuus, pienet ulokkeet ja painaumat ja uurteet niiden kuoressa, muodon pyöreys tai solakkuus – kaikki ovat pitkän kehityksen tulosta. On häkellyttävää ajatella, että esimerkiksi luteita on Suomessa yli 500 lajia. Siis yli 500 keskenään hiukan erilaista muotoa, jotka ovat kehittyneet ja sopeutuneet omaan elämäänsä.

Monet hyönteiset ovat värikkäitä. Päiväperhoset ja jalokuoriaiset loistavat kuin korut. Toisilla hyönteisillä on hyvä suojaväri ja ne ovat kauniita vaatimattomammin murretuin sävyin.

Jokainen, joka viettää loppukesän yön katselemalla valkoiselle valaistulle lakanalle saapuvia yöperhosia, vakuuttuu siitä, että yö on täynnä kauneutta.

Kirjailija Leena Krohn on ollut kiinnostunut hyönteisistä jo pitkään. Hän on kirjoittanut hyönteismaailmasta hienossa kirjassaan Tainaron. Haastattelussamme hän kertoi ihmettelevänsä erityisesti sitä, miten kaunista kaikki luonnossa on. Hyönteiset ovat iso osa tätä kauneutta, ja tietenkin myös kukat, joiden kauneus on nimenomaan niitä pölyttäviä hyönteisiä varten. Jaamme Leena Kronin kanssa myös viehtymyksen ranskalaisen J. H. Fabren kirjoituksiin. Hän oli itseoppinut hyönteistieteilijä, joka kirjoitti lumoavan kauniisti ja intohimoisesti hyönteistutkimuksistaan kirjassaan Muistelmia hyönteismaailmasta.

Arkkitehti Juhani Pallasmaa on ollut läpi elämänsä kiinnostunut eläinten arkkitehtuurista. Hän kertoi seuranneensa jo lapsena vesiperhosen toukkien rakentamia erikoisia pieniä hirsitaloja lähipurossa. Hänen mukaansa ihmisten pitäisi arvostaa eläinten rakennustaitoja paljon enemmän kuin nykyään tehdään. Arvostuksen puutetta kuvaa, että saduissa eläimet laitetaan asumaan ihmismäisiin asumuksiin, kun nykyään pitäisi toimia aivan toisinpäin. Ihmisten pitäisi asua ennemmin eläinten suosimissa asumisratkaisuissa – siis energiatehokkaissa, kierrätettävissä, ekologisissa. Pallasmaan mukaan erityisesti hyönteisten rakennelmat ovat useimmiten paljon taidokkaampia kuin suurten eläinten.

Näillä pienillä tyypeillä on keskeinen merkitys koko järjestelmän koossa pysymisessä.

Eräs ihan fiksu luokkakaverini totesi joskus koulussa ikimuistoisesti, että hänen mielestään Suomen luonnossa ei pitäisi olla mitään kissaa pienempää. Ehkä tämä lausahdus pääsi ilmoille, kun hän huiski ampiaista pois läheltään. No me muut olimme ehkä olleet sen verran biologian tunneilla hereillä, että ravintoketjut ja ekologian perusteet olivat jotenkin selvillä, eikä ihan noin radikaaleja ajatuksia tullut mieleen. Silti se mikä on kaikille muille ehkä ollut epäselvää, paitsi hyönteistieteilijöille ja ekologeille, on että näillä pienillä tyypeillä on keskeinen merkitys koko järjestelmän koossa pysymisessä.

Hyönteisten ja muiden selkärangattomien merkitystä voidaan yrittää laskea monenlaisin mallein. Viime vuosina ollaan herätty ymmärtämään pölyttäjien keskeinen merkitys ruuantuotannolle. Pölyttäjien pölytystyön arvoksi on joissain tutkimuksissa saatu jopa 500 miljardia dollaria. Suomessa mehiläisten pölytystyön arvoksi on arvioitu 60 miljoonaa euroa. Silti niiden merkitys on paljon suurempi kuin voidaan laskea. Koko maailma on rakentunut hyönteisten varaan.

Tein toissakesänä ohjelmaa lantakuoriaisista. Lapioimme kahden professorin Tomas Roslinin ja Kari Heliövaaran kanssa lehmien lantakasoja ja yritimme löytää niistä kuoriaisia. Tutkijoita kuunnellessani hahmotin entistä paremmin, miten ainutlaatuisen nerokas systeemi edessämme oli. Varsin vaatimattoman näköiset kuoriaiset selviävät vaikeissa hapettomissa oloissa. Ne löytävät lantakasan nopeasti kaukaakin haistamalla. Eri lajit saapuvat aarteelleen eri aikaan. Eräät heti kun se on tuore ja lähes nestemäisen juokseva, ja toiset vasta kun se on lähes betonimaisen kovaksi kuivunut ja vaatii hyvää kaivuuvoimaa. Lannan ravintoarvot saadaan käyttöön ja materiaali kiertoon nopeasti ja ekologisesti. Ilman näitä kavereita oltaisiin pulassa, niin kuin Australiassa, jonne vietiin lehmiä, ja sitten pitikin kiireesti viedä lantakuoriaisia, ettei maa huku lehmän lantaan.

Pitelin nyrkkini sisällä lantakuoriaista, joka melkein väkisin tunki itsensä ulos sormien välistä hämmästyttävillä voimillaan. Kuuntelin lumoutuneena, miten tutkijat kertoivat, kuinka näillä kavereilla on myös havaittu sosiaalista elämää. Jotkut lajit jopa laulavat toisilleen.

Olin niin vaikuttunut lantakuoriaisista, että selostin niiden elämää myös kotona.

Monta viikkoa myöhemmin juttelin teini-ikäisen tyttäreni kanssa siitä, mitä hän haluaa tehdä isona. Hän piti pienen tauon ja totesi hiukan anteeksipyytävällä äänellä: ”En oo ajatellut ryhtyä biologiksi. Kyllähän se on tärkeää ja tykkään luonnosta ja eläimistä. Mutta jos mä oon rehellinen niin mä en oo kovin kiinnostunut siitä, mitä ne lantakuoriaiset siellä kakkakasassa puuhaa!” Tämä muisto naurattaa edelleen.

Mehiläistutkija Karl von Frisch selvitti aikanaan mehiläisten tanssikieltä Nobelin arvoisesti. Hän kuvaili niiden maailmaa taikakaivoksi, jonka vesi ei lopu, vaikka siitä kuinka ammentaa. Viime keväänä tein ohjelmaa kimalaisista ja aloin ajatella, että nekin ovat kuin taiottu kaivo ihmeellisyydessään. Ne oppivat toisiltaan, muistavat, harjoittelevat. Tutkija Olli Loukola puhui niistä hyönteismaailman älykköinä, ja totesi, ettei hän ole vielä löytänyt niiden älyn rajoja.

Minna Pyykön maalaus
Kimalaiset oppivat toisiltaan, ne muistavat ja harjoittelevat. Minna Pyykön maalaus Kuva: Minna Pyykkö kimalainen

On ollut hauska kuulla tutkijoilta, mitä kaikkea hyönteisten elämästä ei tiedetä ja mikä heitä itseään ihmetyttää. On hämmästyttävää ajatella, että muurahaiset muistavat talven jälkeen asioita edellissyksystä. Tai kimalainen voi haistaa, onko kukalla käynyt joku jo ennen sitä. Hyönteiset ovat ihmeellisiä ja niitä on kohtalaisen helppo tarkkailla pyydystämättä niitä. Mene kukkivien pajujen luo katselemaan kimalaisia, istu lahopuun viereen aurinkoon odottamaan tai kääntele puunrunkoja juoksujalkaisia etsiskellen. Luonnon monimuotoisuus on tässä.

Kun kuuntelet nämä kymmenen ohjelmaa, ymmärrät, että hyönteiset ovat ihmeellisiä:

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Luonto