Arabikevään kansannoususta koronakevääseen
Vuonna 2007 uutistoimisto Reuters löi hynttyyt yhteen Nokian kanssa kokeillakseen jotain mullistavaa. Kehitteillä oli “Mobile Journalism Toolkit”, mobiilijournalistin työkalupakki.
Yhteistyön hedelmä koostui Nokia N95 puhelimesta, mikrofonista, pienestä näppäimistöstä ja jalustasta. Virtaa tuotti mukana kulkeva aurinkokenno.
Projektin idea oli varustaa kansalaisjournalisteja kevyellä kuvauskalustolla, joka mahdollistaisi videoraportoinnin hankalistakin olosuhteista.
Reutersin kokeilujen jälkeen mobiilijournalismia eli mojoa harjoitettiin jossain määrin lähinnä kriisialueilla ja köyhissä maissa.
Perinteisten valtamedioiden konventioita ravistavaksi ilmiöksi se kasvoi vasta myöhemmin, osana arabikeväänä tunnettua kansannousujen ja väkivaltaisuuksien aaltoa.
Ensimmäinen kosketukseni mojoon tapahtui Nelosen uutisissa, noin vuosi Reutersin ja Nokian yhteisprojektin alun jälkeen. Nelosen uutiskuvaajat, jotka suhtautuivat hankkeeseen enemmän tai vähemmän skeptisesti, varustettiin N95 puhelimilla joihin oli asennettu FTP-sovellus. Näin uutistilanteesta voisi kuvata ensikuvat ja siirtää ne nopeasti toimitukseen. Nokialaisen kuvausominaisuudet ja käyttökokemus eivät olleet sittemmin suosituksi kuvauspuhelimeksi vakiintuneen iPhonen tasolla. Luurin käytetyimmäksi ominaisuudeksi taisikin jäädä mallikkaasti toiminut karttasovellus.
Ymmärsin kuitenkin välineen potentiaalin uutistyössä, kun satuin töihin kävellessäni todistamaan erikoista tapahtumaa. Hietalahden satama-altaasta nostettiin vainajaa, joka oli löytynyt kesken pelastuslaitoksen sukellusharjoituksen. Nappasin tilanteesta tv-sähkeen verran videota ja totesin mielessäni, että paras kamera on se joka sattuu olemaan oikealla hetkellä mukana.
Kuva ei näyttänyt täydelliseltä, mutta ratkaiseva hetki oli tallennettu.
Vuoden 2011 arabikevät osui aikaan, jolloin älypuhelimet olivat yleistyneet ja niiden kamerat kokoonsa nähden hyvälaatuisia. Twitter ja muut sosiaaliset mediat tarjosivat kansalaisille suoran kanavan välittää kuvamateriaalia tilanteista, joihin toimittajat ja kuvaajat eivät päässeet isoine kameroineen. Maailmalle levisi verinen kännykkävideo Muammar Gaddafin kiinniotosta. Reutersin lisäksi muutkin isot uutistoimistot havahtuivat mobiililaitteiden potentiaaliin ja pian kännykkävideoista tuli myös tv-uutisvirrassa normaalia. Siitä huolimatta alan ammattilaisten suhtautuminen mobiilijournalismiin on pysynyt näihin päiviin saakka ristiriitaisena kriisialueiden ulkopuolella ja ns. normaalissa uutistyössä. Rivikansalaisten kuvaaman materiaalin aitous on hankala varmistaa, eikä kännykkään usein suhtauduta vakavasti otettavana, “oikeana tv-kamerana” ammattilaisenkaan kädessä.
Keväällä 2013 siirryin Neloselta Ylelle. Työkulttuurin muutos oli suuri. Nelosen uutisten kuvatuottajaporukassa olimme naureskelleet käsitteelle “Yle-laatu”, joka näyttäytyi meille pompöösinä ja vanhanaikaisena. Sitä pidettiin synonyymina kuvakerronnalle jota tulisi tv-uutisissa välttää. Nyt olin yhtiössä, jossa kokeneet konkarit pitivät ylpeästi kiinni Yle-laadun perinteestä ja mahdollisimman järeästä tuotantokoneistosta sen takeena. Uudenlainen kerronta ja kevyet tuotantoratkaisut koettiin pahimmillaan laatua uhkaavana hömpötyksenä. Ymmärsin kuitenkin tulleeni taloon murroskohdassa, asetelma oli muuttumassa. Verkkovideoiden tuotanto kasvoi ja toimituksissa huomattiin, ettei perinteiset tv-uutisjutut toimi netissä sellaisenaan. Ylen odotettiin vastaavan uudenlaiseen kysyntään, johon talossa ei ollut toimintamallia.
Nettivideoita kuvattiin jo kännyköillä ja tableteilla, mutta vielä ei ollut kyse harkitusta mobiilijournalismista. Vasta kun klippejä alettiin silloin tällöin ajaa Ylen kruununjalokivessä, tv-uutisissa, syntyi vakava tarve kehittää yhtenäisiä toimintatapoja. Kännykällä verkkokäyttöön kuvatut videot eivät toistuneet hyvin televisiossa teknisistä syistä johtuen, joten laadusta huolestuminen oli usein perusteltua. Mobiilivideoiden kritisoijat liittivät kännykällä kuvaamiseen stigman, joka elää paikoin vielä nykyäänkin. Kevyt tuotantotapa ja mobiilijournalismi oli kuitenkin juurtumassa taloon, eikä sen tuloa saanut jarruttaa.
Tiesin jo Nelosen ajoilta, että oikeilla työnkuluilla kännykkämateriaali olisi käyttökelpoista myös televisiossa ja kevyen kuvausvälineen edut olivat ilmeiset. Ajattelin, että kännykkä itsessään voisi rikastaa Ylen kuvakerrontaa. Puhelimen linssien polttoväliä ei voi muuttaa, joten kuvaajan on pakko käyttää jalkojaan halutessaan muuttaa kuvakokoa. Sarkastisesti “Yle-laatuun” liitetty tapa kuvata kaikki otokset jalustalta zoomaillen jäisi kännykän myötä unholaan. Niinpä otin haasteen vastaan parin asiasta innostuneen kollegani kanssa ja aloin pohtia mojo-käytäntöjen vakinaistamista Ylessä.
Mojokehitys käynnistyi kuten kaikissa suurissa yleisradioissa eri puolilla maailmaa; yksittäisten ropelipäiden virittelynä. Täysin uudenlaisen toimintatavan ajaminen isoon organisaatioon ei ole helppo homma. Etenkään jos valmista mallia ei ole tarjolla ja uusi kokonaisuus täytyy sujuttaa osaksi vanhoja järjestelmiä. Vakiintuneiden tuotantojärjestelmien ylläpitäjiltä ei yleisesti heru sympatiaa kuluttajavehkeillä värkkääville mojoilijoille, joiden tuottama materiaali istuu huonosti ammattikalustolle kehitettyyn koneistoon. Kyseessä on niin globaali vastakkainasettelu, että “Yle-laatu” käsitteen etuliitteen voi korvata lyhenteillä “BBC”, “SVT”, “RTÉ” jne. riippuen missä siitä päin maailmaa asiasta kiistellään. Ilmiön yleisyydestä johtuen mobiilijournalistit muodostavat tiiviisti verkostoituneen globaalin yhteisön, jossa kukkii tietty “me vastaan vanhoillinen media” -asenne. Kun työnantajan service deskistä ei löydy ymmärrystä, yhteisöllisyydestä ja omaehtoisesta kehitystyöstä on tullut merkittävä osa mojoa.
Alkuvaikeuksien jälkeen kehitys on kuitenkin edennyt Ylessä suorastaan hämmästyttävän nopeasti. Yksi syy on se, että aluetoimituksissa, joissa mobiilijournalismia eniten harjoitetaan, on pitkät perinteet “one man band” -työskentelytavalle. Resurssien säästämiseksi moni toimittaja on tottunut kuvaamaan ja leikkaamaan tv-juttunsa itsenäisesti jo ennen mobiilijournalismia. He ovat ottaneet kevyen ja helposti yksin operoitavan tuotantokaluston ilolla vastaan. Nykyään myös useat vanhan koulukunnan syväosaajat, laatuasioita vaalivat tv-kuvaajat käyttävät kännyköitä kuvauskeikoilla vähintään kakkoskameroina.
Määrätietoista kehitystyötä on tehty Ylessä 2016 lähtien. Työ on sisältänyt pohjoisen erikoisoloissa toimivan kaluston vakioimisen, koulutuskokonaisuudet eri käyttäjäryhmille, sekä työnkulkujen sovittamisen perinteisiin broadcast-järjestelmiin. Nykytilanteessa kuka tahansa yleläinen voi lähettää työpuhelimestaan videohaastattelun tv-uutisiin, tai pelkän ääniraidan radion audiotietokantaan napin painalluksella. Kun korona tuli Suomeen, Ylen mojo oli riittävän pitkällä helpottaakseen epidemian henkilöstöä hajauttavaa haittavaikutusta. Organisaatiolla oli hyvät valmiudet siirtyä laajalti etätöihin. Kaikilla toimittajilla on tarvittaessa kamera ja selainpohjainen videoeditti kotona, sekä valmiit työnkulut toimituksen välineistä riippumattomaan työskentelyyn. Korona onkin lisännyt mobiilijournalismia Ylessä ja muualla maailmassa. Yksityiset ja mediayhtiöiden omat mojo-kouluttajat painivat yllättäen kasvaneen kysynnän parissa maailmanlaajuisesti ja laitetoimittajien varastosaldot ovat punaisella. Sen mitä arabikevät teki mojolle kriisialueilla, teki korona länsimaiselle journalismille. Paras kamera on se mikä sattuu olemaan mukana, eikä etätöissä useinkaan ole kameramiestä työparina.
Huhtikuussa 2020 Ylen aluetoimituksissa oli noin 230 mojo-käyttökertaa kuukaudessa. Luku pitää sisällään mobiilikuvaamisen, editoinnin ja kännyköillä tehdyt videosuorat. Kaikkiaan toimituksissa on reilu 200 suoraan toimituksellista työtä tekevää henkilöä, joten mojo on merkittävä osa sisällöntuotantoa. Sen lisäksi, että laajapohjainen mobiilijournalismi rikastaa kerrontaa ja nopeuttaa reagointivalmiutta, se vapauttaa myös resursseja mahdollistaen sisältöjen laajemman ja monipuolisemman käsittelyn. Kuten kaikkialla maailmassa, Ylen mojo-työn tukiranka on aktiiviinen yhteisö jossa jaetaan tietoa, oppeja ja kokemuksia. Kaikkiaan Ylen mojo-yhteisöön kuuluu yli 300 jäsentä.
Kännykkäkuvaamisen laatuun liittyviä soraääniä kuulee talon sisällä entistä harvemmin. Aluksi mojo-yhteisössä iloittiin siitä, jos “kukaan ei huomannut” tv-uutisissa ajettua kännykkäjuttua. Nyt ollaan jo rohkeasti seuraavalla tasolla; uuden kaluston mahdollisuuksia hyödynnetään niin että näkyy. Aamusuorassa mobiilitoimittaja vaihtaa selfie- ja takakameran välillä luontevasti kuin soittaisi kaverilleen videopuhelua; tv-uutisissa kuvaaja kirmaa kännykkägimbaalin kanssa porrasjuoksijan perässä - kuin vain kevyellä kameralla ja vakaimella on mahdollista. Korona-ajassa kokonaisia uutisjuttuja kuvitetaan haastateltavien itse kännyköillään kuvaamilla, oivaltavilla otoksilla. Mojo kiinnostaa myös media-alan ulkopuolella; olen osallistunut esimerkiksi projektiin, jossa kehitetään Valmetin paperikonetuotannon etävalvontaprosesseja. Ylen kännykkäsuorat toimivat vertailukohtana, kun tutkittiin kuinka raskasteollisuus voisi hyötyä vastaavista keveistä tuotantoratkaisuista. Mojo voi hyvin, kiitos globaalien kriisien ja innovatiivisen, vähän kapinallisenkin edelläkävijäjoukon.
Artikkelin kirjoittaja Jarno Tahvanainen aloitti työuransa leikkaamalla fyysisiä videonauhoja ja on kuvannut kahdeksalla perinteisellä filmikelalla teattereita kiertäneen elokuvan. Hän kokee tulleensa media-alalle 20 vuotta liian aikaisin.
