Hyppää pääsisältöön

Huippuammattilaiset upeasti Ellington-amatööreinä

Duke Ellington kokosi uransa lopulla kolme hengellisen musiikin konserttia, joissa hänen oma jazz-idiominsa yhdistyi gospeliin ja kirkkomusiikkiin. Sopraano Anu Komsi ja multi-instrumentalisti Marzi Nyman ovat vuosien mittaan esittäneet teoksesta omaa versiotaan, joka on nyt saatu myös Alba-yhtiön levylle. Komsi ja Nyman ovat rohkeita ja monialaisia, mutta joutuvat levyllä laajan mukavuusalueensa rajoille - ja tekevät äimistyttävän hienon levyn siitä huolimatta tai juuri siksi.

Komsi & Nyman / Sacred Concert
Komsi & Nyman / Sacred Concert Uudet levyt

Kitaristina tunnettu Nyman soittaa levyllä kirkkourkuja ja laulaa. Taustalla on paitsi suvereeni muusikkous myös pitkästi pianotunteja, mutta onhan se haaste ottaa sivusoittimella haltuun sekä pianomestari Ellingtonin että afroamerikkalaisen gospelin tontit. Nyman kuitenkin valitsee taistelunsa taiten, ja kokemattomuus kuuluu lähinnä kankeutena improvisaatiorevittelyissä sekä terättöminä, sähköurkumaisina rekisteröinteinä.

Ajoittainen stemmalaulu Komsin kanssa vaatii vielä enemmän rohkeutta, mutta onneksi Nymanin viihdeääni eroaa Komsista tarpeeksi paljon, ettei kuulija ala vertailla. Kaikkinensa Nymanin urkujensoitto on häkellyttävän tehokasta ja tuoretta ja laulu kelvollista. Jos muu keikka loppuu niin Nyman kelpaa kesäkanttoriksi isoonkin seurakuntaan.

Korkeana nykymusiikkikoloratuurina profiloitunut Komsi taas joutuu levyllä sekaantumaan spirituaaliperinteeseen ja jazz-improvisaatioon. Komsi on selvästi kuunnellut Alice Babsin ja Brock Petersin alkuperäistulkinnat ja ripotellut afroamerikkalaista syvyyttä äänensä mausteeksi, mutta muuten hän etenee itseensä luottaen - ja se riittää. Improvisaatiot jäävät melko hallituiksi, pitkät suorat äänet loppuvat lähes aina makoisaan vibratoon ja melodialinjat kohoilevat lähes pakonomaisesti stratosfääriin, mutta kokonaisuus on koherentti, persoonallinen ja näyttävä. Ja ne pikkuiset äänen säröytymiset kaikkein korkeimmissa äänissä ovat kuin itseensä luottavan muusikon allekirjoitus, vakuutus tekemisen aitoudesta.

Ylettömän osaamisen keskellä kysymys kuuluu, jääkö tulkinta kikkailuksi vai pystyvätkö Komsi ja Nyman tavoittamaan Ellingtonin alkuperäistä ideaa. Levyn jälkeen omalla naamallani oli niin erityinen virnistys, että vastaus on selvä - kyllä pystyvät, ja ehkä enemmänkin. Homma toimii, koska Ellingtonin alkuperäisistä konserteista Komsi ja Nyman ovat valikoineet vain ne kappaleet, jotka antavat tilaa juuri heidän näköiselleen tulkinnalle. Alkuperäisteoksessa oli paljon outoja, särmikkäitä ja näennäisen huonosti yhteen sopivia elementtejä, ja juuri niihin Komsi ja Nyman ovat tarttuneet innolla, ja löytäneet kokeellisuudesta omimman yhteyden Ellingtoniin. Levyn bodypercussion-hälyt, vinksahtaneet väliraidat, vieraantuneiksi väännellyt kuoro-osuudet ja muu kohellus ihme kyllä julistaa kaikkivaltiaan selittämättömätöntä kunniaa, ja avaa korville niitä kuiluja, joita vain armo ylittää.

Muusikoiden vapaan mutta vilpittömän uskalluksen takia korva kestää tavallista paremmin myös levyn äänikuvan outouksia. Komsin ja Nymanin karisma toki pääsee luonnollisemmin esiin heidän kirkkokonserteissaan, mutta kun sitä ei levylle voi sellaisenaan vangita, on perusteltua höystää musiikkia ääniteknisillä kikoilla.

Kokonaisuus todistaa jälleen kerran, että pähkähullut ideat ovat parhaita, ja että instrumenttiosaaminen ja tyylintuntemus ovat vain pieni osa musiikillista lahjakkuutta.

Duke Ellington: Sacred Concert. - Anu Komsi, sopraano, sekä Marzi Nyman, urut ja laulu. (Alba, ABCD 450)

Kuuntele Uudet levyt 19.5.2020, toimittajana Kare Eskola.

  • Myöhäisromantiikkaa ja tasa-arvoa kokonaisvaltaisella laadulla

    Levyarvostelu

    Viulisti Eriikka Maalismaan ja pianisti Emil Holmströmin uutuuslevy upottaa minut vielä syvemmälle romantiikkaan kuin heidän edellinen, tunteiden myllertämisestä Emma-palkittu Schumann-levynsä. Periodiromantiikkaan hurahtanut duo jatkaa tunneilmaisuaan suolikielisellä viululla ja vuoden 1882 Bösendorferilla, mutta musiikki on aivan romantiikan lopusta. Richard Straussin ja Amy Beachin sonaatit osallistuvat taidemusiikin tasa-arvokeskusteluun, mutta miten, sen saa kuulija päättää.

  • Tarkkapiirtoiset eleet, huokoiset taustat

    Levyarvostelu

    Suomalaistaustainen Ondine-yhtiö on alkanut syventyä Baltian taidemusiikkiin myös historiallisesti. Viime syksynä ihastuin levyyn, jolla Ondine esitteli kanadanlatvialaisen Talivaldis Keninšin lakonisen kirkasta musiikkia. Nyt kuva tästä vuonna 2008 kuolleesta, omaäänisestä impressionisti-modernistista täydentyy kahdella sinfonialla, jotka Keninš sävelsi 1970-luvulla uudessa kotimaassaan Kanadassa.

  • Kolmen levyn kommenttiraita Brandenburgilaisille

    Levyarvostelu

    Vuonna 2001 kapellimestari Thomas Dausgaard ja Ruotsalainen kamariorkesteri alkoivat tilata nykysäveltäjiltä sisarteoksia Johann Sebastian Bachin Brandenburgilaisille konsertoille. Kahden vuosikymmenen projekti on nyt pakattu tripla-CD:lle, jonka hauskuus kumpuaa Brandenburgilaisten konserttojen rikkaista kokoonpanoista ja nykymusiikin vapaudesta.

  • Nico Muhlyn kimmoisuus sopii Pekka Kuusistolle

    Levyarvostelu

    Pari vuotta sitten Pekka Kuusisto aloitti Norjalaisen kamariorkesterin vierailijana. Suhde on kehittynyt niin, että tällä kaudella hän jatkaa taiteellisena johtajana. Kuusiston ja norjalaisten yhteinen debyyttilevy paljastaa, että suhteen kiihkeys perustuu rohkealle rosolle. Nico Muhlyn intensiivinen viulukonsertto Shrink sopii esittäjilleen kuin nenä päähän ja saa äärimmäisen tiiviin tulkinnan, kun taas Philip Glassin minimalismi ei raikastu edes Kuusiston taikakosketuksesta.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua