Kare Eskola
Yle
Duke Ellington kokosi uransa lopulla kolme hengellisen musiikin konserttia, joissa hänen oma jazz-idiominsa yhdistyi gospeliin ja kirkkomusiikkiin. Sopraano Anu Komsi ja multi-instrumentalisti Marzi Nyman ovat vuosien mittaan esittäneet teoksesta omaa versiotaan, joka on nyt saatu myös Alba-yhtiön levylle. Komsi ja Nyman ovat rohkeita ja monialaisia, mutta joutuvat levyllä laajan mukavuusalueensa rajoille - ja tekevät äimistyttävän hienon levyn siitä huolimatta tai juuri siksi.
Kitaristina tunnettu Nyman soittaa levyllä kirkkourkuja ja laulaa. Taustalla on paitsi suvereeni muusikkous myös pitkästi pianotunteja, mutta onhan se haaste ottaa sivusoittimella haltuun sekä pianomestari Ellingtonin että afroamerikkalaisen gospelin tontit. Nyman kuitenkin valitsee taistelunsa taiten, ja kokemattomuus kuuluu lähinnä kankeutena improvisaatiorevittelyissä sekä terättöminä, sähköurkumaisina rekisteröinteinä.
Ajoittainen stemmalaulu Komsin kanssa vaatii vielä enemmän rohkeutta, mutta onneksi Nymanin viihdeääni eroaa Komsista tarpeeksi paljon, ettei kuulija ala vertailla. Kaikkinensa Nymanin urkujensoitto on häkellyttävän tehokasta ja tuoretta ja laulu kelvollista. Jos muu keikka loppuu niin Nyman kelpaa kesäkanttoriksi isoonkin seurakuntaan.
Korkeana nykymusiikkikoloratuurina profiloitunut Komsi taas joutuu levyllä sekaantumaan spirituaaliperinteeseen ja jazz-improvisaatioon. Komsi on selvästi kuunnellut Alice Babsin ja Brock Petersin alkuperäistulkinnat ja ripotellut afroamerikkalaista syvyyttä äänensä mausteeksi, mutta muuten hän etenee itseensä luottaen - ja se riittää. Improvisaatiot jäävät melko hallituiksi, pitkät suorat äänet loppuvat lähes aina makoisaan vibratoon ja melodialinjat kohoilevat lähes pakonomaisesti stratosfääriin, mutta kokonaisuus on koherentti, persoonallinen ja näyttävä. Ja ne pikkuiset äänen säröytymiset kaikkein korkeimmissa äänissä ovat kuin itseensä luottavan muusikon allekirjoitus, vakuutus tekemisen aitoudesta.
Ylettömän osaamisen keskellä kysymys kuuluu, jääkö tulkinta kikkailuksi vai pystyvätkö Komsi ja Nyman tavoittamaan Ellingtonin alkuperäistä ideaa. Levyn jälkeen omalla naamallani oli niin erityinen virnistys, että vastaus on selvä - kyllä pystyvät, ja ehkä enemmänkin. Homma toimii, koska Ellingtonin alkuperäisistä konserteista Komsi ja Nyman ovat valikoineet vain ne kappaleet, jotka antavat tilaa juuri heidän näköiselleen tulkinnalle. Alkuperäisteoksessa oli paljon outoja, särmikkäitä ja näennäisen huonosti yhteen sopivia elementtejä, ja juuri niihin Komsi ja Nyman ovat tarttuneet innolla, ja löytäneet kokeellisuudesta omimman yhteyden Ellingtoniin. Levyn bodypercussion-hälyt, vinksahtaneet väliraidat, vieraantuneiksi väännellyt kuoro-osuudet ja muu kohellus ihme kyllä julistaa kaikkivaltiaan selittämättömätöntä kunniaa, ja avaa korville niitä kuiluja, joita vain armo ylittää.
Muusikoiden vapaan mutta vilpittömän uskalluksen takia korva kestää tavallista paremmin myös levyn äänikuvan outouksia. Komsin ja Nymanin karisma toki pääsee luonnollisemmin esiin heidän kirkkokonserteissaan, mutta kun sitä ei levylle voi sellaisenaan vangita, on perusteltua höystää musiikkia ääniteknisillä kikoilla.
Kokonaisuus todistaa jälleen kerran, että pähkähullut ideat ovat parhaita, ja että instrumenttiosaaminen ja tyylintuntemus ovat vain pieni osa musiikillista lahjakkuutta.
Duke Ellington: Sacred Concert. - Anu Komsi, sopraano, sekä Marzi Nyman, urut ja laulu. (Alba, ABCD 450)
Kuuntele Uudet levyt 19.5.2020, toimittajana Kare Eskola.
