Teemu Laaksonen
Yle
Jim Jarmuschin elokuva Paterson (2016) on elokuva bussikuskista, joka kirjoittaa runoja. Jarmusch itse haluaisi elokuviaan katsottavan eräänlaisena runoutena. Ainakin Paterson on esimerkki sellaisesta vapaudesta, jota runoissa tavataan. Jokainen kuva ei ole vain tarinan palveluksessa.
Elokuvat ovat enemmän velkaa runoille kuin romaaneille. Näin sanoo The New Yorker -lehden kriitikko Anthony Lane kirjoittaessaan Jim Jarmuschin Patersonista.
Ohjaaja itse toivoo, että hänen elokuviaan pidettäisiin elokuvallisena jatkeena New Yorkin koulukunnan runoudelle. Jarmuschia miellyttää 1950- ja -60-lukujen runoilijaporukan tapa kirjoittaa rennosti ja suoraan toiselle ihmiselle. Samalla Jarmuschista tuntuu liian suurelliselta tulla kutsutuksi runoilijaksi.
Voiko elokuva olla kuin runo?
Kun elokuva keksittiin, se toi maailmaan uutuuden: elämää ja aikaa hyvin tarkasti jäljentävän liikkuvan valokuvan. Siitä huolimatta elokuvan historian päävirta on määrittynyt enemmän teatterin ja kirjallisuuden kuin esimerkiksi kuvataiteen tai valokuvan kautta. Myös elokuvalla on haluttu kertoa tarinoita.
Vaikka runous on kirjallisuutta, se tuo elokuvalle tuulahduksen sellaisesta vapaudesta, joka parhaimmillaan vahvistaa elokuvan ominta olemusta, sen elokuvallisuutta.
Jim Jarmuschin teos on pienimuotoinen elokuva bussikuskista, joka kirjoittaa runoja. Hänen nimensä on Paterson (Adam Driver), ja hän asuu Paterson-nimisessä kaupungissa. Elokuva kertoo päivä kerrallaan miehen viikosta ja sen toistuvista tapahtumista. Paterson asuu kumppaninsa Lauran ja koiransa Marvinin kanssa.
Patersonin päivät koostuvat aamupalasta, kävelystä työpaikalle, bussin ajamisesta asiakkaiden keskusteluja kuunnellen, lounastauosta puistonpenkillä vesiputouksen äärellä, postilaatikon tyhjentämisestä, puolison kanssa kuulumisten vaihtamisesta ja lähibaarin kautta kulkevasta koiralenkistä.
Katsoja yhdistää elävään kuvaan koko elämänsä, jos kankaalla vain on tilaa.
Sopivina hetkinä kuullaan Adam Driverin äänellä lausuttuna, kuinka Paterson sommittelee runoa mielessään. Seuraavaksi hän jo kirjoittaakin sitä muistivihkoonsa, ja katsoja näkee runon ilmestyvän kuvan pinnalle valkoisena tekstinä. Runot on kirjoittanut New Yorkin koulukunnan veteraani Ron Padgett, ja ne kuvaavat arkisia asioita, kuten vaikkapa kaunista tulitikkuaskia.
Elokuvan päähenkilön Patersonin lempirunoilija on William Carlos Williams (1883–1963), joka mainitaan elokuvassa useasti. Hän on aikanaan kirjoittanut moniosaisen Paterson-nimisen runoteoksen.
Williamsin mukaan on tarkoituksenmukaisempaa kirjoittaa tavallisista esineistä ja ihmistä lähellä olevista asioista kuin “totuuden” kaltaisista abstrakteista käsitteistä. Vain konkreettinen asia, kuten kottikärryt tai sivusilmin luotu katse, synnyttävät lukijan mieleen kuvan.
Jarmuschin elokuva toteuttaa Williamsin metodia. Elokuvan kuvat ovat yksinkertaisuudessaan kirkkaita. Niistä on riisuttu kaikki turha, niissä on tilaa katseen vaellella.
Kuvissa näkyy ennen kaikkea esineitä: sohva, peili, kirjapino, eväslaatikko, pieni taulu seinällä, nuoruuden valokuva yöpöydällä, bussin ratti, kahden sormen ympärille kiedottu laastari, puistonpenkki, muistivihko. Elokuva tapahtuu esineiden ja ihmisten keskellä ja välissä.
Tällainen yksinkertaisen ja konkreettisen näyttäminen muistuttaa venäläisen Andrei Tarkovskin elokuva-ajattelusta. Ohjaaja luonnehtii kirjassaan Vangittu aika elokuvallista kuvaa sellaiseksi, jossa elokuvantekijä tekee tarkan, konkreettisen ja ainutkertaisen havainnon todellisuudesta ja elämästä.
Elokuvallinen kuva rakentuu taidolle esittää oma mielikuva kohteesta havaintona siitä.
Tarkovski vertaa kirkasta havaintoa haiku-runoon. Haiku on kirjallinen esimerkki havainnosta, joka synnyttää elokuvallisen kuvan.
Vanha luostari.
Kelmeä kuu.
Susi ulvoo.
Jarmusch on toki paljon arkisempi ja tavanomaisempi kuin Tarkovski, mutta jotain sukulaisuutta näkyy. Jarmuschinkin tavoitteena on tehdä tarkkoja havaintoja maailmasta, mutta jättää tilaa niiden ympärille, antaa katsojan katsoa ja tuntea ja ajatella itse.
Paterson on “runollinen” elokuva kirjaimellisella tavalla. Se kuvaa runoilijaa ja runojen kirjoittamista ja näyttää runoja kuvapinnallaan. Kuvan ja sanan suhde elokuvassa ei tyhjene vielä tähän.
Kautta maailman elokuvakoulujen kaikuu ohje, näytä, älä kerro. Elokuvantekijöiden pitäisi luottaa enemmän kuvaan kuin kielelliseen selittämiseen. Silti elokuvaa suunnitellaan ja rahoitetaan pitkälti käsikirjoituksen avulla. Ja tietysti monet elokuvan mestariteoksetkin ovat täynnä puhetta. Ehkä on turha tehdä tästä ongelmaa. Elokuva on myös kieleen nojaava väline, mutta sen olemuksen ytimessä on jotain muuta.
Filmitaiteen taika liittyy, toden totta, näyttämiseen.
Kun Pirjo Honkasalolta kysyttiin hänen dokumenttielokuviensa ”päälausetta” eli ydinsisältöä, vastaus oli mainio. Honkasalo ei suostunut sanomaan “päälausetta”, koska hän haluaa tehdä elokuvia juuri niistä asioista, joita ei voi selittää sanoilla.
Ikävän tapahtuman jälkeen Paterson kävelee kadulla ja törmää baarituttuunsa, joka huomaa, että kaikki ei ole hyvin. Runoilija näyttää alakuloiselta. Tuttu kysyy, miten menee. Paterson väittää olevansa ok, vaikka ei ole.
Yksinkertainen kohtaus osoittaa, että elämässä on paljon sellaista, mitä ei voi sanallistaa. Elokuvan kuvat näyttävät totuuden Patersonin mielentilasta. On turha yrittää selittää, miltä tuntuu, kun tuttava ja katsoja näkevät sen yhdellä silmäyksellä.
Jos jotain, runous voisi olla elokuvalle esikuva, koska se edustaa kirjallisuuden sisällä vapautta, rajojen rikkomista ja leikkiä. Elokuvan elokuvallisuus voisi toteutua esimerkiksi kokeilemalla sitä, mitä kaikkea kuva voi olla. Kuvan ei tarvitse olla suoraan tarinan ja sanojen palveluksessa.
Patersonin loppupuolella on kohtaus, jossa japanilainen mies tulee juttelemaan masentuneelle Patersonille. He puhuvat runoudesta, ja lopuksi mies antaa Patersonille lahjaksi tyhjän vihon. Hän sanoo englantia murtaen: Sometimes empty page present more possibilities.
Tyhjä sivu on täynnä mahdollisuuksia.
Hetken kuluttua elokuvan pinnalle ilmestyy taas Patersonin kirjoittama runo. Siinä hän muistelee kauan sitten kuulemaansa laulua ja erityisesti yhtä sen kohtaa. Muut sanat ovat unohtuneet, niitä ei tarvita. Yksi oikea säe riittää.
Kuten runo tai laulu, elokuvakin pärjää vähällä. Kun katsojalle annetaan tilaa, merkityksiä alkaa syntyä. Kaiken kuvassa näkyvän ei tarvitse olla tarkasti selitettyä. Kuvaan kannattaa luottaa. Katsoja yhdistää siihen joka tapauksessa koko elämänsä, jos kankaalla vain on tilaa.
Kyllä, elokuva voi joskus olla kuin runo.
