Tätä asunnottomuus on Suomessa – kaduilta ja kaatopaikoilta kotia kohti
Asunnottoman arkea seitsemältä vuosikymmeneltä
Asunnottomuus ja suhtautuminen asunnottomia kohtaan on peili, joka kertoo yhteiskunnasta ja meistä jokaisesta. Tämä juttu kuvaa muutoksia ja onnistumisia, joiden ansiosta Suomi on harvoja maita, jossa asunnottomuus vähenee. Ohjelmat eri vuosikymmeniltä näyttävät asunnottoman arkea ja asenteita heitä kohtaan. Maaseudun tilattomasta "loisesta" tuli ihminen, jonka perusoikeutena pidetään asuntoa.
Juttu etenee kaupungistumisen alusta aina 2010-lukuun asti. Voit myös hypätä suoraan tiettyyn vuosikymmeneen klikkaamalla näistä: 1950, 1960, 1970, 1980, 1990, 2000, 2010
Asunnottomuudesta tulee usein mieleen siltojen alla majaileva alkoholisoitunut mies, mutta se on vain pieni osa todellisuudesta. Myös asenteet ovat muuttuneet, ennen asunnottomuutta pidettiin yksilön vikana, kunnes huonotapaisuuden tilalle tuli näkemys huono-osaisuudesta.
Asunnottomuuden määritelmästä ja tilastoista
Suomessa asunnottomiksi luetaan:
- Ulkona tai ensisuojissa nukkuvat
- Asuntoloissa ja majoitusliikkeissä asuvat
- Erilaisissa laitoksissa asuvat
- Vapautuvat vangit, joilla ei ole asuntoa tiedossa
- Tilapäisesti sukulaisten ja tuttavien luona majoittuvat
Tilastokeskus ei tilastoi asunnottomien määriä, mutta Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus ARA tekee vuosittain asunnottomuusselvityksen. ARAn tilastot ulottuvat vuoteen 1987 asti. Tätä aiemmat tilastot eivät ole vertailukelpoisia keskenään.
Tässä jutussa esitetyt asunnottomuusluvut ennen vuotta 1987 perustuvat väestölaskennan raportteihin.
Lähde ja lisätietoja asunnottomuuden syistä: Vailla vakinaista asuntoa ry
Maaseudun köyhyydestä kaupungin kurjuuteen
Maaseudun köyhillä ei ollut viljelystä taikka palveluspaikkaa. Tilapäisillä töillä ilman vakinaista asuntoa elänyttä väestöä kutsuttiin loisiksi.
Asunnottomuuden monet kasvot -raportin mukaan vuonna 1908 arvioitiin, että tilattomasta väestöstä noin puolet olivat ilman omaa asuntoa. Torpparivapauslaki ja tilattoman väestön asutustoimintalaki edesauttoivat maan lunastamista halvemmalla, mutta helpotusta köyhyyteen se toi vain vähän.
Kaupunkiin muuttaneista yli puolet olivat maaseudun tilattomia. 1950-luvulta alkaen kaupunkien asuntopula vain kiihtyi nopean kaupungistumisen seurauksena.
Valokuvaaja Kalle Kultala kuvasi vuonna 1956 kellarissa asuvan perheen:
Vuoden 1950 lopulla laitoshoidossa tai vailla vakinaista asuntoa olevia oli reilut 70 000 henkeä (noin 1,8 % koko väestöstä), joista ilman asuntoa olevien osuus oli yli puolet.
Arkistosta revittyä -sarjan jakso asunnottomuudesta luotaa asunnottomuuden historiaa. Ensimmäinen asuntokriisi oli 1930-luvulla ja toinen suurempi kriisi toisen maailman sodan jälkeen. Asunnottomia auttamaan perustettiin lahjoitusvaroin Sininauhasäätiö vuonna 1957.
Tunsin etten ole minkään arvoinen.
1960-luku – Puliukkoja ja kolhooseja
1960-luvulle tultaessa asunnottomuus ja pula asunnoista jatkoi kasvamistaan. Monet asunnottomat yöpyivät erilaisissa parakeissa, siirtotyömailla ja pommisuojissa. Dokumentit tuolta ajalta näyttävät asunnottomien karun todellisuuden.
Vuonna 1964 Helsingissä oli kuusi asuntolaa miehille ja yksi naisille sekä kolme kotia häädetyille perheille. Alla olevassa reportaasissa kuljetaan hetki helsinkiläisen miehen saappaissa, joka on menettänyt työkykynsä ja elää pienen kansaneläkkeen turvin. Kodittomien asuntola, kirkko, rappukäytävät ja roskalaatikot ovat tulleet tutuiksi.
No sit aukasee jonkun roskalaatikon kannen ja koittaa siellä palella aamuun saakka.
Musta Helsinki -dokumentissa vuodelta 1966 liikutaan alkoholistien ja asunnottomien mukana puistossa ja metsässä. Erkki Vihtosen ja Eero Tuomikosken ohjaama dokumentti on tyyliltään moderni. Se ei tuomitse eikä kommentoi henkilöitään, vaan kuvaa heitä heidän omilla ehdoillaan.
Me pidetään monta kertaa päivässä kysymyskilpailuja.
Toisinaan asuntojen omistajat löivät rahoiksi asunnontarvitsijoiden kustannuksella ja majoittivat suhteettoman suuria määriä asukkaita kyseenalaisiin oloihin.
Toimittaja Hannu Karpo vieraili vuonna 1966 tuolloin kolhoosiksi kutsutussa huoneistossa Helsingin Mäkelänkadulla. Asunto oli taloyhtiön yleisen saunan vanha pukuhuone, jossa ei ollut lämmitystä. Kahden huoneen asunnossa asui talon kirjojen mukaan 18 henkeä, joista viisi oli naisia.
Lämmitystä tässä ei ole kuulemma lainkaan.
Vuosien 1967–1968 ankarissa syyspakkasissa kuoli paljon asunnottomia alkoholisteja. Asiaan reagoitiin perustamalla yömaja Helsingin Ruoholahteen silloisen Lepakon tiloihin.
Lepakko täyttyi nopeasti ja pian se majoitti yli tuhat alkoholistia yössä. "Liekkihotelli"-nimi juontui halvasta Taloussprii T:stä, jonka pakkausta koristi liekin kuva. Vuonna 1967 markkinoille tullut T-sprii eli "tenu" oli lievästi denaturoitua, lähes sataprosenttista alkoholia. Sen turruttama ihminen jäätyi helposti kuoliaaksi sammuttuaan lumihankeen.
Se oli tuon onnettoman viime syksyn ilmiön aiheuttama hätäratkaisu.
Talo sijaitsi vilkkaan Länsiväylän varrella ja siitä tuli puheenaihe, koska tavalliset kansalaiset saattoivat seurata asukkaiden elämää ohi ajaessaan.
Liekkihotellin perustamista oli edistämässä 1967 perustettu Marraskuun liike, jonka tavoitteena oli parantaa asunnottomien, alkoholistien, mielenterveysongelmaisten ja vankien oloja. Toiminnassa olivat näkyvästi mukana mm. Ilkka Taipale, Claes Andersson ja Klaus Mäkelä.
Liike järjesti Suomen 50 -vuotisitsenäisyyspäivänä juhlan asunnottomille, joka myös televisioitiin. Alla olevassa radiojutussa on haastateltavina marraskuun liikkeen silloinen aktiivi Ilkka Taipale, toimittaja Maria Schulgin ja asunnottomuuden asiantuntija Peter Fredriksson.
1970-luku – Ahtaasti tai asunnotta kaupungissa
1970-luvun alkuvuosina kaupungistuminen eteni vauhdilla. Ihmiset pakkautuivat maalta kaupunkeihin ja etenkin Helsingissä moni päätyi asumaan alivuokralaisena, purku-uhan alaisissa taloissa tai muuten puutteellisesti.
Vuonna 1970 asunnottomia oli väestölaskennan mukaan 8299 (väkiluku n 4,5 miljoonaa), mutta luvussa ei ole mukana esimerkiksi laitoshoidossa olevia. Asunnottomat majailivat erilaisissa asuntoloissa, sekä metsissä. Aikaisempaan verrattuna yhä harvemmalla oli mahdollisuutta tehdä edes satunnaisia töitä.
Töistäkin huolimatta, asunnon saaminen oli vaikeaa. Nuoren keskipalkka oli 1970-luvun alussa noin 500 markkaa. Se ei riittänyt asunnon hankintaan.
Ajassa liikkuu -ohjelmassa vuodelta 1971 kuullaan nuoren maaltamuuttaneen miehen ajatuksia vuokra-asunnon löytämisen vaikeuksista ja vieraillaan purettavalla puutaloalueella Helsingin Kalliossa. Nuori äiti kertoo joutuvansa pian asunnottomaksi, kun talot puretaan ja tilalle tehdään kalliimpia asuntoja.
Perheiden taloudellinen ja henkinen ahdinko kohdistui myös lapsiin. Vielä 1970-luvulla oli yleistä, että häädön saaneen perheen lapset sijoitettiin lastenkotiin.
Jos valtaväestöllä oli vaikea saada asuntoa, niin vielä vaikeampaa se oli muille. Vuonna 1971 kuvatussa ohjelmassa tavataan romaniäiti, joka kertoo saaneensa asunnon kerrostalosta.
Luuletteko, että rodustanne johtuu, ettette ole saanut vuokra-asuntoa?
Kun asuminen ahdistaa -ohjelmassa vuodelta 1972 käsitellään ahtaan asumisen vaikutuksia perheisiin ja etenkin lapsiin. Miten sujuu elämä viiden hengen perheessä alle 30 neliön talossa, jossa ei ole keskuslämmitystä eikä juoksevaa vettä?
Reportaasi on kuvattu Tampereella Tammelassa ja Pispalassa. Asunnot ovat pääosin huonokuntoisia purku-uhan alaisia puutaloa.
Ei ole mukava asua täällä, kun on aina kylmä ja pakkanen
Puutaloidylli on kaukana ohjelmassa haastateltavien ihmisten arjesta. Etenkin talvi koetteli asukkaiden jaksamista. Tyttö nimeltä Anita, kertoo että unelmakodissa olisi patterit ja tilaa leikkeihin.
Ohjelman tekoaikaan puolitoista miljoonaa suomalaista asui ahtaasti, vähintään kaksi henkeä samassa huoneessa. Hyvin ahtaasti, vähintään kolme henkeä samassa huoneessa, asui noin 300 000 suomalaista.
1980-luku – Huonotapaisuudesta huono-osaisuuteen
Asenteet olivat hiljalleen muuttumassa ja asunnoton nähtiin huono-osaisena, jolle myös kasautui ongelmia asunnottomuuden vuoksi. Asunnottomuus ei ollut epäonnistuneen yksilön syy vaan rakenteellinen ongelma, jolle oli paljon tehtävissä.
Vuoden 1980 lopulla Suomessa oli väestölaskennan mukaan asuntoväestöön kuulumattomia 76 000 eli runsaat puolitoista prosenttia koko väestöstä, suurin osa heistä asui laitoksissa. Noin 5700 henkeä oli vailla vakinaista asuntoa.
Asunnottomuus ei ole aina näkyvää tai selkeästi mitattavaa. Ulkona, joukkomajoituksissa tai väliaikaisissa rakennelmissa asuvat ovat vain yksi ryhmä. Moni asunnoton majailee myös sukulaisten tai tuttujen luona. Osa aikuisista lapsista ei tule yksinään toimeen ja jää kotiin asumaan. Vankiloista vapautuvista kolmasosalla ei ole asuntoa ja useilla on päihdeongelma, mikä vaikeuttaa asunnon saantia.
Kotina kaatopaikka
Mankkaan kaatopaikan liepeillä Espoossa asui asunnottomia alkoholisteja yli 30 vuoden ajan suolle pystytetyissä hökkeleissä. Vuonna 1981 esitetyssä Suon asukkaat -reportaasissa annetaan ääni sen asukkaille.
Erilaisten epäonnistumisten jälkeen on luisuttu metsään asumaan.
Kohti muutosta
Edullisten vuokra-asuntojen puute on yksi eniten asunnottomuuteen vaikuttavista asioista. Joulukuussa 1985 perustettiin Y-säätiö helpottamaan asunnottomien ahdinkoa. Sen tehtäväksi määriteltiin vuokra-asuntojen hankkiminen olemassaolevista asunnoista yksin eläville ja asunnottomille.
Yhtenä kansalaisvaikuttamisen keinoja asunnottomuuteen on käytetty talojen valtausta. Vuonna 1986 julkisuutta sai Freda 42 liike, jonka nimissä tehtiin valtauksia mm. Helsingissä, Oulussa ja Hyvinkäällä. Sen jalanjäljissä tuli Oranssi ry, joka valtasi ensimmäiset talot tammikuussa 1990. Oranssin toiminta muotoutui talonvaltausliikkestä kansalaisjärjestöksi, joka mm. kunnostaa vanhoja rakennuksia asuinkäyttöön nuorille.
Vuosi 1987 oli YK:n julistama kansainvälinen asunnottomien vuosi. Suomessa hallitus päätti tavoitteesta poistaa asunnottomuus viidessä vuodessa, mutta kunnianhimoinen tavoite ei toteutunut. Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus ARA alkoi tilastoida asunnottomuutta vuodesta 1987 alkaen, jolloin asunnottomia oli noin 18 000 ja vasta tästä eteenpäin tilastot ovat vertailukelpoisia keskenään.
Kaikkien aikojen ensimmäisen Ajankohtaisen kakkosen teemaillan aiheena helmikuussa 1989 oli vuosikymmenen lopun polttavin yhteiskunnallinen ongelma eli korkeat asuntojen hinnat ja asuntopula.
Ohjelman ensimmäisellä tunnilla päättäjät saavat vain katsella, kun toimittajat pureutuvat siihen, mikä asumisessa maksaa niin paljon, kuka tontti- ja asuntokeinottelusta hyötyy ja millainen on vuokra-asumisen arkipäivä. Teemailtaa maustavat Lapinlahden lintujen kaksi asuntopoliittista sketsiä sarjasta ”Seitsemän kuolemansyntiä”.
Asuntopula on yhteiskunnan konkreettisin ongelma, eikä kenelläkään ole oikeutta sanoa, ettei asuntopulaan voisi vaikuttaa.
Vuosikymmenen lopussa Suomessa oli noin 16 000 asunnotonta. Asunnottomuuden vähentämiseksi tehtiin toimia, mutta seuraava vuosikymmen toi tullessaan ennennäkemättömiä vaikeuksia.
1990-luku – Lama iski lujaa, asunnosta perusoikeus
Vuosikymmenen alussa alkanut lama toi köyhyyden takaisin asunnottomuuden syyksi velkaantumisen ja työttömyyden kurittaessa suomalaisia. Myös monet työssäkäyvät perheet menettivät asuntonsa pankille, kun lainojen korot nousivat pilviin. Pitkään jatkunut asunnottomuuden väheneminen pysähtyi ja kääntyi taas nousuun, mutta toivon pilkahduksiakin oli.
Asunnottomaksi päädyttiin nyt monista syistä. Yksi uusi joukko olivat työssäkäyvät ihmiset, jotka olivat esimerkiksi avioeron myötä menettäneet asunnon. Lisääntynyt maahanmuutto toi asunnottomien joukkoon uusia ryhmiä, etenkin pakolaisia.
Terveyspalvelut muuttuivat avohoitopainotteiseksi mikä puolestaan lisäsi tuetun asumisen tarvetta mielenterveysongelmaisten ja vammaisten keskuudessa.
Lama jätti jälkeensä myös perheiden pahoinvoinnin. Asunnottomuuden monet kasvot -raportissa todetaan: "Pitkäaikaistyöttömyyteen juuttuminen, toimeentulotukiriippuvuus, päihdeongelmien lisääntyminen ja suoranainen köyhyys näkyvät tilastoissa mm. lasten ja nuorten mielenterveysongelmien kasvuna. Köyhyys jakaa suomalaiset entistä selvemmin ainakin kahteen ryhmään."
Lamasta muistetaan myös pitkät leipäjonot. Moni ruoka-apua tarvitseva oli joutunut työttömäksi tai velkaloukkuun, osalla oli asuntokin mennyt alta. Työttömyys oli korkeimmillaan vuonna 1994, jolloin 17 % työvoimasta oli työttömänä.
Täällä ollaan jonossa kerjuulla.
Uutisjutussa vuodelta 1998 kerrotaan asunnottomien määrän kasvusta. Tilapäismajoitukset ovat täynnä ja edullisia vuokra-asuntoja liian vähän. Naisille suunnatussa asuntolassa asuva Riikka kertoo, miten joutui yllättäen asunnottomaksi.
Sitä ei uskonut, että näinkin voi käydä.
Asunto nähdään perustarpeena, jolle ei aseta ehtoja
Asunnottomien asumispalveluiden järjestäminen perustui pitkään malliin, jossa asunnon tarvitsijan piti osoittaa kyvykkyytensä itsenäiseen asumiseen esimerkiksi sitoutumalla kuntoutukseen. Malli sopi kuitenkin huonosti etenkin niille, keillä oli taustalla paljon ongelmia ja pitkäaikaista asunnottomuutta.
1990-luvulla tehtiin ensimmäiset kokeilut asunto ensin -periaatteella. Se mukaan sosiaalisten ja terveydellisten ongelmien ratkaisu ei voi olla ehto asumiselle. Niinpä uusissa asumisyksiköissä ei vaadittu esimerkiksi päihteettömyyttä. Kun ihminen saa ensin asunnon, on muiden ongelmien ratkaisu usein helpompaa ja häätö ei uhkaa, jos ongelmat eivät heti ratkea.
Vuotuiseksi tapahtumaksi sittemmin vakiintunut Asunnottomien yö järjestettiin ensi kertaa lokakuussa 1999. Kansalaisliike tukee jokaisen perusoikeutta vakinaiseen asuntoon.
2000-luku – Edistysaskelia ja takapakkia
2000-luvun alussa Suomessa oli yli 10 000 asunnotonta, josta perheitä oli noin 800. Määrä lähti jälleen laskuun, mutta myönteistä kehitystä hidasti muun muassa vähäinen vuokra-asuntojen tuotanto. Kalliiseen ja ahtaaseen asumiseen etsittiin syitä niin asuntopolitiikasta kuin vapaasta markkinataloudesta.
Silminnäkijän raportti Stadin taivaan alla vuodelta 2000 vie keskelle Helsingin asunnottomien arkea. Oppaana toimii elämää yömajoissa itsekin nähnyt Anzu Saajos. Hänen kanssaan kierroksella ovat asuntoministeri Suvi-Anne Siimes ja piispa Eero Huovinen.
Helsingin 900 asuntolapaikkaa ovat jatkuvasti täynnä. Niissä kuullaan karuimmat kertomukset kodittomuudesta. Valtaosa kodittomista on yksinäisiä miehiä, mutta asunnottomuus koskettaa myös esimerkiksi perheitä.
Kodittomien arkeen tutustuttuaan asuntoministeri Siimes toteaa, ettei hänkään kestäisi asuntoloissa selvin päin. Lopussa kuullaan yllättävät suru-uutiset erään Siimeksen tapaaman asukkaan kohtalosta.
Asunnottomuus on suuri taloudellinen, mutta ennen kaikkea henkinen tappio Suomen yhteiskunnalle.
Dokumentti Koti Suomessa - kallis ja ahdas vuodelta 2002 selvitti syitä asumisen ongelmiin. Esiin nousevat jälleenrakennuksen aikainen asuntopolitiikka ja vapaa markkinatalous, jota kunnat ja valtio eivät suitsi.
Suomessa on eniten maata, mutta vähiten asuinneliöitä asukasta kohden koko Euroopassa, dokumentissa todetaan. Silti asuminen muodostaa suomalaisen perheen suurimman menoerän.
Dokumentti Toisenlainen joulu seuraa, mitä kaikkea tehtiin köyhimpien joulun eteen Helsingissä vuonna 2006. Vailla vakinaista asuntoa ry:n Yökiitäjä-bussi Helsingin Sörnäisissä jakoi lahjoituksena tulleita villasukkia ja kaulaliinoja asunnottomille (dokumentissa kohdassa 14:40). Toiminnanjohtaja Sanna Lehtonen kertoo asunnottomien hädän olevan usein hyvin hiljaista ja näkymätöntä.
Asunnoton Rainer kertoo joulun olevan rankkaa aikaa, kun kaikki paikat ovat kiinni ja muut viettävät joulua kodeissaan: "Katsoo niitä ihmisten valoja ja ikkunoita, kuinka ihmiset juhlii kotonaan, syövät ja ovat, ja asunnoton riepu siellä hangessa yrittää pärjätä sen yön."
Valtava riemu sydämessä, kun joku ihminen huomaa tämän asian ja tekee jotain sen vuoksi
Vuoden 2000 jälkeen asunnottomuus laski tasaisesti ja vuonna 2006 asunnottomien määrä oli alle 7500 koko maassa. Vuonna 2007 asunnottomuus kääntyi jälleen nousuun ja vuoteen 2009 mennessä kodittomia oli lähemmäs 8500, josta perheitä oli noin 320.
2000-luvulla Y-säätiön toiminta laajentui uudisrakentamiseen ja ARA-vuokra-asuntoihin. Säätiö myös toteutti erityisasumiskohteita mielenterveyskuntoutujille ja päihdeongelmaisille sekä rakennutti palvelutaloja ja vuokrataloja ARAn investointiavustuksilla ja korkotukilainoutuksella.
Asunnottomuus saatiin vähenemään kapungeissa
Vuonna 2006 Suomessa oli yksitoista sellaista kaupunkia, joissa oli vähintään sata asunnotonta. Näissä kaupungeissa oli 75 % koko maan asunnottomista. Yli puolet koko Suomen asunnottomista oli pääkaupunkiseudulla.
Vuoden 2008 aikana valtio ja kymmenen kuntaa tekivät aiesopimukset pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämiseksi vuosina 2008–2011 (PAAVO I). Kunnat olivat Helsinki, Espoo, Vantaa, Tampere, Turku, Lahti, Jyväskylä, Kuopio, Joensuu ja Oulu. Näissä kymmenessä kunnassa oli eniten asunnottomia ARAn vuoden 2007 kuntakyselyn mukaan.
Pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelma sai heti perään jatkoa PAAVO II (2012–2015) -ohjelmasta. Ohjelmien ansiosta Asunto ensin -periaate vakiintui asunnottomuustyöhön ja asuntolat korvattiin tuettuun vuokra-asumiseen perustuvilla asumisyksiköillä.
Työ jatkui Asunnottomuuden ennaltaehkäisyn toimenpideohjelma AUNE:n (2016–2019) kautta.
ARA eli Asumisen rahoitus- kehittämiskeskus vastaa asuntopolitiikan toimeenpanosta ja tehtävänä on mm. edistää kestävää ja kohtuuhintaista asumista. Sen historia juontaa vuoteen 1949, jolloin perustettiin Arava-virasto ratkomaan asuntopulaa.
Aki Kaurismäen elokuva Mies vailla menneisyyttä nosti esiin köyhyyttä ja asunnottomuutta
Palkitussa elokuvassa muistinsa menettänyt mies päätyy asunnottomien ja syrjäytyneiden joukkoon. Avustavissa rooleissa nähdään tosielämän asunnottomia, jotka Kaurismäki palkkasi Pelastusarmeijan ruokalasta. Elokuvaa myös esitettiin ilmaisnäytöksissä Asunnottomien yönä 2002.
2010-luku – Asunnottomuuden koko kirjo
2010-luvulla voitiin todeta, että asunnottomuusohjelmat ovat tehonneet ja verrattuna 1980-lukuun asunnottomien määrä on puolittunut ja asuinolot parantuneet. Lähitulevaisuudessa siintää kunnianhimoinen tavoite poistaa asunnottomuus Suomesta.
Vuoden 2010 marraskuussa Suomessa oli asunnottomana 7 877 yhden hengen taloutta ja 349 perhettä. Asunnottomuus jatkoi vähenemistään ja painopiste siirtyy yhä enemmän asunnottomuuden ennaltaehkäisyyn.
Itse kyhätyt hökkelit, asuntolat ja yhteismajoitukset alkavat olla historiaa. "Tänä päivänä trendi on niin, että kaikille annetaan oma asunto siten, että se on pysyvää asumista ja siihen liittyvät tukipalvelut tietysti" kertoo Vailla vakinaista asunto ry:n toiminnanjohtaja Sanna Tiivola alla olevassa uutisjutussa vuodelta 2016.
Miehiä on asunnottomista yhä puolet, mutta kirjo on laajentunut ja keski-ikäiset miehet ovat nykyään vähenevä ryhmä. Noin kolmannes asunnottomista on alle 25-vuotiaita, kertoo Tiivola.
Asunnottomien yömajat olivat aikoinaan kohennus tarjolla olleeseen vaihtoehtoon: pahvilaatikkoon. Nyt yhteismajoituksetkin ovat jääneet historiaan.
Uutisjutussa vuodelta 2018 kerrotaan asunnottomuuden lisääntyneen joissain kaupungeissa kuten Oulussa ja Turussa. Oululainen entinen yrittäjä Markku on ollut kolme vuotta ilman vakinaista asuntoa ja asunut teltassa talvipakkasillakin.
Asunnottomuuteen ajaudutaan hyvin erilaisten syiden vuoksi ja se tekee myös asunnottomuuden lopullisesta poistamisesta vaikeaa. "Ennen he olivat keski-ikäisiä miehiä, sitten on tullut nuoria, sitten maahanmuuttajia ja nyt näyttää tulevan paljon lastensuojelun jälkihuollon lapsia", kertoo Tampereen yliopiston sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari.
Asunnottomuuden poistaminen on taloudellisesti kannattavaa
Vuoden 2019 Asunnottomien yön teemana oli naisten asunnottomuus. Y-Säätiön toimitusjohtaja Juha Kaakinen kertoo, että tyypillistä asunnotonta ei enää ole, vaan kohtalot ovat hyvin erilaisia.
Heli Alkila Helsingin Diakonissalaitokselta toteaa, että on tärkeää ettei asunnottomista naisista lähdetä luomaan sellaista stereotypiaa, mitä on vuosia luotu miehistä. On hyvä lähteä liikkeelle yksilöiden tarinoista. Tyypillisiäkin piirteitä toki on. Naiset saattavat häpeän vuoksi tai esimerkiksi lasten menettämisen pelossa usein salata asunnottomuutensa.
Nainen on asunnottomana usein suojattomampi kuin mies ja voi joutua useammin väkivallan ja seksuaalisen ahdistelun kohteeksi. Naisten auttamiseksi tarvitaan Alkilan mukaan matalan kynnyksen palveluita ja kohtaamispaikkoja, jotka on tarkoitettu vain naisille.
Tutkimusten mukaan asunnottomuuden hoitaminen on aina taloudellisesti kannattavampi ratkaisu, kuin ihmisen pitäminen asunnottomana, kertoo Kaakinen. Yhden pitkäaikaisasunnottoman asuttaminen säästää kuluja noin 15 000 euroa vuodessa verrattuna niihin kustannuksiin, jotka aiheutuisivat asunnottomana.
Voisiko Suomesta tulla ensimmäinen maa, jossa asunnottomuus poistuu kokonaan? Kaakinen pitää mahdollisuutta realistisena, avainasemassa on kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen saatavuus.
Vuoden 2019 lopussa Suomessa oli 4 600 yksin elävää asunnotonta ja perheitä ja pariskuntia 264. Pitkäaikaisasunnottomien ja nuorten asunnottomien määrä laski alle tuhanteen henkilöön.
Vuonna 2027 asunnottomia nolla?
Uusi hallitus kirjasi keväällä 2019 ohjelmaansa asunnottomuuden puolittamisen vuoteen 2023 mennessä ja poistamisen vuoteen 2027 mennessä.
Alkuvuodesta 2020 maailmanlaajuinen koronaepidemia levisi Suomeen ja sen vaikutukset ihmisten elämään sekä talouteen tulevat vaikuttamaan vielä pitkään. Asunnottomat ovat erityisen suojattomia koronan aikana. Aika näyttää, miten kriisi vaikuttaa ja toteutuuko tavoite asunnottomuuden poistamisesta.
Apua asunnottomuuteen ja auttamiskeinoja
Jos olet jäänyt asunnottomaksi tai sinua uhkaa asunnottomuus:
Saat apua ottamalla yhteyttä oman kuntasi sosiaalitoimeen. Lisätietoa ja yhteystietoja Asunto ensin -sivustolla.
Sivuilta löytyy myös eri kaupunkien päivystysmajoitusten ja tilapäisten asumispalvelujen tietoja kaupungittain esim. Helsinki.
Vailla vakinaista asuntoa ry: Mitä teen jos jään asunnottomaksi.
Y-säätiö: Asunnon hakemisesta.
Jos haluat auttaa:
Monet yhdistykset kuten Sininauhasäätiö, Diakonissalaitos ja Vailla vakinaista asuntoa ry tekevät työtä asunnottomien auttamiseksi ja voit auttaa tukemalla heidän toimintaansa, osallistumalla kampanjoihin ja lahjoittamalla esim. vaatteita, makuupusseja yms. erilaisiin keräyksiin.
Jos haluat auttaa henkilökohtaisesti voit tarjota juttuseuraa tai vaikka ruokaa, vinkkejä auttamiseen tässä uutisjutussa.
Jutussa on käytetty lähteinä raportteja Asunnottomuuden monet kasvot (Leena Lehtonen, Jari Salonen, 2008) ja Vailla vakinaista asuntoa (Eeva Kostiainen, Seppo Laakso, 2012) sekä Tilastokeskuksen väestölaskennan julkaisuja ja Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus ARAn asunnottomuusselvityksiä.
Lisäksi ohjelmia esittelevissä teksteissä on hyödynnetty Elävän arkiston aiempia artikkeleita, joita ovat kirjoittaneet Jukka Lindfors, Ville Matilainen, Seija Aunila, Heidi Sommar ja Ida Karimaa.
Otsikkokuvat Ylen arkistoista: Juha-Pekka Inkinen (pääkuva), tuntematon (1960-luku), Arja Lento (1970-luku), Seija De Rybel (1980-luku), Derrick Frilund (1990-luku), Tuula Nyberg (2000-luku), Jouni Immonen (2010-luku).
Heidi Sommar
Yle