Olitko Hype-fani 1990-luvulla?
Tätä suomenruotsalaista pop-ilmiötä ei ole sittemmin päihittänyt mikään
216 loppuunmyytyä esitystä, valtava määrä katsojia, musiikkivideo MTV:llä. Nuorisomusikaali Hype rikkoi kaikki ennätykset. 25 vuotta myöhemmin on dokumentin aika.
1990-luvun alussa helsinkiläinen Svenska teatern, Ruotsalainen teatteri, ja sen silloinen johtaja Georg Dolivo, uhmasi kriitikkoja ja avasi näyttämönsä ryhmälle nuoria, innokkaita harrastelijoita.
Myöhemmin tämä osoittautui erääksi teatterin onnistuneimmista päätöksistä.
Se poiki yhteensä lähes 130 000 katsojaa, joista moni, varsinkaan nuori, ei koskaan ollut välittänyt ruotsin kielestä, saati teatterista.
Täyteenahdettuja konsertteja ja maankattavia kiertueita. 216 loppuunmyytyä näytöstä tammikuun 1994 ja kesäkuun 1995 välillä. Ja yksi sen ajan makeimmista suomalaisista musiikkivideoista pyörimässä Music Televisionilla.
Kaiken tämän ympärillä: hysteerinen fanilauma, jonka keskuudessa vain pari kertaa musikaalin nähneet luokiteltiin amatööreiksi.
Hype oli valtava juttu 90-luvun nuorten keskuudessa
– Hype tulee elämään ikuisesti. Siitä tuli jotakin legendaarista, joka ei katoa koskaan.
Näin sanoo yksi pääosien esittäjistä, Ville Pusa, tuoreessa dokumentissa Hype forever – 25 vuotta myöhemmin.
Hän on, muiden tapaan, yli kaksi vuosikymmentä vanhempi kuin silloin. Mutta painapa play-nappia ja hups, vuodet ovat kadonneet. Hypedance pyörii all over again, ja kaikki se nuorten kurittomuus ja tunteen palo on taas läsnä.
Se oli nyrkinisku suoraan päin suomenruotsalaisen vanhan vallan kasvoja. Ensimmäistä kertaa nuoret tekivät jotakin nuorille. Ja nuoret rakastivat sitä
Jälkikäteen voitaneen todeta, ettei Niklas Rosströmin ja Wille Wileniuksen hullu idea ole muuta kuin menestystarina, jota kukaan ei sittemmin ole pystynyt toistamaan: Nuorten tekemä musikaali nuorille, joka oli kaikilla mittapuilla ennätyksellinen.
– Olimme oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja esitimme asiamme tunnistettavasti, sanoo näyttelijäryhmän jäsen Tua Jonasson.
Paremmin tietävät kritisoivat projektia jo kauan ennen ensi-iltaa. Sekä teatterinjohtaja Georg Dolivo että muut Hype-junaan hypänneet saivat osansa: nuoret käsikirjoittajat, kokemattomat näyttelijät ja tanssijat, muusikot, lavastajat, stylistit…
– Tietyn sukupolven suomenruotsalaiset pitivät sopimattomana antaa tällä tavalla tilaa amatöörien tekemälle esitykselle, Georg Dolivo muistelee.
Mutta hänen tekemänsä päätös tulisi myöhemmin olemaan olennainen osa suomalaista teatterihistoriaa.
Näyttämölle oli onnistuttu sulauttamaan kaikki olennainen: nuorta draamaa, kapinaa, rakkautta, selkkauksia, vaarallisia houkutuksia.
Vuorosanat esitettiin puhekielellä, ja tanssiesitykset ja musiikki olivat jotakin sellaista, jota suomalaisnuoriso siihen mennessä oli nähnyt vain Music Televisionin amerikkalaisilla musiikkivideoilla.
Ja kaiken huipuksi: kunnianarvoisan teatterin katsomon täytti kohdeyleisö, jota ei koskaan ennen ollut tavoitettu.
– Se tunne, kun oli osa mahtavaa ensembleä joka ponnistelee kohti samaa päämäärää. Että yritämme jotakin, joka ei kertakaikkiaan voi onnistua. Ja sitten me teemme sen, muistelee Micaela Fagerholm-Valkama.
Sillä he onnistuivat, ja vielä sellaisella voimalla, että yllätys oli lähestulkoon totaalinen. Onnistuminen koski etenkin niitä nuoria, jotka olivat esiintymislavalle valikoitujen joukossa. Suurin piirtein yhdessä yössä teini-ikäisistä Paavo Kerosuosta, Ville Pusasta, Tino Singhistä, Micaela Fagerholmista ja muista tuli aikansa tähtiä.
Tuhannet nuoret palvoivat Hype-idoleitaan vahvan tunteen vallassa. Teatterilla työskennellyt Axel Lindell vertaisi sitä Beatlesmaniaan, sillä joka ilta valtava joukko faneja kerääntyi Svenska teaternin eteen siinä toivossa, että näkisivät esikuvistaan vilauksen.
Nuoret tytöt olivat aivan hulluja
Menestys vaati kuitenkin kovaa työtä.
Tammikuun 1994 ensi-iltaa oli edeltänyt uudenlainen, kansainvälisistä esimerkeistä inspiroitunut markkinointikampanja.
Musikaaliin valikoidut nuoret saivat ammattilaisten johdolla väsymätöntä valmennusta. Harjoituskausi oli tiukempi kuin kukaan katsomossa istuva ikinä osasi aavistaakaan.
Tilanne ei helpottunut kun Hype-haippi sai tuulta alleen. Esitys esityksen perään loppuunmyydyille katsomoille. Intensiivisiä, pitkiä kuukausia, joista muodostui lopulta enemmän kuin vuosi.
– Toisinaan oli kaksi näytöstä päivässä, ensimmäinen kello 15 ja toinen kello 19. Ennen kuin pääsi kotiin ja sai meikit pestyä naamalta, oli usein jo myöhä, näyttelijä Amina Hietikko muistelee.
Mutta siinä iässä elämää voi elää niin. Valtaosa kaikista näyttämöllä olleista elivät ja hengittivät Hypeä.
– Se voima tuli siitä kun katsoi hattuhyllylle. Joka ilta oli loppuunmyyty, viimeistä penkkiriviä myöten. Sitä ei ole sen jälkeen nähty, sanoo Svenska teaternin nykyinen johtaja ja silloinen Hype-tähti Joachim Thibblin.
Vill du följa med, det som kallas drömmar
vill du stanna kvar, leva blåa dar
alltid när du ser mina längtans ögon är frågan där igen: vill du följa med
Mutta miten 1990-luvulla onnistuttiin jossakin sellaisessa, mitä ei ole pystytty sen jälkeen uusimaan?
Miten tehtiin musikaali, joka rikkoi kaikki kielimuurit ja jonka esitysvaatteiden estetiikka valui kaduille saakka? Miten täytettiin katsomot vaikeasti valloitettavilla nuorilla, joita ei teatteri ollut koskaan ennen kiinnostanut?
Miten luotiin esitys, joka sai Helsingin Sanomien legendaarisen ja pelätyn kriitikon, Jukka Kajavan soittamaan teatterille ja huutamaan puhelimeen, että nyt tarvitaan värikuvaa? Hän kun piti Hypeä niin valtavana ilmiönä, että siitä täytyi kertoa valtakunnanlehden etusivulla.
Miten tuotettiin materiaalia, joka edelleen, 25 vuotta myöhemmin, aiheuttaa senaikaisissa tosifaneissa jopa fyysisiä tunnemuistoja?
– Elimme onnellisten tähtien alla. Emme pelänneet, vaan teimme kaiken loppuun asti, sanoo lavastaja Ralf Forsström.
Kuva: Svenska teaterns arkiv/Charlotta Boucht
Olimme sen ajan Idols. Teimme realityteatteria
Tuolloin, vuosien 1994 ja 1995 välillä, Hypestä tuli keskisormi, jota nuoret näyttivät kaikille niille epäilijöille, jotka eivät olleet uskoneet niin kokemattoman ryhmän kykenevän yhtään mihinkään. Ryhmää yhdisti kunnianhimo, vahva intohimo ja rakkaus.
Ja kyllä he rakastavat edelleen, nämä nyt jo paljon vanhemmat alullepanijat, näyttelijät, tanssijat, koreografit, stylistit ja fanit, jotka 25 vuotta myöhemmin pääsevät takaisin hypetetylle 1990-luvulleen.
Du är vad är: ganska liten på en jättescen. Men det är jag med så vi har nåt att att ge, ingen ska få ner oss på knä. För vi gör som vi vill. Och det räcker till
Katso dokumentti Hype Forever Yle Areenassa:
Katso uusi musiikkivideo:
Käännös: Eva Pursiainen
Ulkoasu: Lasse Grönroos
