Hyppää pääsisältöön

Kysy mitä vaan kuurolta: Onko viittomakieli sama kieli kaikkialla maailmassa? Jakso tekstimuodossa

Kuvassa Mira Selander.
Kuvassa Mira Selander. Kuva: Johanna Kannasmaa / Yle Yle Puhe

Kysy mitä vaan -ohjelma perehtyy viittomakielisen kuuron elämään. Vieraana on väitöskirjatutkija ja kahden lapsen äiti Maija Koivisto, jonka kanssa puhutaan mm. siitä, minkälaista on elämä pienen kieliyhteisön sisällä ja ketkä kuuroista sinne saavat kuulua. Tässä on koko jakso tekstivastineena.

Toimittaja Mira Selander:
Maija Koivisto, joudutko usein tilanteisiin, missä ihminen koittaa tehdä itsensä ymmärrettäväksi esimerkiksi korottamalla ääntään tai hidastamalla puhettaan, kuten esimerkiksi usein tehdään vaikka Espanjassa tai Italiassa jos ei ymmärretä heidän kieltään?

Maija Koivisto:
Kyllä varmasti montakin kertaa on näin käynyt. Usein en kuitenkaan tiedä, että millä äänenkorkeudella ihminen yrittää puhua. Mutta jos itse ilmaisen, että en kuule tai rupean viittomaan, niin ihmiset vaihtavat kielen englanniksi. Mulle on käynyt tosi usein, että ihmiset vaihtavat kielen englanniksi. Mutta usein kyllä löytyy joku muu kommunikaatiotapa - ilmeet, eleet tai sitten kirjoitetaan jollekin paperilapulle.

Mira:
Käytätkö kännykkää, onko sulla siinä joku tila johon kirjoitat?

Maija:
Joo, kyllä. Kännykkää käytän itseasiassa aika usein. Viimeksi käytin kun olin lastenvaatekirpputorilla. Jonkun kanssa siellä tavattiin ja keskusteltiin kännykän kautta nämä vaihdot sun muuta. Usein kun ihmiset ensimmäisen kerran kohtaavat minut niin mä aina ensin itse aloitan ja käännän kännykännäytön heille päin ja kerron, että millä tavalla mun kanssa voi kommunikoida.

Mira:
Mitä termiä käytät itsestäsi niissä tilanteissa?

Maija:
Yleensä mä saatan näyttää, että viiton ja he kyllä yleensä ymmärtävät heti siitäkin. Sen jälkeen lähtee se keskustelu suoraan sillä kännykällä. Että en mä ehkä siinä kännykkäviestissä tarkemmin kerro sitä, että mitä mä olen tai kuka mä olen.

Mira:
Oikein hyvää iltapäivää Kysy mitä vaan -ohjelmasta, missä tänään tosiaan puhutaan kuuroudesta ja puhutaan viittomakielestä. Eli meidän vieraanamme on Maija Koivisto, joka on syntymästään kuuro ja hän nimenomaan on tässä ohjelmassa viittomakielisenä kuurona. Maijan vastaukset meille tulkkaa viittomakielen tulkki Katariina Valentin ja kysymykset Maijalle tulkkaa tai viittoo viittomakielen tulkki Timja Shemeikka. Tarkoitus on toimittaa tästä tunnin ohjelmasta myös jonkinlainen kirjoitettu muoto Yle Puheen sivuille tai sitten jonkunlainen kuvatallenne, jotta myös muut ei kuulevat ja kuurot voivat sen sieltä lukea. Eli tällaiset ovat meidän speksit tänään. Minun nimi on Mira Selander, oikein lämpimästi tervetuloa.

Joo, eli tämmöinen kattaus radiossa tänään. Kun Maija tuli tänne studioon niin hän tosiaan kertoi, että hänen 7-vuotias poika oli vähän ihmetellyt, että "radioon"? Radio ei ole varmaan semmoinen väline, mitä ihan hirveästi sun perheessäsi käytetään?

Maija:
Mun puoliso on huonokuuloinen niin autossa meillä saattaa olla radio päällä, mutta ei kotona. Ja mun poikani on myöskin kuuleva, että sillä tavalla kyllä. Mutta kotona on hyvin harvinaista, että meillä olisi radio päällä. Joskus musta tuntuu, kun mä ajan autolla niin tulee jotain kummallista tärinää tai jotain resonanssia, niin silloin mä tajuan, että se onkin radio mikä siellä tuottaa jotain tällaisia ääniä tai meteliä. Pitää sitten katsoa, että miten mä saisin sen radion sieltä pois päältä, kun se on turha silloin.

Mira:
Eli jos meille kuuleville radio herättää tunteita, niin sulle radio herättää enemmän fyysisiä tuntemuksia kuin ajatuksia tai henkisiä tuntemuksia?

Maija:
Joo. Kyllä. Mulla on muutama kaveri, jotka sanoo, että he laittavat bassot autoon kun haluavat oikein kunnon jytkeen päälle ja kunnon resonanssin. Mutta on myöskin olemassa vitsi, että joku on laittanut oikein kovalle bassot autossa ajaessaan ja joku siinä vieressä on katsonut, että joku kuuntelee säätiedotuksia kauhean kovalla ja toinen on siellä hytkyny säätiedotusten tahdissa. Varmaan tämmönen on oikeastikin tapahtunut, ehkä tämä ei ole pelkästään vaan vitsi.

Mira:
Mutta miten musiikki - onko musiikilla jonkunlainen merkitys sun elämässä? Sitä on täällä itseasiassa yksi kuulija kysynytkin.

Maija:
Henkilökohtaisesti musiikki ei ole mulle sillä tavalla niin tärkeä. Nuorempana kävin kyllä yökerhoissa ja diskoissa tanssimassa, mutta mulla on ikään kuin ihan sama onko sitä musiikkia vai ei, mä voin tanssia ilmankin musiikkia. Mutta on mulla moniakin ystäviä, jotka jollakin tavalla kuitenkin kokee musiikin tärkeäksi. Ehkä se on semmonen henkilökohtainen kokemus enempikin.

Mira:
Onko se musiikki siinä tapauksessa nimenomaan niitä bassoja tai korkeita ääniä? Se on kanssa fyysinen tuntemus, koska muutenhan sä et voi kuulla, tai ne sun ystävät eivät voi kuulla?

Maija:
Basso liittyy aika vahvasti siihen tuntokokemukseen. Monet sanovat, että ovat kuuroja, mutta se ei tarkoita välttämättä sitä, että olisi aivan täysin kuuro vaan voi olla kuulolaitteen tai implantin käyttäjä tai on vaikka huonokuuloinen niin kuulee sitten esimerkiksi musiikkia. Kaikki ei pelkästään liity siihen tuntoaistiin.

Mira:
Janne kysyy, että kun kuuleva ihminen humaltuu puhe alkaa sammaltaa, mutta mitä tapahtuu viittomakielisen kuuron tapauksessa, tuleeko viittomista humalassa epäselviä?

Maija:
Kyllä. Aivan samalla tavalla voi viittominenkin muuttua epäselväksi, laiskaksi, sellaiseksi sopertavaksi. Ja silmät saattaa seilata, että voi olla vähän vaikea saada sitä kommunikaatioyhteyttä, että pitää oikein sanoa "Hei haloo, katsoppas tänne päin nyt, että voidaan jutella".

Mä en itseasiassa tiedä, miten puhuvilla ihmisillä, mutta jos vaikka osaa englantia todella hyvin, mutta voi olla, että humalassa unohtaakin, että saattaakin puhua vaan suomen kieltä. Muistan kuulleeni todella monta tarinaa suomalaisista kuuroista, jotka ovat lähteneet ulkomaille ja he ovat osanneet tämän maan viittomakieltä hyvinkin, mutta sitten jossain illan bileissä on tullut napattua hieman juomaa ja yhtäkkiä he muuttuvat täysin suomalaista viittomakieltä viittoviksi ja muut ovat aivan ihmeissään. Onneksi siellä on ehkä joku toinen henkilö paikalla, joka osaa tulla tulkkaamaan siinä tilanteessa, kun se vieras kieli onkin unohtunut.

Mira:
Mun kokemus on, että ainakin kuulevat suomalaiset puhuvat yllättävän hyvin englantia nimenomaan sitten kun he ovat humaltuneet.

Maija:
No joo, itseasiassa suomalaisten kuulevien viittomakielen taito kyllä paranee, kun he ovat humalassa. Opiskeluaikoina Jyväskylän yliopistossa tapailin siellä erilaisia ihmisiä, jotka saattoivat olla hyvinkin ujoja, mutta kun baarissa heidät kohtasi niin he ryhtyivätkin viittomaan mun kanssa. Mä katoin silloin aivan ihmeissäni, että mitä, yhtäkkiä he osasivatkin viittoa. Mutta en tiedä liittyykö se sitten sellaiseen suomalaiseen kulttuuriin, että ei oikein viitsitä. Esimerkiksi Amerikassa, Yhdysvalloissa ollaan ehkä vähän rohkeampia viittomaan ihan joku pikku juttu "Kiitos" tai jotain muuta. Siellä vähän rohkeammin viitotaan, ehkä suomalaiset tarvitsevat sen muutaman rohkaisuryypyn.

Mira:
Joo ja se pitää tehdä kahden lasillisen jälkeen, koska sen jälkeen alkaa kaikki kielet kadota kaikilta.

Maija:
Näinpä juuri.

Mira:
Kuinka tarkkaa muuten on, että jos minä esimerkiksi en osaa viittomakieltä ja rupean sitä nyt vähän harjoittelemaan ja tulen sua vastaan ja koitan tosiaan sanoa sulle "Kiitos" tai "Moi Maija" tai jotain muuta vastaavaa, niin onko teillä sellainen suvaitsevainen meininki siellä, että saa tehdä virheitä ja helposti autetaan?

Maija:
Musta on aina kiva, kun mä kohtaan henkilön joka viittoo. En usko, että kukaan olisi koskaan ollut sillä tavalla, että "miksi toi nyt yrittää tossa viittoa". Se on ilahduttavaa jos joku haluaa yrittää.

Mira:
Kati K. kysyy, että koska viittomakieltä ei ymmärrä monikaan niin uskallatko vapautuneesti jutella salaisuuksiasi julkisella paikalla toisen viittomakielisen kanssa?

Maija:
En uskalla kyllä. Viittomisenhan voi nähdä tosi kaukaa. Eli esimerkiksi jos nyt joku tuolla 50 metrin päässä istuu ja juttelee viittoen, niin mä voin kyllä seurata sitä viittomista täältä verrattuna siihen, että jos joku jossain puhuu lähekkäin, niin eihän kukaan silloin kuule sitä. Ulkomailla voi ehkä vähän rohkeammin jutella mitä vaan.

On olemassa tämmöinen tarina: kaksi viittomakielen tulkkia meni kampaajalle ja he istuivat vierekkäin, he olivat siis kampaamossa asiakkaina. He keskustelivat siinä millaisen tukan haluavat ja rupesivat siinä sitten viittomaan keskenään erilaisia asioita. Mutta mitäs tapahtuikaan, kampaaja olikin itse tämmöinen CODA elikkä hänellä on siis ollut kuurot vanhemmat ja hän on ollut kuuleva lapsi itse joten hän osasi viittoa. Kampaaja ei sanonut mitään, hän vaan teki hommia ja nämä tulkit iloisesti juttelivat keskenään ja kampaaja ymmärsikin kaiken mitä he olivat jutelleet. Kannattaa olla varovainen.

Mira:
Helmi kysyy, että onko paljon parisuhteita kuurojen ja kuulevien kesken? Eli tuleeko siinä helposti kielimuuri?

Maija:
Tutkimukset yleensä sanoo, että 80-90 prosenttia kuuroista menee usein kuuron kanssa naimisiin tai on parisuhteessa. Mutta en tiedä onko nykypäivänä tilanne jo vähän muuttunut. Sosiaalisen median kautta ihmiset kuitenkin kohtaavat ehkä helpommin kuulostaan riippumatta. Mutta selvä juttuhan se on, että aina toki pitää ensin löytää se yhteinen kieli. Elikkä jos tämän kuulevan henkilön äidinkieli ei ole viittomakieli, niin kyllähän se kieli pitää jollakin tapaa sitten neuvotella. Mutta usein sitten ne kuulevat esimerkiksi opettelevat viittomaan.

Mun puolison veli, hän on itse siis kuuro ja hänen tyttöystävänsä on kuuleva. Ja kun he kaksi tapasivat niin tämä tyttö ei osannut ollenkaan viittoa. Siinä meni ehkä jonkin aikaa, mutta jollakin tapaa he siihen alkuun juttelivat. Pikkuhiljaa se kieli siitä kehittyi ja nykyään me voidaan jutella ihan miten vaan kaikista omista asioistamme. Se vaatii kärsivällisyyttä ja aikaa, että se kieli sieltä kehittyy.

Viittomakieleen liittyy hyvin vahvasti kaikki eleet ja ilmeet ja myös ehkä ajatustapa voi hieman muuttua. Elikkä se ei ole pelkästään ikään kuin se kieli vaan siinä on myös se kulttuuripuoli, mikä pitää ottaa haltuun. Kuulevat, jotka ovat kuurojen kanssa parisuhteessa, niin he sukeltavat samalla täysin uuteen kulttuuriryhmään. Eli jos vaikka vertaat, että menet ulkomaalaisen henkilön kanssa parisuhteeseen, niin samalla tavalla se kulttuuri pitää myös ottaa haltuun.

Mira:
Mä kuulijoille selitän sen verran, että me ollaan oltu aikaisemmin jo Maijan kanssa yhteydessä, etäyhteydessä, että me ollaan nähty kasvomme ja tulkki on tulkannut meidän sanomisia toisillemme tai siis mitä me ollaan puhuttu, elikkä Katariina Valentin oli silloin aikaisemminkin paikalla. Mä huomaan kuulevana ihmisenä, että tämä on myös tällainen oppimiskysymys sillä tavalla, että nyt kun me istutaan täällä studiossa, niin Maija on tässä mun edessä ja mä katson Maijaa koko ajan ja keskustelen Maijan kanssa. Mutta helposti kävisi niin, että rupee keskustelemaan tulkille, koska tulkki on ääni eli tässä tapauksessa Katariina Valentin on Maijan ääni. Eli tavallaan kävisi helposti, että mä rupeaisin juttelemaan Katariinan kanssa tai Timjan kanssa, joka tällä hetkellä tätä mun kysymystä sulle viittoo.

Kohtaatko sä paljon tällaista niin sanotusti ulkopuolisuuden tunnetta eli sä jäät vähän sivuun? Ja loukkaako se sua?

Maija:
Kyllä niitä on. Esimerkiksi jos on porukka, jossa kukaan muu ei osaa viittoa tai jos joku ei vaikka tiedä millä tavalla mun kanssa olisi yhteyksissä ja yhteydessä, niin kyllä niissä voi tapahtua sellaista. Mutta mä olen itse aika semmonen aktiivinen henkilö, että mä yritän sitten vaan itse sen kommunikaation käynnistää puhelimen kautta kirjoittamalla.

Mira:
Mutta loukkaannutko sillä tavalla, että tulee semmonen olo, että tämä on epäreilua, että mä olen tässä ja jollekin muulle puhutaan?

Maija:
Mulla on ollut harvoin ehkä sellaista ympäristöä, missä kukaan ei osaisi viittoa, koska mun koko perheenihän viittoo, mun vanhemmat viittoo, mun sisarukset viittoo, mun molemmat tädit osaavat viittoa, mun mummo ja vaari osaavat viittoa. Melkein kaikki mun lähisukulaiset ovat oppineet viittomaan.

Toki ruokapöydässä, jossa ihmiset alkavat helposti keskustelemaan ja eivät aina sitten viito, niin mun täytyy aina välissä muistuttaa, että "hei, mitäs täällä nyt puhutaankaan". Tällaisia tilanteita voi tulla ja niitä on ollut ihan lapsuudesta asti ja vieläkin sellaisia tilanteita tulee, että joutuu välillä muistuttamaan siellä ruokapöydässä siitä, että mikähän se kieli taas olikaan. Semmonen kokemus ei tietenkään ole mukava, mutta mä luulen, että se on ihan maailmanlaajuinen ilmiö.

Kun mietin mun omaa tilannetta, niin mulla on tosi hyvä tilanne, kun mun vanhemmat oppi siis viittomaan. Mutta Suomessa esimerkiksi voi olla, että kaikki vanhemmat eivät opikaan viittomaan tai he eivät viito kunnolla eli ei ole sitä yhteistä kieltä, niin silloin näitä tilanteita voi tulla. Olisi tosi tärkeää, että vanhemmat oppisivat viittomaan lastensa kanssa.

Mira:
Alina kysyy, koitko koskaan lapsena, että jäit välillä ilman tarvittavaa huolenpito, koska et saanut ääntäsi kuuluviin vaikka sitten perheen ulkopuolisessa maailmassa?

Maija:
Ei mulla ainakaan tule nyt mitään mieleen sellaista.

Mira:
Kuulevien joukossakin voi jäädä lapsen tarpeita kuulematta, että se ei varmastikaan liity vaan kuurouteen. Tässä oli tämä kielimuurikysymys lähinnä.

Maija:
Mä luulen ehkä, että se on enemmänkin siitä kiinni, että jos ei ole paikalla ketään läheistä henkilöä joka rauhoittaisi sitä lasta. Enemmänhän läsnäolo on tärkeää. Vaikka ei ole yhteistä kieltä, niin tottakai kehonkielellä tai muulla tavalla voi saada apua toiselta ihmiseltä. Enemmän mä mietin, että se liittyy johonkin tällaiseen.

Mira:
Täällä on itseasiassa näihin lapsiin liittyen kysymyksiä. Eli Tarukirsikka kysyy, että jos kuuro pariskunta saa kuulevan lapsen, niin miten lapsi opetetaan puhumaan?

Maija:
Tämä on vähän sellainen kysymys, että ihmiset jotenkin aina miettii tätä, että "miten tämä kuuleva lapsi oppii puhumaan". Mullahan on siis kaksi lasta, joista toinen, 7-vuotias, on kuuleva. Ja me kotona oikeastaan viitotaan pelkästään, mutta tv:n kautta tulee tätä syötettä, mummolassa, päiväkodissa, koulussa. Sitä ei oikeastaan voi estää, koska tämä koko muu ympäristö ja koko muu maailma on täynnä ääniä. Eli sitä ei oikeastaan edes tarvitse erityisesti opettaa vaan se tulee ihan automaattisesti.

Tottakai kaksikielisyys vaikuttaa, että samalla tavalla kun hän oppii vaikka suomalaista viittomakieltä tai suomen kieltä niin voi huomata, että hänellä menee jotain taivutusmuotoja sekaisin esimerkiksi. Se on ihan normaalia. Voi olla, että suomalaisen viittomakielen rakenteet vaikuttavat hänen suomen kieleensä ja taas sitten toisinpäin, että viittomakieleen vaikuttaa suomen kieli. Mutta tämä on aivan yleistä ja normaalia kielen kehitystä kaksikielisillä lapsilla.

Lapseni sanoo vaikka, että "mä en halua naista" - hän viittoo "minä en halua" ja "nainen" ja hän tarkoittakin, että "minä en halua naimisiin", mutta kun tämän sanan alku "nai" on sama niin hän ei osaakaan viittoa tätä naimisiin-viittomaa niin hän linkittää sen tähän nais-viittomaan ja silloin hän on viittonut "minä en halua naista", vaikka hän tarkoittaa "minä en halua naimisiin". Eli sillä tavalla joku suomen kielen sanan alku vaikuttaa tähän viittoma valintaan. Että tällaisia esimerkkejä.

Se jännittää, että annetaanko me riittävästi suomalaisen viittomakielen ärsykettä hänelle. Että tällainen tilanne tällä hetkellä meillä.

Mira:
Mutta sä et siis esimerkiksi tiedä sitä, että jos sun vanhempi poika alkaa vaikka käyttää kirosanoja tai muuta, niin sultahan jää nämä sitten kokonaan tietämättä. Hän voi käyttää salaa kaikenlaista kieltä.

Maija:
Näen kyllä aika selkeästi hänen huuliostaan, että kyllä siitä kiinni jää jos sieltä joku ruma sana tulee. Mun puoliso on tosiaan huonokuuloinen, niin kotona ei ehkä kannata ihan mitä vaan sanoa, että hän saattaa sieltä napata jotain kuitenkin.

Mira:
Sari täällä kysyy lapsiin liittyen, että jos sinulla on kuulevia lapsia, niin miten reagoit esimerkiksi heidän itkuunsa?

Maija:
Meillä kotona on erilaisia itkuhälyttimiä ollut käytössä, jotka on ollut linkitettynä väristimeen, joka voi olla vaikka taskussa tai jossain muualla. Tai sitten voi olla tällaisia vilkkuvaloja samalla tavalla kuin esimerkiksi ovikello toimii meillä vilkkuvalolla.

Kuurothan ovat kautta aikojen saaneet lapsia Suomessa, yli 100 vuotta jo on ollut kuuroja perheitä, niin he ovat keksineet vaikka millaisia ratkaisuja. On esimerkiksi nukuttu lapsen vieressä tai käteen on sidottu pieni naru tai lanka ja kun yöllä lapsi alkaa liikehtimään ja pyörimään, niin tämä lanka on nykäissyt ja silloin on herätty siihen nykäisyyn. Että on kyllä ollut todella kekseliäitäkin ratkaisuja siihen, miten näiden lasten tarpeisiin on reagoitu.

Mira:
Sä Maija teet parhaillaan väitöskirjaa ja siinä sä käsittelet muun muassa nimenomaan sitä, että kuuroilta naisilta on yritetty viedä mahdollisuus saada lapsia. Abortti on ollut pakollinen ja sterilisaatio ja niin edespäin. Äsken sanoit, että 100 vuotta on Suomessa voineet kuurot ihmiset saada lapsia, mutta sitä ennenkö ei?

Maija:
Suomen viittomakielinen yhteisö on syntynyt noin 1850, elikkä 150 vuotta sitten. Mutta aika pian siitä on tullut nämä ensimmäiset kuurot avioliitot. Sillä tavalla tämä yhteisö on vähitellen kehittynyt ja se on ollut ihan normaalia tämä perhe-elämä sun muu. Mutta toki tässä rotuhygienian aikana, mikä Suomessakin vaikutti, niin tuli esimerkiksi tällainen avioliittolaki, joka kielsi syntymäkuurojen väliset avioliitot. Tämä myöhemmin liittyi 1935 tapahtuneeseen sterilisaatiolakiin, jossa ei kyllä varsinaisesti mainittu kuuroja ollenkaan, mutta kuitenkin kuurojen naisten kokemusten perusteella on kuultu, että jos he haluavat naimisiin, niin olisi pitänyt suorittaa tämmöinen sterilisointi. Tämä aikakausi oli meneillään 1935 - 1970 välillä ja ei ole tarkkaa tietoa, että paljonko näitä on tapahtunut näitä sterilointeja. Olen tutkimuksessani vähän vaiheessa, mutta toivottavasti muutaman vuoden päästä on vähän tarkempaa dataa jakaa muille.

Mira:
Mutta millä sitä on perusteltu? Liittyykö tämä sterilisaatio siihen, että ei tulisi lisää kuuroja lapsia vai nimenomaan siihen, että kuurot eivät voi hoitaa kunnolla lapsia?

Maija:
Joo, siis ei olla haluttu enempää kuuroja lapsia. Mutta tämähän ei varsinaisesti toiminut, koska kuitenkin siihen astikin suurin osa kuurojen saamista lapsista on ollut kuulevia. Elikkä kuurous on perinnöllistä, mutta se on hyvin pieni osa jotka sen saa. Ja miten tämä perinnöllisyys todistettiin, niin avioliittolaissa sanottiin 1929, että syntymäkuurot eivät saa mennä toistensa kanssa naimisiin. Mutta millä tavalla tämä sitten todistetaan, että onko ollut syntymästä asti kuuro vai onko kuuroutunut myöhemmin? Elikkä tässä on ollut tällaista epätietoisuutta.

Esimerkiksi nykypäivänäkin voi käydä niin, että ei ehkä huomata tätä kuuroutta kuin vasta 2-3-vuotiaana. Voi olla, että ennen aikaan kuurous on huomattu vasta paljon myöhemmin, 4-5-vuotiaana esimerkiksi. Tässä lain valmisteluvaiheessa on ollut monenlaisia mutkia, mutta mä luulen, että tuohon aikaan kun monet kuurot ovat olleet jo naimisissa toistensa kanssa, niin ollaan katsottu, että on tällainen generoitunut ryhmä ja on ikään kuin haluttu välttää tällaisten huonojen ainesten, huonojen geenien periytymistä. Ehkä se on ollut siinä tällaisena lähtökohtana. Samoin esimerkiksi on ollut rikollisilla ja moraalittomilla ihmisellä, heitä kohtaan on ollut samanlainen asenne, että yhteiskunta on ikään kuin yrittänyt muuttaa väestöä puhtaammaksi. Elikkä tämä sterilisaatio ei ole ollut pelkästään kuurojen ongelma vaan myös monien muiden ihmisten kohtalo.

Kuvassa kädet.
Kuvassa kädet. Yle Puhe,viittomakieli

Mira:
Tänään Kysy mitä vaan -ohjelmassa puhutaan kuuroudesta. Vieraana on Maija Koivisto, hän on viittomakielinen kuuro. Ja Maijan äänenä täällä on Katariina Valentin ja mun kysymykset Maijalle tulkkaa Timja Shemeikka.

Täällä on iso pino kuulijoiden kysymyksiä. Sterilisaatioon ja tähän kuurojen yhteisöön kysymys Indiralta, mitä ajattelet siitä, jos geeniteknologia voisi auttaa ihmisiä kuulemaan? Haluaisitko itse kuulla tai haluaisitko, että esimerkiksi lapsesi olisivat myös kuuroja ja pitäisivät samalla kiinni nimenomaan omasta kulttuuristasi?

Maija:
No sehän on ikään kuin nykypäivän rotuhygieniaa, voisi sanoa näin. Riippuu ihan, mikä se tavoite on. Jos mä itse, vaikka mulle annettaisiin kuinka paljon rahaa, niin en todellakaan halua. Mua ahdistaa ehkä se ajatuskin, että mä kuulisin ääniä. Mutta nykyään geeniteknologia on kehittynyt ihan huimasti ja varmasti siinä on paljon hyötyä myöskin.

Mä itse mietin, että minkä takia geeniteknologia haluaisi kiinnostua vaan kuuroista ja muuttaa kuuroja kuuleviksi, kun on monia esimerkiksi sairauksia tai jotain vammoja, jotka aiheuttaa kärsimystä ja kipua ihmiselle. Että maailmassa on niin monia muita asioita, mitä geeniteknologian näkökulmasta voitaisiin ratkaista ja auttaa. Itse ajattelisin, että se olisi parempi kohdentaa sinne se hyöty. Mietitään, että on vaikka downin syndrooma tai joku muu, niin eihän siihenkään liity mitään kipua. Monet kokevat elämänsä aivan hyväksi, niin kuka on tavallaan se ihminen, joka sitten voi arvioida, että pitääkö jonkun ihmisen elämää lähteä muuttamaan.

Mira:
Pelkäätkö, että esimerkiksi sisäkorvaistute, joka on tätä geeniteknologiaa, niin voisi hävittää viittomakielen kokonaan? Eli onko tämä sillä tavalla myös tosi kulttuurinen kysymys?

Maija:
No siis jos kysyt, että pelkäänkö mä itse, että häviäisikö viittomakieli sisäkorvaistutteen myötä, niin ei. Mutta kyllähän se siis muuttaa tilannetta. Voi olla, että kaikki jotka syntyvät kuuroina eivät osaakaan nyt sitten viittoa. Nykypäivänä tapaan nuoria ihmisiä, jolla on sisäkorvaistute ja he eivät ole lapsuudessaan viittoneet ollenkaan, mutta jossakin vaiheessa sitten ovat alkaneet etsiä omaa paikkaansa, omaa identiteettiään ja ovat myöhemmin oppineet viittomaan.

Viittomakielisen yhteisön sisällä aikoinaan kun kuurot vanhemmat saivat kuulevan lapsen niin vanhemmat eivät välttämättä viittoneet tälle kuulevalle lapselle vaan yrittivät puhua, koska he ajattelivat, että tämä lapsi on kuuleva ja hänen ei tarvitse osata viittoa. Mutta nykypäivänä ajatellaan, että viittomakieli on hänen äidinkielensä samalla tavalla kun mikä tahansa muu kieli. Ja jos on vaikka kuurot vanhemmat, kuten mä itse, niin mähän viiton mun lasten kanssa, tottakai. Sitä kautta myöskin kuuleville lapsille tulee viittomakielestä heidän äidinkielensä eli viittomakielisten määrä lisääntyy sitä kautta. Pysyykö määrä samana, kasvaako, väheneekö, se jää nähtäväksi, että mitkä nämä vaikutukset ovat.

Mutta jos nyt sanotaan, että viittomakielinen yhteisö on ollut sen 150 vuotta tai ylikin Suomessa, niin on ollut erilaisia ajanjaksoja, jossa on jossakin vaiheessa ajateltu, että viittomakieli varmaan tulee häviämään. Se on ollut sellaista nousua ja laskua. Luulen, että tämä sama trendi tulee jatkumaan. Eli on erilaisia aikakausia.

Mira:
Kenen kanssa sä Maija koet yhteneväisyyttä esimerkiksi Suomessa, onko joku tämmönen vähemmistöryhmä, jonka kanssa sä koet yhteenkuuluvaisuutta?

Maija:
Nykypäivänä voisi sanoa, että mä esimerkiksi identifioidun jonkin verran ja koen yhteneväisyyttä saamelaisten tai romaani ryhmien kanssa. Tottakai myös muiden vammaisryhmien kanssa. Jotenkin mä ajattelen, että viittomakielinen yhteisö on jossakin siinä välissä.

Elikkä kyllä, viittomakielinen yhteisö on myöskin vammaisryhmä. Mutta mikä meille on tärkeintä on se kieli ja kulttuuri, joka korostuu vaikka saamelaisissa ja romaaneissa, joilla on paljon samanlaisia kokemuksia ja samanlaisia kamppailuja ollut kuin viittomakielisellä yhteisöllä. Myöskin se vapaus käyttää omaa kieltä ja opiskella omalla kielellään sekä tämmönen kulttuurin ylläpitäminen. Elikkä olen vähän molempiin suuntiin kallellaan.

Mira:
Ana kysyy täällä, että onko viittomakieli kansainvälinen kieli? Eli pystytkö puhumaan viittomakielellä samalla tavalla Kongossa tai Ruotsissa?

Maija:
Viittomakieli ei ole kansainvälinen. Ihan sama kuin puhutuissa kielissä, niin joka maalla on omat kansalliset viittomakielensä tai voi olla myös monia kansallisia viittomakieliä. Esimerkiksi Suomessakin on suomalainen viittomakieli ja suomenruotsalainen viittomakieli. Tottakai myöskin kun on maahanmuuttoa Suomeen niin heidän kauttaan on tullut monia muitakin viittomakieliä Suomeen. Voisi ehkä sanoa, että voi olla 30-40 eri viittomakieltä Suomenkin sisällä käytössä.

Viittomakielessä on pohjana eleet, visuaalisuus ja se on myöskin aina kulttuurisidonnaista, tottakai. Mutta jos mä nyt esimerkiksi menen johonkin toiseen maahan ja tapaan jonkun toisen vieraskielisen kuuron, niin kyllä meidän on aika helppo löytää jonkinlainen yhteinen kommunikaatiotapa. Me haetaan sellaista yhteistä kieltä, joka voi ehkä olla vaikeampi puhuttujen kielten puolella, koska ehkä heidän pitää valita yksi kieli, mutta me viittomakieliset voimme etsiä semmoisen yhteisen oman tavan, sopia hieman viittomia ja löytää semmoinen yhteinen väylä, mitä kautta me voidaan kommunikoida.

Mira:
Onko totta, että viittomakieli eroaa myös suomen kielestä eli että tekstitys ei välttämättä aina auta, kysyy Susa.

Maija:
Joo, se on eri kieli. Itse kyllä tykkään katsoa tekstityksiä.

Suomen viittomakielisen yhteisön historiassa on ollut myös sellainen pimeä aika elikkä kouluissa ei saanut yhdessä vaiheessa viittoa ollenkaan, opetettiin pelkkää puhumista ja se kesti useamman kymmenen vuoden ajan jolloin kuurojen kirjoitus- ja lukutaito oli todella heikkoa eli se romahti siinä vaiheessa. Esimerkiksi näille henkilöille tekstitys ei ole saavutettavaa vaan silloin viittomakieli on se saavutettavampi tapa.

Esimerkiksi nyt, kun on ollut valtioneuvoston tiedotustilaisuudet (koronatilanteen takia), niin niissä on ollut tulkki paikalla. Se on ollut todella upeaa. Toki sitten on tällaisia tulkattuja tilanteita myöskin. Mutta jos on jotakin omankielistä ohjelmaa mediassa tarjolla, niin se on aina ihanaa. Esimerkiksi jos on jotain lastenohjelmia, jotka on vaan viitottuja, niin se on todella ihanaa.

Pitää aina miettiä tällaista saavutettavuutta, mutta myöskin sitten sitä oikeutta käyttää omaa äidinkieltä. Tässä on kaksi eri aspektia.

Mira:
Janne muuten kysyy täällä, että koetko esimerkiksi onko Yleisradio huomioinut kuurot hyvin?

Maija:
Siis tämähän kehittyy jatkuvasti. Eli aina voisi huomioida paremminkin, mutta kyllä mä huomaan, että Ylellä alkaa olemaan aika paljon erilaisia ohjelmia johon otetaan vaikka tulkkaus, A-studio esimerkiksi. Nyt mietin, että se tulkattu ohjelma verrattuna siihen, että se olisi omankielinen ohjelma, niin se on eri asia. Eli tulkkaus on aina tulkkaus. Kyllä mä toivoisin, että Yle tarjoaisi hieman enemmän mun omalla äidinkielellä, viittomakielistä ohjelmaa. Ihan helposti johonkin viittomakieliseen ohjelmaan voisi tulla puhuttu tulkkaus päälle. Mä luulen, että se voisi toimia ihan hyvin.

Mira:
Vink, vink. Susa kysyy myös siitä, että onko viittomakieli muuttunut samalla tavalla kuin esimerkiksi suomi on muuttunut englanti-painotteiseksi. Eli onko siinäkin paljon lainasanoja? Ja entäs sitten murteet/slangi tai esimerkiksi ruotsin kieli vs. suomenruotsi, minkä sä jo itse asiassa mainitsitkin, kuten nämä maahanmuuttajat ja kielen muuttumisen.

Maija:
Viittomakieli muuttuu myöskin jatkuvasti. Hirveällä vauhdilla oikeastaan. Silloin aikanaan oli enemmän vahvoja murrealueita, koska kuurot kävivät tällaisissa sisäoppilaitoksissa koulunsa. Usein näiden koulujen sisällä kehittyi omat alueelliset murteensa, jonka huomasi selvästi. Esimerkiksi Pohjanmaan alueella viitottiin kädet vähän alempana, rintojen alla. Tällaisista pystyi bongaamaan mistäpäin ihminen tulee. Mutta nykypäivänä kun näitä kouluja ei ole, vaan oikeastaan suurin osa on integroituja kouluja. Mutta ärsykkeitä tulee nyt sosiaalisen median kautta, netistä, Facebookista. Siellä on esimerkiksi ihan huikea määrä erilaista materiaalia, eri maiden viittojia, viittomakieliä ja sieltä varmasti tulee vaikutteita suomalaiseen viittomakieleen ihan viittoma tasolla.

Mira:
Sitten näistä nimikkeistä. Enss0n kysyy, että onko parempi tarvittaessa käyttää termiä viittomakielinen kuin kuuro?

Maija:
Molemmat ovat ihan ok. Viittomakielisen yhteisön sisällä ihmisillä on erilaisia preferenssejä, osa haluaa ehkä olla vain kuuroja, osa haluaa olla vaan viittomakielisiä, mutta molemmat ovat ihan sopiva termejä. Toki termi kuuro viittomakielisen yhteisön sisällä, jos sanotaan, että on kuuro, niin me ei ajatella sitä niinkään, että tämä henkilö ei kuule vaan se on enemmänkin se, että hän käyttää viittomakieltä, hän kuuluu tähän yhteisöön ja se on hänen identiteettinsä.

Mira:
Jos ajattelet sieltä kieliyhteisöstä käsin, miten sä kuvailisit teidän viittomakielisten kulttuuria. Minkälainen teidän kulttuuriyhteisö on? Mikä siinä on tosi merkittävää ja mikä taas ei ole?

Maija:
Viittomakielinen kulttuuri on ikään kuin sellaista esittävää taidetta. Jos puhutaan vaikka viittomakielisestä runoudesta, niin sehän on sellaista visuaalista runoutta. Voi olla ettei tarvitse käyttää varsinaisia viittomia ollenkaan vaan enemmän puhutaan roolin vaihdosta, kuvailevasta elekielestä, kehonkielestä. Ääh, tämä on tosi vaikeata selittää radion kautta.

Monet, jotka ovat vaikka lapsuudesta asti viittoneet ymmärtävät, mutta jotka ovat myöhemmin oppineet viittomakielen vaikka aikuisella iällä niin voi olla, että he eivät välttämättä ymmärrä samalla tavalla. Se liittyy ehkä enemmän siihen, millä tavalla ihminen oikeasti käsittää maailman ja millainen heidän ajatusmallinsa ja -tapansa on. Henkilö, joka on viittonut koko ikänsä hahmottaa maailmaa sen visuaalisuuden kautta.

Viittomakielinen yhteisö on aika pieni, kaikki suunnilleen tuntee toisensa eli voidaan sanoa, että ollaan ikään kuin pikkukylä. Voisi puhua, että viittomakielinen yhteisö on ikään kuin pieni kylä.

Mira:
Onko se sellainen yhteisö, joka pitää helposti ihmisiä sisällään? Ja miten se hierarkia siellä toimii, oli kuulijan kysymys. Ketkä jää sen ulkopuolelle? Eli jääkö ulkopuolelle esimerkiksi just nämä, mitä puhuttiin aikaisemmin nämä korvaistukkaihmiset? Yle Puheen Vammaiskultissa oli kysymys esimerkiksi siitä. (Vammaiskultin kuuron haastattelu luettavissa täällä.)

Maija:
Mä sanoisin, että miten pääsee tämän yhteisön sisään niin se vähän riippuu aikakaudesta. Elikkä jossakin vaiheessa kun viittomakielen asema on ollut parempi, niin mä luulen, että silloin tämä yhteisö on ollut avoimempi, elikkä on ollut helpompi päästä mukaan. Mutta siinä vaiheessa kun viittomakielisen yhteisön asema ja viittomakielen asema on ollut huonompi niin ikään kuin sulkeudutaan ja ryhdytään puolustamaan sitä yhteisöä, jolloin se jäsenyys on vaikeampi saada.

Mutta vaatimus on, että pitää tuntea itse, että on viittomakielinen, se on itselle tärkeää ja viittomaieli on osa omaa elämää. Sen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että se on mun ainoa äidinkieleni vaan se voi olla, että on oppinut vaikka myöhemmin viittomaan tai jotenkin muuten. Mutta se pitää jollakin tavalla olla henkilökohtaista, osa sun identiteettiä. Se on kielikysymys.

Mira:
No pääsekö esimerkiksi tämä sun miehen veljen puoliso, joka on opetellut viittomaan, niin pääseekö hän sen viittomakielen taitonsa kautta sinne yhteisöön vai tämän parisuhteensa kautta vai molempia?

Maija:
Hyvä kysymys. Mä en tiedä, onko hän varsinaisesti yhteisön jäsen jo vai ei. Kun yhteisö ei ole ehkä sellainen, että voisi sanoa, että joko kuulut tai et kuulu, vaan se on sellainen häilyvä alue, jossa sä saatat ehkä olla vaikka jossakin reunalla sitä yhteisöä tai sitten vähän keskemmällä, syvemmällä sitä ydintä. Mutta selvästi yhteisöön on tietenkin helpompi päästä jos osaa viittoa. Se, että sä osaat vaan viittoa ei välttämättä kuitenkaan riitä siihen tai, että sun puoliso tai kumppani on viittomakielinen tai kuuro, että se on myöskin sitä muuta, että sulla on omia verkostoja siellä yhteisön sisällä tai jotain muuta minkä takia sä haluat kuulua siihen yhteisöön, että sulla on kontakteja siellä.

Mira:
Missä tämä yhteisö toimii? Onko teillä jokin salapaikka, missä te kohtaatte keskenänne vai missä te toimitte?

Maija:
Nykypäivänä nettihän on muuttanut kaiken. Aiemmin kuurot kokoontuivat kuurojen yhdistyksillä ja kuurojen yhdistykset olivat ikään kuin kuurojen toinen koti, näin sanottiin. Tai kuurojen koulut aikanaan. Mutta nykyaika on muuttanut kaiken ja verkostot ovat laajat. Esimerkiksi Sompasaaren sauna on yksi sellainen paikka, missä kuurot välillä kokoontuu. Siellä on välillä sellainen pop-up kokoontuminen. Pitää aina välillä etsiä sopivia paikkoja, missä voidaan kokoontua yhteen. Mutta, että meillä olisi yksi salainen paikka, niin sellaista ei ole.

Mira:
Elekielestä Olli kysyy, että jos ihminen haukottelee, niin luuleeko kuuro, että ihminen on silloin vihainen?

Maija:
Ei, ei kyllä. Päinvastoin. Mä ajattelen, että monet kuurot voivat olla oikeastaan kehittyneet todella taitaviksi seuraamaan ihmisten eleitä ja ilmeitä ja tulkitsemaan niitä. Voi olla, että lapsi joka on kuulevasta perheestä ja heillä ei ole ollut niin hyvää yhteistä kieltä tai on ollut jotain naapureita sun muita, niin nämä lapset ovat tottuneet lapsuudesta asti seuraamaan ihmisten käytöstä ja ilmeitä ja ehkä tulkitsemaan niitä tunnetiloja. Eli voisin sanoa, että kuurot voivat jopa olla ehkä tarkempia seuraamaan sitä kehonkieltä ja sitä mikä ihmisen fiilis on.

Mira:
Mutta tuleeko tehtyä virhearviointia, että luulee vaikka että joku on tosiaan vihainen tai joku on iloinen, että tulee semmosia väärinymmärryksiä?

Maija:
Mä kyllä sanoisin, että ei. Kyllähän sä ilmeistä näet jos ihminen hymyilee, onko kulmat kurtussa jne. Niin en mä kyllä sanoisi, että tulee sellaisia väärintulkintoja. En tiedä miten kuulevilla on, tuleeko heille vääränlaisia tulkintoja jostain äänensävystä tai jostain muusta?

Mira:
Eikös tämä ole sellainen aika suuri ongelma esimerkiksi parisuhteissa, että aika paljon tulee näitä väärintulkintoja koko ajan?

Maija:
Tottakai. Mun puolison kanssa ollaan oltu 15 vuotta yhdessä, niin ymmärretään toinen toisiamme, mutta tottakai meillekin tulee välillä vielä väärintulkintoja keskenämme.

Mira:
Sitten täällä Sami kysyy, että kun kuuleva ihminen purkaa kiukkuaan niin hän huutaa tai mököttää. Millä tavalla ei kuuleva ihminen ilmaisee vihaansa? Huudatko esimerkiksi ääneen?

Maija:
Aasinsillalla taas tänne parisuhteeseen. Joo, tottakai jos mä alan hermostumaan, on riitatilanne, niin mun viittominen saattaa olla vauhdikkaampaa, isompaa, terävämpää ja voi olla, että mulla on äänikin myös mukana. Eli jos mä hermostun, niin kyllä mä saatan tuottaa jotain ääntäkin. Ja ilmeet ovat tottakai sitten vihaiset.

Joskus koputan pöytää kovaa, jos esimerkiksi mun lapset tekee jotain pahaa ja mä yritän keskeyttää sen ja he eivät edes halua katsoa mua, välttävät katsekontaktia ja tätä kommunikaatiotilannetta. Me ei voida keskustella jos he eivät katso mua, niin mä joudun silloin koputtamaan, että "nyt kuule on asiaa". Eli jos kääntää katseen, niin silloin se kommunikaatio katkeaa.

Se on todella loukkaava ele jos sä vaikka suljet silmät ja katkaiset sen kommunikaation, se on todella loukkaavaa. Kyllä sitäkin tapahtuu joskus.

Mira:
Täällä on paljon näitä kysymyksiä tästä, että - no Mika on laittanut monta kysymystä ja myös Kati, eli joudutko jatkuvasti tilanteisiin, missä tarvitsisit kuuloa eli jos olet esimerkiksi raitiovaunussa ja linja ei vaikka jatkakaan tai lentokentällä tulee joku kuulutus lentoosi liittyen. Onko myös ihan vaaratilanteita esimerkiksi liikenteessä, jos vaikka pyöräilijä soittaa kelloa tai muuta sellaista?

Maija:
Usein seuraan ympäristöä ja tilannetta. Esimerkiksi lentokentälle huomaan, että ihmiset alkavat vaikka siirtyä toiseen paikkaan, niin mä yleensä menen sitten mukaan varmuuden vuoksi.

Joskus aikanaan kun istuin raitiovaunussa huomasin, että yhtäkkiä kaikki ihmiset käänsivät katseensa jonnekin ja mä huomasin selkeästi, että nyt kuljettaja kuuluttaa jotain ja raitiovaunu pysähtyy. Moni hyppäsi pois ja vain muutama jäi istumaan. Silloin mä tajusin, että pari muuta henkilöä olivat varmaan ulkomaalaisia, jotka jäivät sinne istumaan, eli kuulutus ei ollut tullut englanniksi. Ja koska mä olen kuuro, niin me oltiin ainoat jotka jäätiin sinne. Katsoimme hetken toisiamme ja kaikki poistuimme ratikasta. Mä luulen, että ulkomaalaisilla ja kuuroilla on vähän samanlainen tilanne kuulutusten suhteen.

Pyöräilyn suhteen, niin siitä mä en todellakaan tykkää, että ihmiset jotka pyöräilee tulevat hirveää vauhtia ohi, jos ei ole pyörätietä tai jotain muuta. Monet ajattelee, että tämä kuurous aiheuttaa vaaratilanteita, varmasti joo, mutta kyllä siis kuulevillekin tapahtuu paljon onnettomuuksia tuolla pyörien sun muiden kanssa. Eli ei se kuulo ole välttämättä se asia joka suojaa. Meillä on kuitenkin aika herkkä tämä näköaisti, että ollaan sillä tavalla valppaana aistimaan sitä ympäristöä.

Tottakai olisi kiva jos esimerkiksi junassa olisi vaikka kuulutuksissa tekstitykset tarjolla tai jotain muuta vastaavaa. Tai jos junassa joku viivästyy, niin joudun aina kysymään viereiseltä henkilöltä vaikka just sen kännykän kautta, että "mitä täällä tapahtuu" tai sitten katson VR:n Twitteristä, että minkähän takia tämä juna on pysähtynyt ja sieltä tarkistan mikä on tilanne. Ja joskus sieltä tulee vastauskin, jos mä lähetän VR:lle viestin Twitterillä.

Mira:
Twitter on muuten aika tehokas tällaisissa kyselyasioissa, olen huomannut itsekin, että sitä kautta kun pistää viestiä niin sitä kautta saa paljon nopeammin vastauksia kuin puhelimella soittamalla.

Maija:
Kyllä.

Mira:
Sanon tässä kuulijoille, että Maija Koivisto joka on tänään siis Kysy mitä vaan -ohjelman vieraana, missä puhutaan kuuroudesta ja viittomakielestä ja viittomakielisestä kulttuurista, niin Maija Koivisto on itse myös siellä Twitterissä jota kautta myös jakaa tietoja ja asioita, et siellä pystyy myös Maijaa seuraamaan.

No sitten Kati kysyy, että mitäs kotona kun ei kuule palohälytintä tai ovikelloa, niin teillä on varmaan jotkut systeemit siihenkin, että joku valo vilkkuu jossakin?

Maija:
Joo kyllä. Meillä on vilkkuvalot kotona sekä täristin olemassa myöskin. Elikkä yöllä, jos tulee joku hälytys, niin se tärisee mun sängyssäni ja mä herään siihen. Ovikello, palohälytin - siinäpä ne vissiin on.

Mira:
Celloanni kysyy, että miten avun tarpeessa olevaa kuuroa voi auttaa jos ei itse osaa viittoa? Ja samaa kysyy myös Ronja 10v., joka haluaa täällä tietää, että miten ei kuulevan ihmisen kanssa voi keskustella paitsi viittomakielen välityksellä?

Maija:
Varmaan riippuu tietenkin millainen se hätätilanne on. Jos on todella vakava tilanne, niin riittää että on ihan vaan läsnä sille toiselle ihmiselle. Toki voi ehkä jollakin tapaa kertoa, että apua on tulossa. Mutta mä luulen, että hätätilanteessa tärkeintä on se läsnäolo. Jos voi, niin kännykkähän on hyvä tapa esimerkiksi kommunikoida. Esimerkiksi Ronjalle tämä nyt tiedoksi, että se on helppo tapa aloittaa se kommunikaatio toisen kanssa.

Mira:
Kun ei pysty millään tavalla ilmaisemaan itseään ja jos on joku hätä - tai ehkä se on kuulevallakin oikeastaan se sama, että jos ei pysty puhumaan, että tulee vaikka joku sairaskohtaus. Onko tällaisia sattunut, että kuuro ei tule ymmärretyksi sen takia kun ei ole kieltä, ei saa vaikka oikeanlaista hoitoa sairaalassa?

Maija:
Itselläni ei ole sellaista kokemusta. Mutta toki kuurot vanhukset, jotka menevät vanhainkoteihin, he ovat ainoita kuuroja siellä, hoitajat sun muut eivät osaa viittoa ollenkaan siellä. Mutta ongelmahan on siinä se, että monet kunnat säästävät tällä hetkellä, he eivät halua palkata viittomakielentaitoisia ohjaajia tai hoitajia. On olemassa muutamia tällaisia kuuroja vanhainkoteja, mutta jos ei pääse esimerkiksi sellaiseen, niin on ehkä ajateltu, että on riittävää, että vanhukset saavat päivittäiset lääkkeet, ruoan, juoman, mutta ei oteta huomioon, että ihminen tarvitsee sosiaalisiakin kontakteja. Niin tällaisissa toki voi olla jokapäiväisiä tapauksia siitä, että ei saa sitä omaa avuntarvettaan viestittyä. Elikkä vanhukset ovat tällainen riskiryhmä siinä.

Mira:
Näin itse nimenomaan siellä äsken mainitussa Twitterissä kuvan pohjoisitalialaisesta sairaalasta, missä oli kuuro koronaan sairastunut potilas, joka joutui kommunikoimaan hoitohenkilökunnan kanssa paperilapuin. En tiedä johtuiko siitä, että ei ollut varaa ottaa tulkkia vai johtuiko siitä, että koronan takia ei voitu hoitaa paikalle tulkkia. Eli onko tämä korona vaikuttanut jollain tavalla esimerkiksi tulkkien saatavuuteen tai siihen, ettei saa hoidettua jotain asiaa nimenomaan kielimuurin takia tällä hetkellä?

Maija:
En ole ihan varma, onko jotain ongelmaa nyt ollut. Kela välittää tulkkauspalvelua meille. Korona tilanteen alkuvaiheessa ruvettiin käyttämään enemmän etätulkkausta kuin aiemmin ja siinä on ollut vähän säätämistä. Mutta nyt ollaan käytetty erilaisia ohjelmia, esimerkiksi WhatsAppin kautta on toteutettu etätulkkausta, se on aika hyvä ratkaisu. Että sillä tavalla jos ei pysty olemaan fyysisesti paikalla. Suomessa tulkkauspalvelu on kuitenkin aika hyvä verrattuna esimerkiksi vaikka Italiaan. Suomessa ja Norjassa on yhdet maailman parhaimmista tulkkauspalveluista.

Mira:
Tässä on kysyttykin myös nimenomaan kuurosta versus tulkki, eli Kati on esimerkiksi kysynyt sitä, että miten koet sen, jos tulkkisi on eri sukupuolta? Miten se vaikuttaa vaikkapa haastattelussa vai jossain missä olet persoonallasi esillä? Ja nyt tietysti kysyn, että valitsetko sä Maija itse esimerkiksi tulkin sen perusteella, jonka sä ajattelet että hän voi ilmaista sua parhaiten? Tämä on tietysti kiva kysymys tälleen, että täällä on kaksi tulkkia paikalla, että reilukerhosta hyvää iltapäivää. Mutta kun täällä on nyt tätä asiaa kysytty.

Maija:
Mulla on tosiaan nyt täällä kaksi eri sukupuolta olevaa tulkkia paikalla. Mulle ei itselle ole mitään merkitystä sille, mitä sukupuolta tulkki on. Voi olla, että se on ehkä enemmän kuulevien ihmisten ongelma. En tiedä miten täällä radiossa nyt esimerkiksi, jos täällä olisi eri sukupuolta oleva tulkki puhumassa mun äänellä, niin olisiko se häiritsevää? Mulle itselle se ei ole sillä tavalla mitenkään merkittävää.

Esimerkiksi naisluennoitsijalla voi olla paikalla miespuolinen viittomakielen tulkki ja mulle se on sinänsä ihan sama, että mä en ajattele sitä. He, jotka eivät ole tottuneita tulkin käyttäjiä niin he ehkä yhdistävät sen kasvon ja äänen jotenkin eri tavalla ja se voi olla heille hämmentävämpi kokemus. Mutta mulle itselleni se ei ole mitenkään hämmentävää.

Mira:
Mikä on noloin tilanne tulkin kanssa, mihin olet joutunut? Onko sellainen kiusallinen tilanne syntynyt esimerkiksi lääkärissä?

Maija:
Mulle itselleni ei oikeastaan ole kyllä ehkä sellaista tapahtunut.

Koronaan liittyen. On olemassa tällainen Facebook-ryhmä, jossa yksi henkilö sanoi, että hän lähtee korona-testiin testattavaksi ja oli etätulkkaus järjestetty. Sitten lääkäri sanoi, että pitää ottaa paita pois. Ja hän sanoi, että mulla on täällä miestulkki kännykässä katsomassa ja siitä seurasi tämmönen hieman hämmentävä tilanne, että hän ei halunnut, että tulkki näkee kun hän ottaa paidan pois niin hän käänsi sitten vähän ruutua niin, että viittoi jotenkin sitten niin ettei hän näkynyt kokonaan siinä ruudulla.

Kun mä sanoin tästä tulkin sukupuolesta, että sillä ei sinänsä ole niin väliä, mutta voi olla ehkä että tämä vaikuttaa enemmän kuuroihin miehiin, koska suurin osa tulkeista on naisia. Eli jos on esimerkiksi tällainen lääkäritilanne, niin voi olla, että on vaikea saada miestulkkia paikalle, koska miestulkkeja on niin paljon vähemmän.

Mira:
Sä sanoit, että Suomessa on hyvä tulkkaustilanne - saatko sä käyttää tulkkia niin paljon kuin sä haluat? Eli jos sä lähdet vaikka jonnekin virastoon, niin voitko sä tilata sinne tulkin mukaasi tai jos olet lähdössä vaikka terapeutille, niin voitko ottaa sinne tulkin mukaasi?

Maija:
Tilanne Suomessa on aikalailla hyvä, ehkä pieniä alueellisia eroja saatavuudessa. Esimerkiksi suomenruotsalaista viittomakieltä osaa aika pieni määrä tulkkeja sekä kirjoitustulkkeja on aika vähän. Mutta kun mä itse käytän suomalaista viittomakieltä, olen täällä pääkaupunkiseudulla Helsingin alueella, niin voisin sanoa, että kyllä yleisesti tilanne on tosi hyvä.

Suomessa saa periaatteessa käyttää tulkkia ihan missä vaan tilanteessa. Yöllä bileissä pubiin mennessä mä voin tilata tulkin sinne mukaan, jos menen joogatunnille mä voin tilata tulkin sinne, lasten harrastuksiin, ihan mihin vaan elämäntilanteeseen. Esimerkiksi mun 5-vuotias lapseni harrastaa jalkapalloa, niin meillä on siellä tulkki mukana. Eli ei ole mitään rajoituksia, myös ulkomaanmatkalle saa ottaa tulkin mukaan.

Mira:
Kun sulla on tämä lapsi, joka harrastaa jalkapalloa, niin pitääkö olla tulkki, joka ymmärtää jalkapalloa?

Maija:
En tiedä tarvitseeko tulkin nyt ihan varsinaisesti osata hirveän hyvin jalkapalloa, mutta on hyvä että hän tuntee sen termistön. Esimerkiksi kun aloitin opiskelemaan ja tekemään tätä mun väitöskirjaa, niin mulla on tällainen tulkkirinki. Esimerkiksi nyt nämä tulkit, jotka ovat nyt täällä paikalla kuuluvat siihen. Eli silloin me myöskin yhdessä opiskellaan sitä alaa, mietitään niitä viittomia. Samaan aikaan kun mä opin niin mun tulkit oppivat myös.

Tulkit eivät voi hallita kaikkia termejä, kaikkia aloja automaattisesti. Se on vaativaa, jos on todellakin joku erityisala mitä vaikka opiskelee. Esimerkiksi eräs kuuro oli insinööriopiskelija ja hän teki monta vuotta samojen tulkkien kanssa yhteistyötä, he loivat uusia viittomia tälle alalle. Elikkä silloin sinne ei voi kuka tahansa mennä paikan päälle tulkkaamaan, jolla ei ole sitä alan tuntemusta, niitä viittomia tiedossa.

Mira:
Eli pitää olla hyvä kielitaito?

Maija:
Kyllä ja yleissivistys. Pelkkä kielitaito ei riitä vaan yleissivistys pitää olla myös hyvä. Se on tärkeetä.

Mira:
Marko kysyy, että minkälainen on suhteesi tulkkiin, ovatko he myös ystäviäsi?

Maija:
Onko tulkit mun ystäviä? Siis mä olen tavannut monia tulkkeja elämäni aikana ja tottakai osaa, jota tapaan enemmän niin heistä tulee tuttuja. Osa voi olla, että muuttuvat ystäviksikin, mutta ei tietenkään niin, että kaikki olisivat mun ystäviä myös.

Mira:
Mites tämä tämmönen luottamuskysymys, että jos sä nyt otat tulkin mukaan ulkomaanmatkalle missä te olette perheen kanssa, missä on tämmöisiä niinku perheen intiimejä asioita, niin onhan se jo sellainen tilanne, että sun täytyy luottaa siihen tulkkiin tosi paljon. Puhumattakaan siitä, että jos joudut käyttämään tulkkia vaikka lääkärillä tai terapiassa tai ihan virastoasioissa, tällaisissa henkilökohtaisissa asioissa. Luotatko niin paljon tulkkeihin vai onko heillä ihan vaitiolovelvollisuus?

Maija:
Joo, kyllä mä itse luotan tulkkeihin. Mun luottamus tulkkeihin on todella hyvä. Suomessa on selkeästi ammattieettiset säännöstöt tulkeilla todella hyvät, korkea vaatimustaso. Heillä on ihan sovitut eettiset säännöt ja niitä päivitetään jatkuvasti. Mä en ole itse sillä tavalla kohdannut mitään vakavia ongelmia oman kokemukseni kanssa. Tulkkien eettinen ja moraalinen taju on todella korkea Suomessa.

Mira:
Onko Suomessa esimerkiksi viittomakielisiä lääkäreitä tai onko Suomessa viittomakielisiä terapeutteja tai viittomakielistä sosiaalihuoltoa tai tämän tyyppisiä asioita?

Maija:
Viittomakielisiä lääkäreitä ei nähdäkseni ole. (Toimituksen korjaus: Suomesta löytyy myös viittomakielisiä lääkäreitä.) Terapeutteja, en ole ihan varma, tiedän, että nyt joku kylläkin opiskelee. Sairaanhoitajia on ja kasvavalla määrällä tulee enemmän kuuroja. Olisi selkeästi enemmän tarvetta viittomakielen taitoisille sairaanhoitajille tai terapeuteille. Ne ovat usein vaativia prosesseja ja jos siinä on tulkki paikalla niin se on kuitenkin aina yksi ylimääräinen ihminen siinä tilanteessa.

Vaikka mä sanoin, että on nämä korkeat eettiset säännöt ja luottamusta on, niin kuitenkin tottakai aina kun siinä on yksi ylimääräinen ihminen paikalla, niin kyllähän se toki voi muuttaa sitä tilannetta vaikeammaksi ja on vaikeampi kertoa niistä omista asioistaan. Voi olla, että tulkki ei ymmärrä jotakin asiaa. Siinä on aina semmonen tulkkausprosessi ja ymmärrysprosessi. Jos on vaikka joku vakava mielenterveysongelma tai joku muu, niin voi olla että jokin asia jää huomaamatta tämän tulkkauksen takia. Voi olla, että tulkki havaitsee jotain tässä viittomisessa, mutta onko se tulkin asia sitten sanoa lääkärille, että "hei, nyt vaikuttaa siltä, että tämä henkilö viittoo näin ja näin ja siinä on jotain vikaa".

Mikähän oli tämä termi, kun mä mietin, että mielenterveyspuolella voi olla, että havaitaan vaikka äänensävystä jotain asioita, mutta tulkkausprosessissa se saattaa hävitä se jokin pieni vinkki terapeutille. Siinä on kuitenkin aina se tulkkausprosessi, elikkä se ei ole suoraa kommunikaatiota. Niin kuin mä sanoin, että esimerkiksi tv:ssä on tulkkaus, mutta mä haluaisin myöskin suoraan omankielistä ohjelmaa tv:seen eli sama juttu myös näissä muissakin palveluissa. Tulkkaus on tärkeetä, mutta se että se olisi ainoa ratkaisu kaikkeen niin sitä mä en halua sanoa.

Kuvassa kaksi henkilöä viittovat käsillään sanan LOVE.
Kuvassa kaksi henkilöä viittovat käsillään sanan LOVE. Yle Puhe

Mira:
Tuntuuko sinusta siltä, että sun persoonasta jää joku osa piiloon, kun toinen puhuu sun äänelläsi?

Maija:
Tottakai. Esimerkiksi jossain ryhmäkeskusteluissa. Mun on välillä vaikea päästä mukaan siihen ryhmäkeskusteluun, koska tulkkauksessa on aina pieni viive.

Jos mä sanon suoraan mun kielelläni itse jonkun asian, niin voi olla, että mä saatan joskus ehkä vähän tulkille joutua viittomaan selkeämmin kuin, että mä itse vähän jotenkin löysästi ja laiskasti viittoisin jonkun asian, että mä joudun ehkä vähän tarkemmin miettimään sitä mun viittoma valintaani sun muuta. Elikkä se vaatii ehkä enemmän resursseja ja ajatustyötä kun mä viiton tulkin kautta tai välitän asiaani tulkin kautta.

Nyt kun mä olen opiskellut, niin mä käyn koulua pelkästään tulkkien kautta ja olen huomannut, että se on paljon raskaampaa kuin esimerkiksi kun mä olin siellä Jyväskylän yliopistolla. Siellä kun oli kuuroja ja muita viittomakielisiä, niin siellä saa ikään kuin energiapiikin kun pääsee seurustelemaan suoraan kaikkien kanssa sillä omalla kielellä ja pääsee olemaan just se oma itsensä.

Mira:
Niin kun mä ajattelen tässäkin, että sä esimerkiksi hymyilet hirveästi ja sulla on semmoista pilkettä silmäkulmassa, että olet aika tämmöinen itseironinen, että on aika paljon ironiaakin mukana, että saako tulkki aina sitten sen ilmaistua?

Maija:
Voi olla ja voi olla, että aina ei onnistu. Voi olla, että pitää tuntea tämä tulkki, myös tulkin oma persoona vaikuttaa siihen. Itse käytän suomalaista viittomakieltä, osaan myös amerikkalaista viittomakieltä aika hyvin. Jos mä viiton amerikkalaista viittomakieltä niin huomaan, että mun oma persoonani muuttuu siinä samalla myös. Elikkä se on jollakin tavalla sidoksissa siihen persoonaan. Eli ehkä mä olen vähän reteempi ja rennompi silloin, kun mä viiton sitä amerikkalaista viittomakieltä. Eli joku tällainen sidos siinä on.

Mira:
Mutta kyllähän kuulevalla ihmiselle tapahtuu samaa asia eli kun sä vaihdat kieltä, itse esimerkiksi puhun italiaa niin kyllä mun persoona vaihtuu selkeästi silloin kun mä rupean puhumaan italiaksi. Kyllä italialainen kulttuuri menee muhun sisään sellaisena hetkenä.

Maija:
Kyllä, sitä juuri tarkoitan.

Mira:
Että se on tämä kielijuttu.

Hirveästi ei ole enää aikaa. Vieraana Kysy mitä vaan -ohjelmassa on siis Maija Koivisto ja täällä Maijan kysymykset ja vastaukset viitotaan eli paikalla ovat myös Timja Shemeikka, joka viittoo mun kysymykset, jotka on muuten aikalailla monimutkaisia, kuten varsinkin nyt huomaan sen. Ja Maijan vastaukset viittoo Katariina Valentin.

Matsonjaad kysyy täällä, että tuntuvatko voimakkaat äänet ikään kuin iholla, esimerkiksi ilmanpaineen vaihteluissa ja kovissa äänissä?

Maija:
No ilmanpaine joo, mutta se ehkä riippuu pintamateriaaleista enemmänkin. Esimerkiksi tämä pöytä tässä näin, mä luulen, että tästä voisi tuntea. Mutta toi kokolattiamatto mikä täällä on, jos siinä seison en usko, että tuntisin yhtään mitään. Eli nämä pintamateriaalit vaikuttavat siihen. Mutta ilmanpaineesta en osaa sanoo, ehkä jos on jokin todella kova ääni, niin silloin sen ilmanpaineenkin varmaan huomaisi.

Mä asun itse vanhassa kerrostalossa ja siellä on puulautalattiat ja huomaan aika hyvin, jos joku vaikka tulee ja kävelee, koska se lattia tärähtelee. Että enemmän se on niistä pintamateriaaleista kiinni.

Mira:
Mutta täällä on itse asiassa Ismo kirjoittanut siitä, että hänellä on ollut kuuro naapuri ja hän esimerkiksi kolisutti kaappien ovia todella kovaa. Eli huomaatko sä itse, että tämmöiset elämän äänet on kovempia kuurossa perheessä kun kuulevilla?

Sä naurat.

Maija:
Joo. Kyllä mä luulen niin. Mä olen itse kasvanut kuulevassa perheessä, niin mun vanhemmat ovat kyllä kasvattaneet mut sillä tavalla, että pitää olla hiljaa - se ei aina onnistu. Esimerkiksi mä saatan vaikkapa pamautella wc-pöntön kannet sun muut aika vauhdilla ja kovalla kolauksella. Pitääkin ehkä kysyä meillä kotona mun puolisolta tästä.

Mira:
Kun sä aikaisemmin puhuit voimakkaasti tästä kuurojen yhteisöstä ja mainitsit Maija sen, että et haluaisi kuulla, niin tässä on itseasiassa varmaankin Hillalle vastaus siihen, että tuleeko hetkeä, että olisit mieluummin sokea kuin kuuro, jotta saisit kuulla?

Maija:
Mä olen itse siis kasvanut kuurona. Mä en ole koskaan kuullut ääniä, niin se ei ole semmosta mitä mä osaisin edes kaivata.

Mun yksi kurssikaveri Jyväskylän yliopistosta sokeutui, hän oli kuuro ja sokeutui sittemmin. Hän sanoi, että se oli yksi paras asia mitä hänen elämässään loppujen lopuksi tapahtui. Hän löysi taas uuden kulttuurin, Elikkä kuurosokeilla on taas aivan oma maailmansa, johon hän sitten pääsi mukaan. Ihmiset loppujen lopuksi osaavat yllättävän hyvin sopeutua vaikka mihin. Viittomakielisen yhteisön sisältäkin löytyy paljon kuurosokeita, eli he ovat myöskin osa meidän yhteisöä. Kuurosokeat käyttävät taktiiliviittomista. Elikkä he kommunikoivat sillä tavalla, että pitävät käsistä kiinni ja ottavat vastaan viittomakieltä sitä kautta. Tällainen tiedoksi.

Mira:
OG kysyy, että onko pääsi täynnä vain kuvia, mutta ei lainkaan ääniä?

Maija:
Mä en sanoisi tosiaan, että mulla olisi ääniä. Mä ajattelen kuvina, joskus viittomakielellä, joskus kirjoitetulla kielellä. Se vaihtelee.

Mira:
Entäs sitten unissasi, kuuletko sä unissasi?

Maija:
Mä en muista, että varmasti kuulisin niissä, mutta mä muistan kyllä, että mä olen saattanut ymmärtää ihmisten puhetta unissani. Mä olen saattanut myös itsekin puhua unessani. Mutta, että mä varmasti kuulisin jotain, jotenkin se kommunikaatio on vaan sujunut siinä unessa.

Mira:
Mutta sekin on vähän sama, kun mä ajattelin että kun vierasta kieltä opettelee, niin ainakin oma kokemus on ollut se, että myös unissa se vieras kieli on vaikeaa ennen kuin sen oppii hyvin. Eli sä puhut sönköttäen sitä vierasta kieltä myös siellä unissa, että harvoin siellä mikään kielen supersankari yhtäkkiä on jos arkielämässä ei espanjan äänteet suju.

Maija:
Mä olin aikaisemmin vuoden Amerikassa vaihto-oppilaana. Sen vuoden lopussa ryhdyin miettimään amerikkalaisella viittomakielellä, englanninkielisillä sanoilla ja mun unissani myöskin. Eli suomalainen viittomakieli ikään kuin hävisi joksikin aikaa. Se oli todella mielenkiintoinen kokemus. Nykyään aika sulavasti loikin näiden kielten välillä.

Mira:
Sitten mä kysyn sellaisen, voit olla vastaamatta jos et halua, mutta mulla itsellä heräsi kun puhuttiin tästä kuurojen yhteisöstä ja siitä, että sulla on kuuleva lapsi ja kuuro lapsi, niin ihminenhän ajattelee helposti ja hänelle sanotaankin, että toivottavasti syntyy terve lapsi. Miten sun tapauksessasi kun kuurous on kuitenkin sulle vahva identiteetti ja se viittomakieli ja muuta, niin mitä sä toivoit kun sä lähdit synnyttämään lasta - toivoitko kuuroa vai kuulevaa lasta?

Maija:
No, jossakin vaiheessa ajattelin, että olisipa kiva, että olisi kuurot lapset. Mutta mitä vanhemmaksi olen tullut, niin sitä enemmän, että kumpi vaan. Oishan se kauheeta, että mun kuuleva lapsi kuulisi, että äiti toivoi musta kuuroa tai toisinpäin. Mulla on molemmat nyt, niin ei tarvitse edes miettiä sitä. Molemmat ovat yhtä toivottuja.

Viittomakielisen yhteisön sisällä reaktiot vaihtelevat aika paljon, mutta se liittyy enemmän ehkä siihen viittomakielen periytymiseen, että saadaan sitä kulttuuria ja kieltä periytettyä. Mutta, tottakai nämä kuulevat lapsetkin viittovat. Voihan se olla, että heidän myöhemmissä parisuhteissa, kun tulee kuulevia lapsia, niin se ei samalla tavalla se kieli sitten siellä säästy. Että se kielen säästyminen on sellainen tärkeä näkökulma.

Mira:
Hyvä. Suuri ja lämmin kiitos Maija Koivisto, joka olet avannut tosi mielenkiintoisesti viittomakielisen kuuron elämää, kieliyhteisöä ja kulttuuria tämän viikkoisessa Kysy mitä vaan -ohjelmassa. Kiitos tulkit Timja Shemeikka ja Katariina Valentin. Ja kiitos tietysti kuulijat. Mun nimi on siis Mira Selander ja me tavataan taas ensi viikolla. Moikka.