Hyppää pääsisältöön

Laura Frimanin kolumni: Korona-aikana ajatuskin absolutismista hirvittää, mieluummin luopuisin äidistäni

Toimittaja Laura Friman
Laura Friman Toimittaja Laura Friman Kuva: Kuvaaja Joonas Josefsson Laura Friman

Kun korona-arkea elävän perheen tiistai ja keskiviikkokin alkavat tuntua perjantailta, niin miksei jo silloin korkattaisi viinipulloa? Keskiluokkaisten nelikymppisten alkoholinkäyttö on kasvussa korona-arjessa, kun karanteeni ja etätyöt ovat koetelleet luterilaista moraaliamme.

”Pitäiskö katsoa leffa ja vetää sellaiset kohtuulliset kännit?”

Puolisoni kysymyksessä on huumoria, ja se on sinänsä ihan tavallinen. Melkein kaikkihan jakavat joskus pullon viiniä katsellessaan elokuvaa yhdessä.

No big deal. Ehdotuksessa erikoista on ainoastaan sen esitysaika: kello kuusi maanantai-iltana.

Poikaystävän poikkeavaa kysymystä voi perustella vain yhdellä sanalla: poikkeustila. Korona-aika on vaikuttanut suomalaisten alkoholinkäyttöön.

Vaikka vissiä dataa ja erityisesti poikkeustilan lisääntyneen lipittämisen pitkäaikaisvaikutuksia voidaan tarkastella vasta myöhemmin, empiirinen, ajantasainen aineisto vinkkaa, että ainakin omassa tuttavapiirissäni tissutellaan tavanomaista tarmokkaammin.

”Kohtuukäytön suositusrajat paukkuvat”, vahvistaa sekin ystäväni, jonka miellän kaveripiirini kitsaimmaksi juojaksi.

Ei ihme: etätyömahdollisuus koettelee luterilaista työmoraalia, kun aamuisin ei tarvitse pukea, tälläytyä tai vääntäytyä konttorille. Karanteenissa kurinalainen arkirytmi ja viikonpäivät menettävät merkityksensä, eikä perjantaipullon korkkaaminen tunnu erityiseltä, kun tiistai ja keskiviikkokin ovat tuntuneet perjantailta. Miksi ei korkkaisi siis jo silloin?

Eurooppalaiset juomatavat tarkoittavat suomeksi, että keskiluokkainen kevytalkoholismi on ihan ok.

Harva dynaaminen työikäinen tahtoo kuitenkaan myöntää julkisesti, että alkoholia on mennyt tänä keväänä ihan reippaasti. Se on ymmärrettävää.

Tiedämme nimittäin, että humalahakuinen juominen ei ole uuden vuosituhannen nuorten juttu. Tiedämme senkin, että humalahakuinen juominen on vähän liikaakin vanhempiemme sukupolven juttu.

Me nelikymppiset tasapainottelemme jossakin ääripäiden puolivälissä ja horisemme omaksuneemme eurooppalaiset juomatavat. Eurooppalaiset juomatavat tarkoittavat suomeksi, että keskiluokkainen kevytalkoholismi on ihan ok. Ensin täytyy tosin opetella esittämään tykkäävänsä mummolan homekellarilta maistuvista, sameista alkuviineistä. Se on rankka rasti.

Alkoholisuhdettamme värittävät voimakkaasti myös sukupuumme. Olen tässä onnekkaassa asemassa: vitsailen usein tulevani ainoasta suomalaissuvusta, jossa ei ole tiettävästi kummankaan vanhemman puolelta yhtäkään alkoholistia.

Minulla ei ole painolastina pelkokerrointa siitä, että minusta tulisi ihan kuten se kamala isä, äiti, eno tai pappa. Kuvittelen harhaisesti tämän suojaavan minua syöksykierremäiseltä juomiselta.

Nykytottumuksiamme peilaamme menneeseen, jos vertailu on meille suosiollinen. Itse arvioin, että kävin villit yliopistovuoteni baarissa ainakin kolmesti viikossa. En aina juonut humalaan saakka, mutta harvoin myöskään vain yhtä. Kallion baareissa tuoppi maksoi kaksi ja puoli euroa, ja jossain oli juhlat joka ilta. Tätä taustaa vasten tunnen itseni nykyään nunnaksi.

Tänä maanantaina emme oli huolissamme juomisesta. Eli leffa ja kohtuulliset kännit? Kyllä, kiitos!

Parhaimmillaan alkoholi on hekumallinen ystävä. Toisinaan 24 senttilitraa proseccoa onkii minut mestarillisesti ylös kuopasta, johon uusperhearki, julma suoritusyhteiskunta ja pandemian laukaisema epävarmuus säännöllisesti tönäisevät. Sosiaalisissa tilanteissa jaksan persuja, narsisteja ja kokeellisen musiikin tekijöitä paljon paremmin, jos voin samalla puristaa kädessäni olutpulloa.

Pelkkä ajatusleikki loppuelämän absolutismista on hirvittävä. Mieluummin luopuisin jostakin vähäpätöisemmästä, niin kuin äidistäni, tai Suomen itsenäisyydestä.

Polleasta avoimuudestani ja vähättelevästä asenteestani huolimatta suhteeni alkoholiin ei missään nimessä ole ongelmaton. Olen joutunut tunnustamaan, että varoittavat haittalistat pätevät kuin pätevätkin minuunkin: jo pari viinilasillista tekee yöunesta tahmeaa.

Ja vaikka seuraavana päivänä ei olisi varsinaista fyysistä krapulaa, mieli on monta astetta mustempi. Ahdistus kestää pahimmillaan parikin päivää. Menee rahaa, tulee keskivartalolihavuutta, ja niin edelleen.

Eikä kukaan halua olla puolikas sitä keski-ikäistä pariskuntaa, jonka alkoholin käyttö muuttuu vaivihkaa kaikkien silmissä siististä säälittäväksi. Siksi sovimme puolisoni kanssa toisinaan, että juomme seuraavan kerran alkoholia vasta lauantaina, tai seuraavan viikon lauantaina.

Nämä mikromittaiset raittiuslupaukset paljastavat, että koemme tarvetta hallita alkoholinkäyttöämme. Ehkä olemme siitä salaa vähän huolissammekin.

Mutta emme tänä maanantaina. Eli leffa ja kohtuulliset kännit? Kyllä, kiitos!

Valitsemme elokuvaksi brittiläisen kulttiklassikon Withnail & I. Pikimusta komedia kertoo kahdesta työttömästä näyttelijästä, jotka vetävät vetoisassa kimppakämpässään pahimpaan krapulaansa sytytysnestettä, jos viiniä ei löydy.

On mukava nauraa kalliilla sohvalla kaksikon äärimmäiselle epätoivolle. Me emme sentään koskaan juo tasoittavia, emmekä ole muistaakseni vilkuilleet sillä silmällä käsidesiäkään. Toisin sanoen alkoholi ei ole meille ongelma. Eihän?

Kommentit