Hyppää pääsisältöön

Kirjailija Laura Laakso halusi nuorena balettitanssijaksi Neuvostoliittoon, mutta sairastuikin syömishäiriöön ja oli kilon päässä kuolemasta – tie taiteilijaksi on ollut pitkä

Nuoruudessaan Laura Laakso treenasi balettia niin tosissaan, että oli lähes kymmenen vuotta hiljaa. Se jätti jälkensä myös kirjailijan kieleen.


11-vuotiaana Laura Laakso päätti tulla parhaaksi kaikessa.
Koulun kaikissa oppiaineissa, liikuntatuntien pikamatkoissa ja erityisesti klassisessa baletissa.

Laakso oli haltioitunut kurinalaisesta venäläisestä baletista: hän nauhoitti televisiosta vhs-kaseteille kaikki Moskovan Bolshoi-teatterin näytökset ja tapetoi huoneensa Natalia Bessmertnovan, Altynai Asylmuratovan ja muiden Bolshoin ja Kirovin ballerinojen kuvilla.

Kouluksikin kelpaisi vain maailman paras, Laakso päätti. Hän halusi päästä opiskelemaan Neuvostoliittoon, siis Bolshoihin tai Leningradiin Kirovin balettiin.

Harjoittelu alkoi toden teolla yläkouluiässä. Silloin Laakso muutti synnyinkaupungistaan Jyväskylästä isovanhempiensa luokse Tampereelle, jotta saattoi opiskella oikein kurinalaisessa balettikoulussa. Jyväskylässäkin olisi ollut balettikoulu, mutta se ei ollut Laakson mielestä tarpeeksi hyvä.

Tosin tanssin hän oli löytänyt jo lapsena. Lapsuudessaan hän järjesti kotona omia esityksiä, joissa perheenjäsenet olivat sekä yleisönä että esiintyjinä. Olohuoneen ovet toimivat esirippuna. Isovanhemmat lähtivät leikkeihin mukaan, ja pikkuvelikin sai osallistua Laakson vetämiin jumppahetkiin. Tärkeintä oli, että esityksissä oli musiikkia ja liikettä.

Toinen hänen suurista intohimoistaan on kirjoittaminen. Senkin hän löysi jo nuorena.

– Nämä kaksi asiaa ovat minulle kaikkein arkaaisempia ilmaisumuotoja. Ne ovat syvintä minua, Laakso sanoo.

Kymmenen vuotta hiljaa

Lukioikäisenä Laura Laakso jatkoi baletin takia Tampereelta Helsinkiin. Päivät hän opiskeli Ressun lukiossa ja sen jälkeen Oopperan balettikoulussa. Kun muut oppilaat lähtivät treenien jälkeen kotiin, Laakso jäi Aleksanterinteatterin harjoitussaleihin treenaamaan yksikseen ylispagaattia ja nilkkaliikkeitä. Hän olisi halunnut vielä kurinalaisempaa opetusta.

– Lopulta minut ajettiin sieltä ulos. Lähdin kotiin ja harjoittelin yksiössäni vielä useamman tunnin. Ja sama alkoi aamulla uudestaan, Laakso sanoo.

Se oli hiljaista ja itsenäistä aikaa, Laakso muistelee. Hän kulki balettikoulun, lukion ja yksiönsä välillä, eikä juuri puhunut kenellekään muulle paitsi äidilleen ja isoäidilleen ja silloinkin puhelimitse. Tai puhui tietysti, mutta vain kaikkein välttämättömimmistä asioista. Laakso sanoo, että hän oli lähes kymmenen vuotta hiljaa.

Myös syöminen muuttui vaikeaksi. Laakso halusi olla tanssijoista laihin.

"Näen kuvassa 17-vuotiaan naisen, joka on täysin lukossa."

Se näkyy myös nuoruudenkuvassa. Sivuprofiilikuvassa hän seisoo äitinsä olohuoneessa pää pystyssä ja katsoo ilmeettömästi eteenpäin. Laakso sanoo, että näkee kuvassa 17-vuotiaan naisen, joka on täysin lukossa.

– Hyvä vertailukohta on kuvan oikeassa laidassa oleva kasvi, joka vihertää mukavasti. Mutta minä olen täysin näivettynyt.

Baletti-ihanteet alkoivat vääristää ruumiinkuvaa, ja lopulta syömishäiriö kasvoi hallitsemattomaksi. Laakso joutui anoreksian takia pitkiksi jaksoiksi sairaalahoitoon, ja balettikoulu oli jätettävä kesken. Se ei estänyt harjoittelua. Jopa sairaalassa hän yritti huijata punnituksissa ja jatkaa treenaamista liikuntakiellosta huolimatta. Lääkärit sanoivat, että hän oli kilon päässä kuolemasta.

– Sain kirjoitettua ylioppilaaksi, ja toisten riemuitessa olin itse ihan hoitokunnossa oleva ihminen.

Laskiämpäri kaatuu niskaan

Sitten tapahtui kaksi musertavaa asiaa. Laakso tajusi, ettei hänestä voisi koskaan tulla ammattitanssijaa. Samalla Neuvostoliitto romahti.

Tuntui, että loistava polku on takana, Laakso kuvailee.

– Että on koko elämänsä satsannut suureen unelmaan, ja sitten se sulkeutuu. Siinä kaatui ensimmäinen laskiämpäri niskaan, kuten monesti olen ajatellut. Sen jälkeen täytyi miettiä kaikki ihan alusta. Muu porukka, joka oli satsannut toisenlaisiin uratoiveisiin, oli selvillä tulevaisuudestaan, mutta minulla kaikki alkoi nollasta.

Laakso palasi synnyinkaupunkiinsa Jyväskylään äitinsä luokse. Se tuntui suurelta takaiskulta. Hän kamppaili syömishäiriön kanssa ja haki kaikenlaisiin opiskelupaikkoihin: arkkitehtuuriin, Sibelius-akatemiaan, arkeologiaan, lääketieteelliseen.

– En tietenkään päässyt mihinkään, koska en ollut tehnyt lukioaikana mitään niin täysillä kuin tanssia.

Urheilusta Laakso ei kuitenkaan halunnut luopua. Hän aloitti rankimman kaikesta, triathlonin.

– Se oli urheilua, jossa piti syödä. Sitä kautta opin syömään uudestaan ja sain muutettua kehonkuvani.

Erikoisen hedelmän raakile

Tämä on erikoisen hedelmän raakile. Kirjoittaja on selvästi hyvin lahjakas ja lukenut, mutta emme kyenneet lukemaan tätä tekstiä 20 sivua pidemmälle.

Näin sanottiin kustantamon hylkäyskirjeessä, Laakso muistelee. Hän muistaa sanavalinnat edelleen.

Koko 1990-luvun Laakso kirjoitti romaanikäsikirjoituksia, joita hän lähetti kustantamoille tuloksetta. Hän arvelee, että kouluaikojen hiljaisuus pani myös hänen kielensä solmuun ja kryptiseksi. Käsikirjoitukset olivat Laakson mukaan täynnä kikkailua, anagrammeja ja palindromeja.

– Kirjoittajana se polku on ollut pitkä, mikä on pitänyt kielen puhdistamiseksi käydä.

Monen mutkan jälkeen Laakso pääsi lukemaan kirjallisuutta Tampereelle ja alkoi lukea sivussa myös teatterityön kursseja. Erityisesti hän innostui näyttämöliikunnan ja akrobatian kursseista, kaikesta siitä, miten ruumistaan voi käyttää lavalla. Samalla hän kirjoitti vimmaisesti.

Kaikesta yrittämisestä huolimatta kustannussopimusta ei tullut, eikä Laakso päässyt teatterikorkeakouluunkaan. Nyt saavat taidejutut riittää, hän päätti ärsyyntyneenä vuosituhannen lopussa.

– Ihminen keksii kaikkea muuta, jos jokin ovi näyttää kiviseinältä, jota vasten lyö koko ajan päätään. Ja samalta uhkasi näyttää koko ajatus taiteilijuudesta. Oli kauhean traagista, että ihmiselle, joka kokee itsensä syvästi taiteilijaksi lapsesta asti, menee vuosikymmeniä ennen kuin taiteilijuudesta tulee totta.

Hänestä tuli lentoemäntä.

Äitiys kadotti hallinnan tarpeen

"Äidiksi tuleminen on merkinnyt minulle kaikkea."

Laakso työskenteli muutaman vuoden lentoyhtiössä, joka järjesti yksityislentoja korkea-arvoisille poliitikoille. Tai high profile -asiakkaille, kuten Laakso sanoo. Laakso lensi tummanvihreillä koneilla ympäri Eurooppaa ja Aasiassakin. Työ sopi nuoren aikuisen elämänrytmiin hyvin.

– Saatoin olla Valintatalossa ostoskärryn kanssa, kun tuli soitto, että moi Laura, pääsetkö kolmen vartin päästä kentälle, olisi lähtö. Niin jäivät ostoskärryt, ja taksi hurautti äkkiä Helsinki-Vantaalle. Seuraavaksi löysinkin itseni Kyproksesta.

Lontoon-lennolla tapahtui kuitenkin jotain ennustamatonta. Läheltä piti -tilanne järkytti Laaksoa ja hän alkoi pelätä lentämistä. Hän päätti hakeutua muihin töihin ja pääsi myös opiskelemaan arkkitehtuuria Tampereen teknilliseen yliopistoon.

Ennen muuta hänestä tuli kahden lapsen äiti. Se mullisti hänen elämänsä.

– Äidiksi tuleminen on merkinnyt minulle kaikkea. Olen kasvanut heidän mittaansa ja myötään aikuiseksi itsekin.

Laakso sanoo, että äitiyden myötä hän oppi jälleen nauramaan.

– Lasten myötä joutuu purkamaan oman hallinnan tunteensa. Se kaikki kontrollin ja hallinnan tarve poispyyhkäistiin yhdellä vaipan räiskäisyllä.

Kirjailijaksi neljännesvuosisadan yrittämisen jälkeen

Lopulta palaset alkoivat loksahdella paikoilleen myös kirjoittamisen kanssa. Laakson esikoiskirja Mrs. Milkyway ilmestyi vuoden 2019 alussa. Laakso oli monta kertaa epäillyt, oliko hän uskonut taiteilijuuteensa ainoastaan itse. Nyt hänestä tuntui, että hän oli saanut julkisen luvan kirjoittaa, olla taiteilija.

– Se oli mahdoton helpotus. Se, mitä on neljännesvuosisadan takonut, yhtäkkiä mahdollistuu.

Esikoisromaani kertoo lentämisestä, monessa merkityksessä. Uskaltamisesta ja toisaalta siitä, kun lentäminen ei onnistu, Laakso sanoo. Hän törmäyttää romaanissa toisiinsa villisti monenlaisia kielellisiä keinoja ja tyylejä. Laakso uskoo, että romaanin kielellinen moninaisuus muistuttaa myös siitä, kuinka erilaisia asioita hän on ehtinyt elämässään tehdä.

Nyt Laakso kirjoittaa aktiivisesti uutta ja myös opettaa luovaa kirjoittamista muille. Sen sijaan tanssia hän harrastaa ainoastaan kotona, perheensä kanssa ilman paineita onnistumisesta.

– Jos katkeraksi heittäytyisi, voisi ajatella, olisin päässyt juuri viime vuonna eläkkeelle Kansallisbaletista. Mihinkäs se 25 vuotta menikään, sekoiluun. Olisin voinut tehdä rakastamaani lajia siellä Tšaikovskin soidessa. Mutta toisin kävi, olen tässä nyt. Olkkaritanssit ovat käynnissä kotona harva se ilta.

Teksti: Juho Kankaanpää