Hyppää pääsisältöön

Kuorohartautta Pohjanmaalta

Cantio Laudis on oululainen, vuonna 2006 perustettu sekakuoro, joka siirtää Pohjois-Pohjanmaan kunniakkaita hengellisen yhteislaulun perinteitä nuorin voimin tulevaisuuteen. Kuoron toinen omakustannelevy, otsikoltaan Rukous, sisältää pikkukappaleita kirkkomusiikin ja taidemusiikin tunnelmalliselta rajalta, ja osoittaa että kirkkokuorot ovat kehittyneet siinä missä maamme muukin musiikki.

Rukous / Cantio Laudis
Rukous / Cantio Laudis Uudet levyt

Cantio Laudis -kuoron johtaja Olli Heikkilä on ammatiltaan lääkäri, mutta valmistunut myös Sibelius-Akatemialta kuoronjohtajaksi. Tämä olkoon muistutuksena niin sanottujen harrastajien tasosta Suomen kuoropiireissä. Levyn ohjelmisto tosin ei vaadi supervoimia. Perinteiset koraalisävelmät ja kotimaiset hengelliset ikivihreät kuullaan laadukkaina sovituksina, ja nykyaikaan tartutaan Gjeilon, Esenvaldsin, Rutterin ja Rautavaaran hempein sävelin.

Heikkilä saa viisikymmenhenkisen laulajistonsa soimaan pehmeän kantavasti, ilman turhaa nuorisokuoromaista ohuutta. Puhtaus on sointuisassa ja hitaasti soutelevassa musiikissa kohdallaan, eikä keskittyminen petä ohjelmiston muutamissa lisäsävelharmonioissa ja kromaattisissa kohdissa. Vain sopraanojen herkimpien korkeiden unisonojen horjunta ja tenorien lievä poikamaisuus paljastavat, että Cantio Laudis ei aivan yllä kotimaan kuorokärkeen.

Enimmät epäyhtenäisyydet tosin peittyvät kaikuisaan kirkkoäänitykseen. Kuoron äänikuva on sinänsä asiallinen ja säestävä digiurku syystäkin taustalla, mutta avustava jousikvartetti jää utuiseksi tunnelmatekijäksi.

Visuaalisesti levy on tyylikäs, kuten nykykuorojen omakustannelevyt ilahduttavan usein, ja levyteksteistä välittyy miellyttävä omakohtaisesti tärkeän tuntu. Cantio Laudis -kuoron levykokonaisuus pystyykin pitämään yllä henkilökohtaisen, rukouksellisen tunnelman.

"Rukous", säv. Gjeilo, Esenvalds, I. Hannikainen, Nurkkala, J.C. Bach, Purcell, J.S. Bach, Rheinberger, Rautavaara, Rutter, Maasalo, O. Merikanto, Simojoki, Lithenius ym. - Cantio Laudis/Olli Heikkilä, sekä Irina Niskala, urut, ja Oulun kamariorkesterin jousikvartetti. (CL-03)

Kuuntele Uudet levyt 2.6.2020, toimittajana Kare Eskola.

  • Myöhäisromantiikkaa ja tasa-arvoa kokonaisvaltaisella laadulla

    Levyarvostelu

    Viulisti Eriikka Maalismaan ja pianisti Emil Holmströmin uutuuslevy upottaa minut vielä syvemmälle romantiikkaan kuin heidän edellinen, tunteiden myllertämisestä Emma-palkittu Schumann-levynsä. Periodiromantiikkaan hurahtanut duo jatkaa tunneilmaisuaan suolikielisellä viululla ja vuoden 1882 Bösendorferilla, mutta musiikki on aivan romantiikan lopusta. Richard Straussin ja Amy Beachin sonaatit osallistuvat taidemusiikin tasa-arvokeskusteluun, mutta miten, sen saa kuulija päättää.

  • Tarkkapiirtoiset eleet, huokoiset taustat

    Levyarvostelu

    Suomalaistaustainen Ondine-yhtiö on alkanut syventyä Baltian taidemusiikkiin myös historiallisesti. Viime syksynä ihastuin levyyn, jolla Ondine esitteli kanadanlatvialaisen Talivaldis Keninšin lakonisen kirkasta musiikkia. Nyt kuva tästä vuonna 2008 kuolleesta, omaäänisestä impressionisti-modernistista täydentyy kahdella sinfonialla, jotka Keninš sävelsi 1970-luvulla uudessa kotimaassaan Kanadassa.

  • Kolmen levyn kommenttiraita Brandenburgilaisille

    Levyarvostelu

    Vuonna 2001 kapellimestari Thomas Dausgaard ja Ruotsalainen kamariorkesteri alkoivat tilata nykysäveltäjiltä sisarteoksia Johann Sebastian Bachin Brandenburgilaisille konsertoille. Kahden vuosikymmenen projekti on nyt pakattu tripla-CD:lle, jonka hauskuus kumpuaa Brandenburgilaisten konserttojen rikkaista kokoonpanoista ja nykymusiikin vapaudesta.

  • Nico Muhlyn kimmoisuus sopii Pekka Kuusistolle

    Levyarvostelu

    Pari vuotta sitten Pekka Kuusisto aloitti Norjalaisen kamariorkesterin vierailijana. Suhde on kehittynyt niin, että tällä kaudella hän jatkaa taiteellisena johtajana. Kuusiston ja norjalaisten yhteinen debyyttilevy paljastaa, että suhteen kiihkeys perustuu rohkealle rosolle. Nico Muhlyn intensiivinen viulukonsertto Shrink sopii esittäjilleen kuin nenä päähän ja saa äärimmäisen tiiviin tulkinnan, kun taas Philip Glassin minimalismi ei raikastu edes Kuusiston taikakosketuksesta.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua