Hyppää pääsisältöön

Sean Shibe soittaa Bachia kiihkeällä vapaudella

Bachin luuttumusiikki on monelle kitaristille tukalaa soitettavaa. Polyfoniset linjat ja tekstuurin haasteet helposti häiritsevät musiikin virtausta; samoja ongelmia on viulisteilla omien soolo-Bachiensa kanssa. Kitaristien tulkintoja painaa joskus myös soittimen melko rajattu kulttuurihistoria.

Sean Shibe / Bach
Sean Shibe / Bach Uudet levyt

Sean Shibe on kuitenkin sekä teknisesti että musikaalisesti kypsä näihin haasteisiin. Levyllä hämmästyttävintä on musiikin luonteva virtaus, jota polyfoniset tiheiköt tai kuudestoistaosajuoksutukset eivät haittaa. Ero Timo Korhosen ja jopa muuten loistavan Ismo Eskelisen Bach-soittoon on selvä.

Saavuttamansa teknisen vapauden Shibe käyttää kiihkeään ja elävään tulkintaan, jossa on hippunen vanhojen luuttufantasioiden ajattomuutta, siivu romanttista paatosta ja valtaosa barokin karaktäärejä juuri siitä abstraktiuden ja tanssillisuuden välimaastosta, jota Bach rakasti. Shibe saa courantet, sarabandet ja bourreet erottumaan toisistaan, mutta löytää kaikista tilaa myös omalle äänelleen, jolle on ominaista tunteiden intensiivinen häilyntä osana musiikin määrätietoista virtaa. Esimerkiksi e-molli-sarjan suosittu, tekstuuriltaan ohut ja helppo bourree on Shiben soittamana maskuliininen ja täyteläinen, kun taas sarabandeissa löytyy rohkeasti viipyilevää herkkyyttä.

Kokonaisuuden viimeistelee muheva ja läheinen äänitys, joka tukee Shiben kiihkeää vapautta erinomaisesti. Kyseessä onkin paras kuulemani kitaraversio Bachin luuttusarjoista.

J.S. Bach: Sarjat luutulle nro 1 e-molli ja 2 c-molli; Preludi, fuuga ja allegro Es-duuri. - Sean Shibe, kitara. (Delphian, DCD34233)

Kuuntele Uudet levyt 2.6.2020, toimittajana Kare Eskola.

  • Myöhäisromantiikkaa ja tasa-arvoa kokonaisvaltaisella laadulla

    Levyarvostelu

    Viulisti Eriikka Maalismaan ja pianisti Emil Holmströmin uutuuslevy upottaa minut vielä syvemmälle romantiikkaan kuin heidän edellinen, tunteiden myllertämisestä Emma-palkittu Schumann-levynsä. Periodiromantiikkaan hurahtanut duo jatkaa tunneilmaisuaan suolikielisellä viululla ja vuoden 1882 Bösendorferilla, mutta musiikki on aivan romantiikan lopusta. Richard Straussin ja Amy Beachin sonaatit osallistuvat taidemusiikin tasa-arvokeskusteluun, mutta miten, sen saa kuulija päättää.

  • Tarkkapiirtoiset eleet, huokoiset taustat

    Levyarvostelu

    Suomalaistaustainen Ondine-yhtiö on alkanut syventyä Baltian taidemusiikkiin myös historiallisesti. Viime syksynä ihastuin levyyn, jolla Ondine esitteli kanadanlatvialaisen Talivaldis Keninšin lakonisen kirkasta musiikkia. Nyt kuva tästä vuonna 2008 kuolleesta, omaäänisestä impressionisti-modernistista täydentyy kahdella sinfonialla, jotka Keninš sävelsi 1970-luvulla uudessa kotimaassaan Kanadassa.

  • Kolmen levyn kommenttiraita Brandenburgilaisille

    Levyarvostelu

    Vuonna 2001 kapellimestari Thomas Dausgaard ja Ruotsalainen kamariorkesteri alkoivat tilata nykysäveltäjiltä sisarteoksia Johann Sebastian Bachin Brandenburgilaisille konsertoille. Kahden vuosikymmenen projekti on nyt pakattu tripla-CD:lle, jonka hauskuus kumpuaa Brandenburgilaisten konserttojen rikkaista kokoonpanoista ja nykymusiikin vapaudesta.

  • Nico Muhlyn kimmoisuus sopii Pekka Kuusistolle

    Levyarvostelu

    Pari vuotta sitten Pekka Kuusisto aloitti Norjalaisen kamariorkesterin vierailijana. Suhde on kehittynyt niin, että tällä kaudella hän jatkaa taiteellisena johtajana. Kuusiston ja norjalaisten yhteinen debyyttilevy paljastaa, että suhteen kiihkeys perustuu rohkealle rosolle. Nico Muhlyn intensiivinen viulukonsertto Shrink sopii esittäjilleen kuin nenä päähän ja saa äärimmäisen tiiviin tulkinnan, kun taas Philip Glassin minimalismi ei raikastu edes Kuusiston taikakosketuksesta.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua