Hyppää pääsisältöön

The Gesualdo Six ja lempeä pärinä

Owain Parkin johtama The Gesualdo Six kuuluu brittiläisten lauluyhtyeiden terävimpään kärkeen. Uudella levyllään "Fading" mieskuusikko soveltaa alan klassikkoreseptiä - yhdistetään sellaista renessanssin vokaalipolyfoniaa sellaiseen oman aikamme musiikkiin, että tunnelma pysyy yhtenäisenä.

Fading / The Gesualdo Six
Fading / The Gesualdo Six Uudet levyt

Reseptissä on paljon hyviä puolia. Renessanssin tunneilmaisu tarkentuu, kun sen kiinnittää omaan aikaamme, ja lisäksi levykokonaisuuteen tulee vaihtelua ja kenties tasapainoakin. Mutta haasteitakin riittää ratkaistavaksi. Vokaalipolyfonian sävelkieli on niin yhtenäistä, että nykymusiikin moninaisuus saattaa sen seassa vaikuttaa repaleiselta, ja tunnelma rikkoutuu helposti.

The Gesualdo Six toteuttaa reseptin maittavasti. Lempeän valittavat renessanssikappaleet linkittyvät ongelmitta brittiläiseen, sointuisaan kuorotuoreuteen kahdesta syystä. Ensinnäkin ohjelmistoon on sillanrakentajaksi löydetty Veljo Tormis, jonka kansanlaulusovitukset tuntuvat ajattomilta ja erottuvat tunnelmasta vain edukseen. Vanha kunnon Tormis olisi onnellinen, jos tietäisi, mihin seuraan hänen kehtolaulunsa ovat päässeet.

Lisäksi The Gesualdo Six -yhtyeen ominaissointi on niin neutraali, että eri tyylilajit kuulostavat itseltään, eivät laulajiltaan. The King's Singersin ajoista on edistytty myös teknisesti. Kuusikon pakoton mutta pehmeä äänenmuodostus ja rikkeetön puhtaus tuottaa jatkuvasti sitä lempeää pärinää, johon muut huippuyhtyeet yltävät vain loppusoinnuissa. On käsittämätöntä, kuinka sointuisasti The Gesualdo Six saa matalatkin intervallit soimaan.

Toki levyn päällä on pikkuisen liikaa juustoa, siis sitä vapaatonaalista, kevyesti modaalista mutta särmätöntä harmoniaherkuttelua parhaiten soivilla intervalleilla, joka uhkaa peittää alleen uuden kuoromusiikin kaikki ilmaisemisen mahdollisuudet. Siitä huolimatta levy hahmottuu mielekkäänä matkana hämärtyvästä tunnelmmasta kohti käännettä ja valohämyä.

"Fading", säv. Tallis, Gesualdo, Seers, Park, Marsh, Byrd, Tormis, Gombert, Tye, Lobo, Marenzio, Hildegard Bingeniläinen, Rimkus ja Blok-Wilson. - The Gesualdo Six/Owain Park. (Hyperion, CDA6828)

Kuuntele Uudet levyt 2.6.2020, toimittajana Kare Eskola.

  • Myöhäisromantiikkaa ja tasa-arvoa kokonaisvaltaisella laadulla

    Levyarvostelu

    Viulisti Eriikka Maalismaan ja pianisti Emil Holmströmin uutuuslevy upottaa minut vielä syvemmälle romantiikkaan kuin heidän edellinen, tunteiden myllertämisestä Emma-palkittu Schumann-levynsä. Periodiromantiikkaan hurahtanut duo jatkaa tunneilmaisuaan suolikielisellä viululla ja vuoden 1882 Bösendorferilla, mutta musiikki on aivan romantiikan lopusta. Richard Straussin ja Amy Beachin sonaatit osallistuvat taidemusiikin tasa-arvokeskusteluun, mutta miten, sen saa kuulija päättää.

  • Tarkkapiirtoiset eleet, huokoiset taustat

    Levyarvostelu

    Suomalaistaustainen Ondine-yhtiö on alkanut syventyä Baltian taidemusiikkiin myös historiallisesti. Viime syksynä ihastuin levyyn, jolla Ondine esitteli kanadanlatvialaisen Talivaldis Keninšin lakonisen kirkasta musiikkia. Nyt kuva tästä vuonna 2008 kuolleesta, omaäänisestä impressionisti-modernistista täydentyy kahdella sinfonialla, jotka Keninš sävelsi 1970-luvulla uudessa kotimaassaan Kanadassa.

  • Kolmen levyn kommenttiraita Brandenburgilaisille

    Levyarvostelu

    Vuonna 2001 kapellimestari Thomas Dausgaard ja Ruotsalainen kamariorkesteri alkoivat tilata nykysäveltäjiltä sisarteoksia Johann Sebastian Bachin Brandenburgilaisille konsertoille. Kahden vuosikymmenen projekti on nyt pakattu tripla-CD:lle, jonka hauskuus kumpuaa Brandenburgilaisten konserttojen rikkaista kokoonpanoista ja nykymusiikin vapaudesta.

  • Nico Muhlyn kimmoisuus sopii Pekka Kuusistolle

    Levyarvostelu

    Pari vuotta sitten Pekka Kuusisto aloitti Norjalaisen kamariorkesterin vierailijana. Suhde on kehittynyt niin, että tällä kaudella hän jatkaa taiteellisena johtajana. Kuusiston ja norjalaisten yhteinen debyyttilevy paljastaa, että suhteen kiihkeys perustuu rohkealle rosolle. Nico Muhlyn intensiivinen viulukonsertto Shrink sopii esittäjilleen kuin nenä päähän ja saa äärimmäisen tiiviin tulkinnan, kun taas Philip Glassin minimalismi ei raikastu edes Kuusiston taikakosketuksesta.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua