Hyppää pääsisältöön

Pikku Kakkosen Väritysäänikirja

Väritysäänikirja
Väritysäänikirja Kuva: Yle / Pikku Kakkonen Pikku Kakkonen,audio

Väritysäänikirja on kasvava kokoelma uusia, oivaltavia satuja. Muutaman minuutin mittaiset sadut on suunniteltu niin, että ne on myös helppo lukea ääneen lapselle.

Jokaiseen satuun liittyy printattava värityskuva ja teksti. Sadun voi myös kirjoittaa itse värityskuvan viereen. Valmiista kuvista ja teksteistä voi koota ikioman satukirjan. Sadut ovat myös ladattavissa omalle laitteelle. Väritysäänikirjan käyttötapa on vapaa!

Klikkaamalla värityskuvaa tai tekstiä, avautuu suurempi, tulostettava pdf-tiedosto.

Korvamato

Tämä tarina kertoo korvamadosta. (Mukana on myös ukulele ja pussillinen salmiakkia.) Kuten ehkä tiedätkin, korvamato on pieni, lempeä mielikuvitusolento, joka voi livahtaa korvien väliin, kun kuuntelee musiikkia. Siellä se sitten hyräilee jotain melodianpätkää, uudestaan ja uudestaan. Ja uudestaan. Alkuun korvamato voi olla vallan mukavaa seuraa, mutta pidemmän päälle yhteiselo sen kanssa alkaa ärsyttää.

Mutta asiaan. Tarina korvamadosta (ja ukulelesta, ja salmiakista) alkaa eräänä tiistaina. Olin matkalla kirjastoon, kun korvamato iski. Ihan tarkkaan en tiedä mistä se tuli. Ohiajavasta mopoautosta kenties, tai siitä miten polkupyöräni polkimet laahasivat rytmikkäästi ketjusuojaa vasten? Tai mustarastaan laulusta puun oksalla? Oli miten oli, korvamato hyräili päässäni laulunpätkää, joka oli samaan aikaan tuttu ja vieras. Oliko se jokin tv-ohjelman tunnari? Viime kesän kesähitti? Mummun puhelimen soittoääni? Mietin, mutta en keksinyt.

Korvamato ei hellittänyt. Se hyräili, hyräili ja hyräili. Ravistelin päätäni, pullistelin poskiani. Korvamato siirtyi hyräilystä rallatteluun. Taputtelin ohimoitani, hieroin niskaani. Korvamato siirtyi rallattelusta hoilaamiseen.

Kirjastoreissu meni mönkään. En pystynyt valitsemaan mitään kirjaa, en yhtä ainokaista peliä. Päähäni ei mahtunut muuta kuin korvamato.

Menin apteekkiin ja kysyin apua. Minulle sanottiin, että korvamatoon ei valitettavasti löydy lääkkeitä apteekista. Sen sijaan suosittelivat käyntiä muusikon luona. Ostin pussin salmiakkia ja lähdin matkaan.

Kerroin muusikolle korvamadostani. Kerroin, miten se hyräilee biisiä, joka on samaan aikaan tuttu ja vieras. Kerroin, miten ärsyttävältä tuntui, että sama juttu soi päässä koko ajan, eikä millään edes keksi mikä se on. Kerroin, miten korvamadon hyräily muuttui rallatteluksi ja rallattelu hoilotukseksi. Kerroin apteekkireissusta ja tarjosin muusikolle salmiakkia.

Muusikko sanoi, että korvamadon voi karkoittaa vain yhdellä konstilla. Korvamato poistuu heti, kun päähän laitetaan soimaan hittibiisi, joka on tarttuvampi kuin korvamadon laulu. Hyräilin pätkän korvamadon melodiaa muusikolle. Muusikko mietti ja tutki soitinvalikoimaansa. Sitten hän otti ukulelen ja soitti sillä erittäin tarttuvan melodian oikeaan korvaani. Samantien tunsin vasemmassa korvassani kutinaa. Se tuntui samalta kuin silloin kun on uidessa mennyt vettä korvaan ja saa sen sitten yhdellä jalalla pomppimalla pois. Ja niin korvamato oli poissa. Kiitin muusikkoa ja lähdin tyytyväisenä kotiin.

Ainoa haittapuoli tässä on se, että se ukulelebiisi soi yhä päässäni. Uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan.

Väritysäänikirja
Väritysäänikirja Kuva: Yle / Pikku Kakkonen Pikku Kakkonen,Väritysäänikirja
Väritysäänikirja
Väritysäänikirja Kuva: Yle / Pikku Kakkonen Pikku Kakkonen,Väritysäänikirja

Renki nimeltä Hiiala

Olipa kerran ahkera maanviljelijä nimeltä Piippolan vaari. Oli hänellä oikea nimikin, Heinrich Hermanni Aarni Piippola, mutta kaikki nyt vain kutsuivat häntä jostain syystä Piippolan vaariksi. Se taisi olla helpompaa. Piippolan vaari viljeli maata ja hoiteli eläimiään. Oli lampaita, oli hevosia, oli lehmiä, kanoja, vaikka mitä. Ja senpä vuoksi Piippolan vaarilla oli myös renki. Tarvittiinhan moisen eläinmäärän ja maatilan arjen pyörittämiseen apukäsiä.

Rengin nimi oli Hiiala. Hänen koko nimensä taas oli Volmari Esekiel Hiiala, mutta syystä tai toisesta häntä kutsuttiin ihan vain Hiialaksi.

Toisin kuin Piippolan vaari, Hiiala ei suinkana ollut turhan ahkera. Joku saattaisi jopa sanoa, että hän oli… hmm, ei-ahkera, vetelänpuoleinen, viipyilevä. Tai suoraan sanottuna laiska. Jos Hiialalta itseltään olisi kysytty, hän olisi sanonut olevansa vain suunnitelmallinen. Hyvin suunniteltu työ on puoliksi tehty, hän olisi saattanut sanoa. Ja todella hyvin suunniteltu työ on sellainen, jonka voi jättää kokonaan tekemättä. Usein renki Hiialan löysikin pihanurmelta istuskelemassa, selkä pihapihlajaa vasten, heinänkorsi suussa, katse kaukaisuudessa.

Eräänä aamuna Piippolan vaari lähti hoitelemaan lampaitansa. Hän tuli lampolan luokse ja huomasi, että lampaat olivat karanneet. Piippolan vaari katseli ympärilleen ja kuunteli. Lampaat olivat selvästi kirmanneet ympäri pihamaata, sinne tänne. Kuului mää mää siellä, kuului mää mää tuolla. Täällä mää, tuolla mää. Jokapuolella mää mää.

Piippolan vaari koitti huutaa renkiään apuun. Hiiala, Hiiala, hoi! Lampaat on karanneet! Vaan ei kuulunut Hiialaa, hän oli soutanut veneellä saareen ja nukkui siellä päiväunia korsi hampaiden välissä. Ei auttanut vaarin muu kuin ottaa lampaat kiinni yksin.

Seuraavaksi Piippolan vaari suuntasi navetalle. Ja arvaatko mitä? Lehmätkin olivat karanneet. Ne kirmasivat pitkin maita ja mantuja. Kuului vain muu muu siellä, muu muu täällä ja tuolla muu, täällä muu, jokapuolella muumuu.

Taas huusi vaari renkiään apuun: Hiiala, Hiiala, hoi! Lehmät on karanneet. Vaan ei Hiiala kuullut, hän oli makaili puutarhassa vadelmapensaan takana ja nukkui makoisia päiväunia. Piippolan vaari joutui hakemaan lehmät ilman rengin apua.

Astellessaan kohti kanalaa Piippolan vaaria hirvitti. Ettei vaan kanatkin olisi karanneet? Mutta ei, tallessa olivat, kaikki kolmekymmentäkaksi kanaa, Piippolan vaari laski niistä jokaisen. Hän huokaisi helpotuksesta ja katseli ympärilleen. Hetkinen, tuolta vadelmapensaan takaa pilkistävät renki Hiialan saappaat. Vai siellä Hiiala luuraa.

Piippolan vaari avasi kanalan portin ja hätisteli kanaparven kohti vadelmapensaan takana nukkuvaa Hiialaa. Vaari hymyili ja huusi sitten niin että koko pihamaa kaikui: Kot kot siellä, kot kot täällä! Siellä kot, täällä kot. Jokapuolella kot kot. Ja siihen Hiiala sitten heräsi: jokapuolella kanoja, jokapuolella kot kot.
Sen pituinen se.

Väritysäänikirja
Väritysäänikirja Kuva: Yle / Pikku Kakkonen Pikku Kakkonen,Väritysäänikirja
Väritysäänikirja
Väritysäänikirja Kuva: Yle / Pikku Kakkonen Pikku Kakkonen,Väritysäänikirja

Kukkarokäärme

Olipa kerran kalkkarokäärme nimeltä Kukkarokäärme. On parasta, että kerron tähän alkuun heti vähän tarkemmin Kukkarokäärmeen nimestä, kalkkarokäärmeistä noin ylipäätään, sekä kukkaroista.

Kalkkarokäärme on siis sellainen käärme, jolla on toisessä päässä käärmettä silmät ja suu ja toisessa päässä kalistin, jota ravistelemalla käärme saa aikaan kalinaa, kolinaa ja rahinaa. Tämä meidän kalkkarokäärmeemme, nimeltään Kukkarokäärme - palaan siihen nimeen aivan tuotapikaa - toimikin soittajana paikallisessa, varsin suositussa orkesterissa nimeltä Rauli ja Raajattomat. Orkesterin nimi onkin sitten aivan oma tarinansa, siitä en sano tällä kertaa sen enempää.

Kukkarokäärme oli saanut nimensä siitä, että se piti rahasta. Aina kun se näki tien poskessa kolikon, se nappasi sen mukaansa ja talletti visusti kalistimeensa.

Eräänä päivänä Kukkarokäärme oli matkalla orkesterinsa keikalle, kun se näki tien varressa ison kasan kultakolikoita. “Mikä onnenpäivä”, se ajatteli ja ahtoi kaikki kolikot kalistimeensa. Ensin kaksi kolikkoa, sitten viisi, sitten kymmenen, sitten kaikki loputkin kunnes sen kalistin oli kolikoista pullollaan. Se jatkoi tyytyväisenä matkaa keikalle.

Keikka sujui kuitenkin huonosti. Kolikoiden takia kalistimesta oli tullut niin raskas, että Kukkarokäärmeellä oli vaikeuksia heiluttaa sitä rytmissä. Toisen kappaleen kohdalla orkesterin laulaja loi tiukan katseen Kukkarokäärmeeseen. Kolmannen kappaleen kohdalla viulisti soitti äkäisen melodiakuvion ja osoitti sen perään jousella tuimasti Kukkarokäärmettä. Neljännen kappaleen kohdalla yleisökin ihmetteli mihin Kukkarokäärmeen kuuluisa rytmitaju oli kadonnut.

Keikan jälkeen Kukkarokäärme oli allapäin. Kauniiden kultakolikoiden tuottama ilo oli kadonnut taivaan tuuliin. Yön se nukkui katkonaisesti, miettien, pohtien.

Seuraavana päivänä Kukkarokäärme lähti kävelylle. (Tai matelulle oikeastaan, sillä eiväthän käärmeet osaa kävellä.) Se jakoi jokaiselle vastaantulijalle yhden kultakolikon, kunnes sen kalistin oli taas keveä heiluttaa. Jokaisen antamansa kolikon myötä myös sen olo keveni. Orkesterin seuraavalla keikalla se pysyi täydellisesti rytmissä ja soitti toiseen ja neljänteen kappaleeseen erittäin maukkaat kalistinsoolot.

Sen pituinen se.

Väritysäänikirja
Väritysäänikirja Kuva: Yle / Pikku Kakkonen Pikku Kakkonen,Väritysäänikirja
Väritysäänikirja
Väritysäänikirja Kuva: Yle / Pikku Kakkonen Pikku Kakkonen,Väritysäänikirja

Taivaanrannan maalari

Olipa kerran Vanamo. Paremmin hänet tosin tunnettiin ihan toisella nimellä. Oli nimittäin niin, että muiden ihmisten mielestä Vanamo ei tehnyt juuri mitään, haaveili vain päivät pitkät. Korkeintaan soitteli huuliharppuaan tai mietiskeli ja hyräili itsekseen puumajassa. Sinä se olet sellainen taivaanrannan maalari, sanottiin hänelle usein.Tekisit joskus jotain hyödyllistä. Mutta Vanamo vain hymähti ja jatkoi elämistä ja olemista omaan tyyliinsä.

Eräänä huhtikuisena aamupäivänä Vanamo istui puumajassa ja katseli tarhamehiläistä, joka oli lennähtänyt majan lattialle. Vanamo katseli mehiläisen oransseja ja ruskeita raitoja puoli tuntia - mehiläinen oli juuri herännyt talvihorroksesta, oli vielä hieman kohmeinen eikä sillä ollut kiire mihinkään. Lopulta mehiläinen nousi siivilleen. Sen surina toi Vanamon mieleen hunajankeltaisia lämpimiä sävyjä. Kun mehiläinen lensi matkoihinsa, Vanamo katseli tunnin koivun kylkeä. Hän katseli koivun valkoisia ja mustia värejä ja kuuli niissä pianon valoisia sointuja. Vanamo painoi korvansa koivun kylkeen ja kuuli hiirenkorvien hentoa laulua. Hän sulki silmänsä ja ajatteli vaaleanvihreitä ajatuksia aina puolille päivin asti.

Iltapäivällä Vanamo söi eväitään ja katseli sinivuokkoja. Hän näki niissä sinistä, siniviolettiä, purppuranpunaista. Kukkien sisältä Vanamon tarkat silmät erottivat vaaleanpunaisia heteitä.

Illalla kun kaikki muut söivät iltapalaa, Vanamo kiipesi alas majasta. Hän meni puutarhavajaan, otti repun ja alkoi pakata. Reppuun tuli erikokoisia pensseleitä ja monenmonta maalipurkkia. Sillä aikaa kun muut pesivät hampaitaan, Vanamo kulki reppu selässään kohti auringolaskua.

Ja ne ihmiset, jotka vielä iltapesun jälkeen katsoivat ikkunasta ulos, näkivät Vanamon päivän työn tuloksen. Taivaanranta hehkui väriloistossa. Laskevan auringon ympärillä läikkyi hunajankeltaista, pilvissä sinivuokon purppuraa ja vaaleanpunaista.

Ja vielä, juuri ennen kuin yön tummuus otti taivaanrannan syleilyynsä, välähti pilvissä hento häivähdys vaaleanvihreää. Jos ihmiset olisivat kuunnelleet tarkkaan, olisivat he silloin kuulleet taivaanrannan maalarin soittavan huuliharppuaan.

Väritysäänikirja
Väritysäänikirja Kuva: Yle / Pikku Kakkonen Pikku Kakkonen,Väritysäänikirja
Väritysäänikirja
Väritysäänikirja Kuva: Yle / Pikku Kakkonen Pikku Kakkonen,Väritysäänikirja

Yö kylässä

Eräänä päivänä, tai ilta se oli jo oikeastaan, tuli yö kylään.
Siinä se seisoi oven takana, kainalossa makuupussi, repussa hammasharja sekä pyjama.
Toivotin yön peremmälle. Teimme yhdessä iltapalaa. Minä puolitin rinkelin ja laitoin puolikkaat paahtimeen. Yö otti omenan ja kupin iltateetä.

Hammaspesun jälkeen tein yölle makuupaikan sänkyni viereen. Hain ullakolta patjan, laitoin sen räsymaton päälle.

Luin yölle iltasadun päivänsäteestä ja menninkäisestä. Yö ei sanonut mitään, hyräili vain.
Suljin silmäni ja kuuntelin yötä. Sen laulu oli sanaton, mutta synnytti kuvia päähäni. Yön laulu tuntui kertovan siitä, miten tähdet nousevat taivaalle ja hakevat paikkansa joka ilta. Pieni karhu kipuaa pohjoiseen. Sirius syttyy taivaanrantaan. Otava laskee seitsemään.

Kuulin miten tähdet helisivät, lauloivat kukin omaa ikivanhaa lauluaan. Näin Härän, Delfiinin, Joutsenen. Näin kruunuja, kauriita, kettuja. Kuulin Kyyhkysen, kosketin Kultakalaa. Loikin tähdeltä toiselle, lauloin mukana. Ja keskellä kaikkea sykki Pohjantähti, jonka ympäri muut tähdet hitaasti tanssivat.

Yön laulu kuljetti minut lempeästi tähdistä maanpinnalle. Se lauloi hiekanjyvistä vihreän meren rannalla, kastepisaroista ruohonkorsilla, muurahaisen mietteistä, höyhenestä jonka tervapääsky nappaa ilmasta ja kantaa pesäänsä. Se lauloi kengurunpoikasten päiväunista, heleistä keväisistä koivikoista, mustasta mullasta ja puiden juurista, jotka kuiskivat toisilleen pinnan alla. Yö lauloi, minä kuuntelin.

Aamulla kun heräsin, yö oli jo kadonnut.
Kuitenkin, sittenkin, minulla on tunne, että tapaamme vielä.

Väritysäänikirja
Väritysäänikirja Kuva: Yle / Pikku Kakkonen Pikku Kakkonen,Väritysäänikirja
Väritysäänikirja
Väritysäänikirja Kuva: Yle / Pikku Kakkonen Pikku Kakkonen,Väritysäänikirja

Muokattu 16.6. Lisätty 17.6. julkaistavat tarinat

Lisää ohjelmasta