Hyppää pääsisältöön


Rakkaus lähiöihin

Katja Lindroos työskentelee kaupunkilaisuuteen liittyvien taitojen edistämiseksi

Lähiöt ovat lähellä Katja Lindroosin sydäntä. Hän on tuottaja ja yrittäjä, joka on työskennellyt lähiöihin ja laajemmin kaupunkeihin liittyvien asioiden parissa koko ikänsä. Lindroosin ja hänen puolisonsa Ramon Maronierin yritys tuottaa Lähiöfest-nimistä tapahtumaa, joka kokoaa yhteen lähiöiden parissa työtään tekeviä.

Tapiolan puuhevoset

Rakkaus lähiöihin syntyi jo Lindroosin lapsuudessa 1970-luvun alussa, jolloin hän asui Espoon Olarissa. Lindroosin isovanhemmat asuivat Tapiolassa. Tapiolan Heikintori puuhevosineen tuli tutuksi isovanhempien kanssa kauppareissuilla ja muuten kävelyillä käydessä.

– Jokainen tapiolalainen tuntee ne hevoset. Se on ikoninen paikka. Kävin siellä usein isovanhempieni kanssa.

Hänen toisetkin isovanhempansa asuivat lähiössä. Katja Lindroos on siten juuriaan myöten lähiösukupolvea.

– Isoisäni oli myös ollut rakentamassa lähiöitä. Hän oli insinööri, joka koki nuorena vihreän herätyksen, kun näki sen massarakentamisen tavan.

Lindroosin lapsuudessa Espoossa pärjäsi hyvin ilman autoa.
– Monet pitävät lähiöitä ankeina ja ajattelevat, ettei niissä käyskennellä jalankulkijoina, vaan vain ajetaan autolla marketteihin ja sieltä kotiin, mutta nämä minun ympäristöni, Tapiola ja Olari olivat sellaisia, että me nimenomaan kävelimme ja pyöräilimme paljon. Helsingin keskustaan mentiin ainoastaan elokuviin ja silloin mentiin bussilla.

Lähiöiden huono maine voi johtua monesta tekijästä. Jotkut joutuivat sinne yhteiskunnan rakennemuutoksen myötä vastoin tahtoaan. Taitoja kaupungissa elämiseen ei välttämättä ollut. Rakennusbuumin huippu oli 70-luvulla, ja sen takia Suomessa on myös kiireellä rakennettuja taloja.

– On tärkeää ymmärtää ympäristöä historian kautta: lähiöt ovat meidän kaupunkejamme. Niiden kautta Suomi on kaupungistunut. Ne on tehty ihmisten asumista varten. Meillä on vähän vähemmän paraatipaikkoja ja enemmän Heikintorin kaltaisia leikkipaikkoja, joissa on vaikkapa puuhevosia.

Espoo tunnetaan legendaarisena sokkelona, jossa muut kuin paikalliset eksyvät helposti.

– En eksy Espoossa, nauraa Lindroos. – Täytyy olla jokin erityinen espoolainen GPS päässä jotta Espoossa ei ajaudu paikkaan jossa on vain moottoritietä tai jokin erikoinen risteys.

– Espoota pitää ymmärtää historiansa kautta: Helsinki on aina ollut satamakaupunki, mutta Espoo on ollut kartanoiden ja maatilojen täyttämä. Siinä ei ole mitään ihmeellistä, että miksi se on sellainen monikeskuksinen paikka kuin se on.

Luovuuden prosessi

Katja Lindroosin työ luovien alojen ihmisten kanssa on opettanut hänelle ainakin sen, että erinomaisuus on tapa. Luovuus edellyttää tekemistä, toistamista ja riman asettamista korkealle.

– Se on aika yksinäinen paikka. Täytyy olla jokin sisäinen tahto tehdä laatua. Jos on onnekas, voi olla samaa tavoittelevien ihmisten ympäröimänä.

Eri taiteenaloilta tunnetaan aikakausia, jolloin maailmanluokan luovia lahjakkuuksia näyttää olleen erityisen paljon. Joskus he ovat muuttaneet työllään koko yhteiskunnan kulttuurista ilmapiiriä. Venäläinen avantgarde, Bauhaus-koulu Saksassa, Suomen taiteen kultakausi, jazzmusiikin kehitysvaihe 1940–1960-luvuilla – esimerkkejä on monia.

– Joissain sukupolvissa on ollut hirveän monta taitavaa ihmistä, ja heillä on ollut se onni, että ympärillä on ollut monta jotka ovat tavoitelleet samoja asioita, ja nämä ihmiset ovat kohdanneet toisensa. Siitä on muodostunut yhteisö, jossa tavoitellaan parempaa ja kilpaillaan siitä ja sparrataan toisia.

Kaupunki kiinnostaa koko perhettä

Katja Lindroosille perhe on yhteisö, jossa ollaan kiinnostuneita samoista asioista. Hänen miehensä Ramon on muusikko. Kiinnostus kaupunkeihin on aina yhdistänyt heitä, ja se on johtanut myös siihen, että he tekevät työtä yhdessä.

– Me jaamme rakkauden kaupunkeihin. Se on meille tärkeä tapa viettää aikaa yhdessä ja lomailla. Meidän poikamme Anton on myös pienestä pitäen ollut kova kävelijä, koska olemme tehneet paljon matkoja kaupunkeihin, joissa liikumme kävellen.

Kahden kulttuurin liitossa näkee asioita laveammin, uskoo Lindroos.

– Mieheni on hollantilainen, ja sitä kautta meille tulee aina kaksoisvalotus asioihin: me katsomme kahdesta eri näkökulmasta.

Lähiöfest-tapahtuma syntyi Lindroosin ja hänen miehensä yhteisestä rakkaudesta kaupunkeihin ja erityisesti lähiöihin. Lähiöfest tarjoaa mahdollisuuden eri alojen osaamisten kohtaamiselle.

– Tunne siitä, että Lähiöfestin kaltainen toimija tarvitaan, syntyi kun teimme tv-sarjan Ylelle. Sen nimi oli Tehtävä lähiössä. Sarjassa kuljettiin Suomen eri kaupunkeihin ja mutta tutustuimme vain lähiöihin. Kävimme ihmisten kodeissa ja haastattelimme asiantuntijoita. Lähiöissä tapahtuu kaikki se mikä oikeastaan on tärkeätä kaupungeissa.

Sarjaa tehdessään he huomasivat, miten erillään eri alojen asiantuntijat pyrkivät ratkaisemaan lähiöihin liittyviä asioita. Terveydenhuolto, kauppa, koulut, poliisi, urheiluseurat, kaupunkisuunnittelijat, taiteilijat – kaikilla oli jotain tekemistä lähiöissä, mutta ne eivät keskustelleet keskenään.

– Oli outoa, ettei ollut mitään tapahtumaa, missä nämä kaikki eri toimijat yrittäisivät tulla yhteen ja katsoa kokonaisuutta sen sijaan, että kukin yritti erikseen ratkaista ongelmia.

Lähiöfestin henki löytyi Lindroosin miehen sisäistämästä yhteistyön kulttuurista.

– Se on hyvin paljossa mieheni ansiota. Hollannissa lähestytään asioita ehkä lähtökohtaisesti enemmän yhteistyön kautta kuin meillä. Meillä on tämä suo, kuokka ja Jussi -tarina: mennään yksin metsään ja raivataan. Meidän perustarinamme on yksilökeskeinen. Se on sisukas yksilösuoritus.

Hollannissa taistellaan luonnonvoimien kanssa hyvin eri tavalla kuin Suomessa.

– Siellä tarina on, että meri valtaa maan ja sitä ei kukaan voi yksin torjua. Tulva pitää ratkaista yhdessä. Hollannissa kaikki luovuus ja kekseliäisyys lähtee ihmisten yhdistämisestä. Koko heidän keskustelukulttuurinsa on hyvin dialoginen. Meillä enemmän puntaroidaan yksikseen ja sitten lausutaan jotain.

Kaupunkilaisuuden taitoja

Lähiöfestin piirissä kokeillaan mm. voisiko kaupunkiin liittyviä taitoja opettaa koululaisille.

– Kehitimme mieheni kanssa työpajan mallin, jonka nimi on Junioripormestari. Yksinkertaisuudessaan idea on se, että lapset ovat junioripormestareita aamupäivän ajan. He saavat paperin, jossa on päätöksiä joita heidän pitää tehdä, ja ne tehtävät ovat keskenään hyvin erilaisia. Koululaiset kiertävät eri asiantuntijoiden luona: siellä on esimerkiksi liikennesuunnittelija, katutaiteilija ja lähikauppias. Lopputuloksena on neuvottelu, jossa lapset neuvottelevat siitä, mitä he pitävät tärkeänä ja mitä ei. Lopuksi on lehdistötilaisuus, jossa pormestarit kertovat päätöksistään.

Tavoitteena on, että kaupunkilaiset ymmärtäisivät kaupunkien monimutkaista toimintaa ja osaisivat siten toisaalta käyttää kaupungin mahdollisuuksia, toisaalta omalta osaltaan rakentaa parempaa kaupunkia.

– Meille tärkeintä on pohtia, millä tavalla saisimme suoremman ja konkreettisemman suhteen kaupunkiin, jossa me ollaan ja että sitä samalla pystyisi katsomaan jollakin tapaa kokonaisuutena ja nähdä asioiden välisiä suhteita.