Ville Komppa
Yle
Levytettyään pari vuotta sitten Beethovenin Pianokonsertot sekä Kolmoiskonserton Lars Vogt ja brittiläinen Royal Northern Sinfonia ovat käyneet pianokonserttokirjallisuuden titaanien pariin. Viime vuonna julkaistu levy Johannes Brahmsin Ensimmäisestä pianokonsertosta ja nyt julkaistu Toinen pianokonsertto kertovat verrattomaksi kypsyneestä suhteesta orkesterin ja sen taiteellisen johtajan välillä. Ilman kapellimestaria tehdyt levytykset tuovat Brahmsin monisyisestä musiikillisesta kerronnasta esiin hienoja tasoja kokonaisuuksien säilyessä jäntevinä. Erityisesti on mainittava näiden Ondinen julkaisemien levyjen korkealuokkainen tuotanto ja upea sointi.
Brahmsin Pianokonsertoista kumpainenkin – Toinen vielä enemmän kuin Ensimmäinen – ovat käytännössä teoksia orkesterille ja pianolle, milloin sinfonisempia, milloin kamarimusiikillisempia, milloin konsertoivempia. Levytyksissä trendi on kuitenkin se että solistin jokaisen vinkaisun täytyy kuulua selvästi, orkesteriosuudesta riittää kunhan tärkeimmät osuudet pääsisivät jotenkin taustalta esille suurta solistineroa häiritsemättä – musiikillista perustettahan tälle levytysten trendille ei ole. Ja kuitenkin, näin on tässäkin Lars Vogtin tähdittämässä tuotannossa tehty. Toisessa pianokonsertossa on suorastaan naurettavaa, että Vogtin pianonsoitto pysyy aina Royal Northern Sinfoniaa voimakkaampana – ensinnäkin titaanien taistosta katoaa yksi sen tärkeimmistä teristä kun taistelun lopputulos on jo ennalta päätetty, ja toiseksi teoksen dramaturgia vääristyy kun ihan selvästi orkesterille annetut huippukohdat jäävät solistin jalkoihin. Kaipa on pakko tunnustaa se kylmä tosiasia että solistit ovat tässä maailmassa orkestereita tärkeämpiä.
Sitten ehkä olennaisempaan eli musisointiin: Vogtin ja Royal Sinfonian levytyksestä huokuu Brahmsissa yleensä korostuvien synkkien sävyjen ja suuren ilmaisun ohella herkkyys ja kamarimusiikillisuus. Orkesterin hienojen muusikoiden soitto on sävykästä ja antaumuksellista, he heittäytyvät Brahmsin psykologisen draaman vaihteleviin tunnelmiin musiikillisesti tasavertaisina solisti-kapellimestarinsa kanssa. Aiemman Beethoven-yhteistyön myötä orkesteri ja solisti ovat oppineet kommunikoimaan nautittavasti, ja orkesteri on saanut paljon vastuuta itselleen varsinaisen kapellimestarin puuttuessa. Siinä sulka Vogtin hattuun Royal Northern Sinfonian taiteellisena johtajana: hän uskaltaa antaa orkesterinsa muusikoiden soittaa.
Nyt julkaistussa Toisessa pianokonsertossa voisi kaivata tietynlaista kokonaisnäkemystä, jonka erillinen, siihen keskittyvä kapellimestari saattaisi tuoda, niin mammuttimainen tämä yli 45-minuuttinen teos on. Toisaalta on kiinnostavaa kuinka teos kasvaa orgaanisesti soittajiensa tekemänä, ja lopputuloksessa on välitöntä tuoreutta. Vaikka Lars Vogt ei aina onnistu kaikessa mitä hän tekee, Beethovenin ja Brahmsin parissa hän on yksi parhaimmista. Olen iloinen näistä Ondinen julkaisemista Brahmsin pianokonsertoista, erityisesti kun orkesterina on lempikokoonpanoihini kuuluva Royal Northern Sinfonia.
Johannes Brahms: Pianokonsertto nro 2 B-duuri op. 83; Muunnelmat ja fuuga Händelin teemaan, op. 24. - Lars Vogt, piano ja johtaja, Royal Northern Sinfonia. (Ondine, ODE 1346-2)
Kuuntele Uudet levyt 23.6.2020, toimittajana Ville Komppa.
